Alexandre Dumas - Bastiljin valloitus

"Tiedättehän, rakas herra Gilbert, erään seikan", sanoi hän.

"Minkä"? kysyi tohtori.

"No sen, hyvä Jumala, ettei kukaan koko maailmassa voi rakastaa tätä orpo-raukkaa niin paljon kuin minä."

Ja laihoilla käsivarsillaan hän syleili Pitouta ja painoi pojan kummallekin poskelle suudelman, joka sai tämän värisemään kiireestä kantapäähän asti.

"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi tohtori. "Ja niin paljon luotinkin teidän sukulaisrakkauteