Alexandre Dumas - Bastiljin valloitus

Orvokki yksinään on niin vaatimaton, että se piiloutuu, niinkuin runoilijat väittävät: mutta siksi se sureekin tarpeetonta kauneuttaan.

Catherine siis kiskoi niin kauan ja niin voimakkaasti Pitoun käsivarresta, että he menivät katsomaan pallopeliä. Rientäkäämme sanomaan, ettei Pitoukaan ylenpalttisesti vastustellut. Hän halusi yhtä paljon päästä näyttämään sinistä pukuaan ja somaa kulmalakkiaan, kuin Catherine päähinettään ja kyyhkysenkaulan väristä röijyänsä.

Eräs seikka miellytti erikoisesti nuorta sankariamme, tuottaen hänelle hetkiseksi edullisemman aseman kuin Catherinelle. Kukaan ei tuntenut Pitouta, sillä eihän hän milloinkaan ollut esiintynyt näin komeissa vaatteissa; häntä pidettiin nuorena muukalaisena, joka oli saapunut kaupunkiin, herra Billotin sukulaisena, ehkä veljenpoikana, ehkäpä vielä Catherinen sulhasenakin. Mutta Pitou tahtoi kaikin mokomin ilmaista, kuka hän oli, jotta erehdys ei kestänyt kauankaan. Hän nyökkäsi siksi monelle ystävälleen, nosti lakkiaan siksi usein tuttavilleen, jotta viimein kaikki tunsivat siropukuisen nuorukaisen apotti Fortierin kelvottomaksi oppilaaksi, ja ihmiset alkoivat huutaa toisilleen:

"Se on Pitou. Oletteko nähnyt Ange Pitouta?"

Tämä huuto osui neiti Angéliquen korviin, mutta kun huutajat väittivät hänen sukulaisekseen somaa poikaa, joka asteli jalat ulospäin ja kyynärpäät koholla, ja hän taas oli aina nähnyt Pitoun astelevan jalat sisäänpäin ja kyynärpäät kiinni ruumiissa, ei hän ottanut uskoakseen, ravisti päätänsä ja sanoi vain:

"Te erehdytte, ei se ole sama jolppi."

Molemmat nuoret saapuivat pallopelaajien luo. Tänä päivänä oli kilpailu Soissonin ja Villers-Cotteretsin nuorten välillä. Jännitys oli siis hyvin suuri. Catherine ja Pitou asettuivat rajaköyden ääreen, kentän toiseen päähän. Catherine oli valinnut tämän paikan pitäen sitä parhaimpana.

Vähän ajan päästä kuului mestari Faroletin huuto:

"Paikoillenne! Alkakaa!"

Pelaajat ryhtyivät toimeensa, kukin puolustaen omaa aluettaan ja koettaen hyökätä toisen puolueen alueelle. Muuan pelaaja tervehti ohimennessään hymyillen Catherinea. Catherine vastasi niiaten ja punastuen. Samalla Pitou tunsi, kuinka Catherinen käsivarsi, joka lepäsi hänen käsikynkässään, värähti hermostuneesti.

Jonkinmoinen outo tuska kouristi Pitoun sydäntä.

"Eikö se ollut herra de Charny?" sanoi hän katsoen seuralaiseensa.

"Oli", vastasi Catherine. "Tunnetteko siis hänet?"

"En tuntenut", vastasi Pitou, "mutta aavistin sen häneksi."

Pitou saattoi todellakin Catherinen kuvauksesta päättäen arvata, tämän nuoren miehen de Charnyksi.

Catherinea oli tervehtinyt uljas aatelismies, kahdenkymmenenkolmen tai – neljän ikäinen, kaunis, solakkavartaloinen, komeamuotoinen ja siroliikkeinen, kuten yleensä esiintyy niiden joukossa, jotka ovat saaneet ylhäisen kasvatuksen kehdosta asti. Kaikkia niitä liikkeitä, joita hyvin esittääkseen on harjoiteltava lapsuudesta saakka, Isidor de Charny antoi ihailla mallikelpoisina. Hän oli lisäksi niitä, joiden vaatekerta aina täydellisesti soveltuu tarkoitettuun palvelukseen. Hänen metsästyspukujaan kehuttiin tavattoman aistikkaiksi, hänen asesalivaatetustaan olisi itse Pyhä Yrjänä voinut käyttää, mallinaan, ja hänen ratsastuspukunsa olivat tai oikeammin sanoen, näyttivät erikoisen kuosikkailta, kun hän esiintyi niissä niin luontevasti.

Tänä päivänä oli herra de Charny, entisen tuttavamme kreivi de Charnyn [Päähenkilöitä "Rouva de la Motte" – ja "Kuningattaren kaulanauha" – romaaneissa. – Suom. ] nuorempi veli, laittautunut huolettoman siroon aamupäiväpukuun. Hänellä oli kirkasväriset, ruumiinmukaiset housut, joissa säärten ja pohkeitten samalla hienot ja jäntevät piirteet oivasti ilmenivät. Jalassa oli tavallisten punakantaisten kenkien tai kääntövartisten saappaiden sijasta muhkeat nahkapauloilla kiinnitettävät pallopeli-sandaalit. Valkoiset liivit tehostivat vartalon soreutta; ruohikolla piteli palvelija käsivarrellaan kultanauhoilla koristettua vihreätä takkia.

Pelin kiihko antoi hänelle kaiken sen tenhon ja tuoreuden, jonka kahdenkymmenenkolmen vanhalta mieheltä jo olivat riistäneet pitkälliset ilta-istumiset, yölliset hurjastelut ja aamunkoittoon asti jatkuva kortinpeluu.

Mikään noista eduista ei kaiketikaan välttänyt nuoren tytön huomiota, mutta Pitoukin pani ne merkille. Katsellessaan de Charnyn käsiä ja jalkoja, hän ei enää ylpeillytkään omistaan, jotka olivat vieneet voiton suutarinpojan jaloista, ja hän tuli ajatelleeksi, että luonto olisi voinut hiukan huolellisemmin muovailla kaikkia niitä osia, joista hänen ruumiinsa oli koottu. Luonto olisi todellakin voinut kaikella sillä, mikä Pitoun jaloissa, käsissä ja polvissa oli liikaa, tehdä hänen pohkeensa varsin muhkeiksi. Mutta kaikki ei ollut oikealla paikallaan; siellä, missä olisi kaivattu siroutta, olikin järeyttä; missä olisi tarvittu pyöreyttä, siellä ei ollutkaan mitään.

Pitou silmäili sääriään samoin kuin sadun hirvi omiansa.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Catherine.

Pitou ei vastannut mitään; hän vain huokasi.

Peli oli päättynyt. Varakreivi de Charny käytti hyväkseen väliaikaa, mikä syntyi loppuneen pelin ja vasta alkavan välillä, tullakseen tervehtimään Catherinea. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän Pitou huomasi tytön poskien punastuvan ja käsivarren vapisevan.

Varakreivi nyökkäsi Pitoulle ja tuttavallisen kohteliaasti, niinkuin sen ajan ylhäiset herrat osasivat puhua kääntyessään porvariston tai nuorten tyttöjen puoleen, tiedusteli Catherinen terveyttä, pyytäen häntä ensimmäiseen tanssiin. Catherine suostui. Nuori aatelismies kiitti hymyilyllä. Uusi peli alkoi, ja häntä kutsuttiin. Hän kumarsi Catherinelle ja meni yhtä notkeasti kuin oli tullutkin.

Pitou tunsi, kuinka helposti hänestä sai voiton tuollainen mies, joka puhui, hymyili, lähestyi ja poistui noin sulavasti.

Vaikka hän olisi kuluttanut kokonaisen kuukauden matkiakseen de Charnyn käytöstä, olisi siitä syntynyt vain irvikuva; sen Pitou ymmärsi ja samalla senkin, kuinka naurettavaksi hän siten tulisi.

Jos Pitoun sydän olisi tuntenut vihaa, niin tästä hetkestä alkaen hän olisi ollut katkera varakreivi de Charnylle.

Catherine jäi katselemaan peliä siihen asti, kunnes kilpaveikot kutsuivat palvelijansa luokseen ja ottivat takkinsa ylleen. Sitten hän meni tanssilavaa kohden Pitoun suureksi epätoivoksi, hän kun tänä päivänä huomasi pakolliseksi aina mennä juuri sinne, mihin ei tahtonut.

Herra de Charny ei vitkastellut. Pieni puvun muutos oli pallopelaajasta tehnyt komean tanssijan. Viulut alkoivat soida, ja hän tarjosi Catherinelle kätensä, muistuttaen äsken saamastansa lupauksesta.

Se, mitä Pitou tunsi nuoren tytön käsivarren irtautuessa hänen käsivarrestaan ja Catherinen punastuvana mennessä tanssivien piiriin, oli kai vastenmielisin elämys, mitä hänellä tähän asti oli ollut. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja maailma pimeni silmissä. Hän ojensi kätensä ja nojasi kaidepuuhun, sillä vaikka hänellä olikin tukevat jalat, tunsi hän niiden nyt herpaantuvan allansa.

Catherinella ei näyttänyt olevan mitään aavistusta ja ehkei todella ollutkaan siitä, mitä tapahtui Pitoun sydämessä. Hän oli samalla kertaa onnellinen ja ylpeä, onnellinen siitä, että sai tanssia, ylpeä siitä, että se tapahtui seudun komeimman aatelisen kanssa.

Jos Pitoun oli ollut pakko ihailla vain kreivi de Charnytä pallopelissä, niin hänen oli tunnustettava varakreivin suuret lahjat tanssimiehenäkin. Tähän aikaan ei ollut vielä tullut muodiksi käveleminen tanssiessa. Tanssi oli taidetta, joka kuului kasvatukseen. Lukuunottamatta kreivi de Lauzunia, joka sai menestyksestään kiittää sitä tapaa, millä hän suoritti osuutensa kuninkaallisessa katrillissa, oli moni aatelismies päässyt hovin suosioon sen perusteella, miten hän taivutti jalkaansa ja ojensi kenkänsä kärjen eteenpäin. Tässä suhteessa oli varakreivi sirouden ja täydellisyyden esikuva, ja hän olisi voinut Ludvig XIV: n tavoin tanssia näyttämöllä, saaden osakseen suosionosoituksia, vaikka hän ei olisi ollut kuningas eikä näyttelijä.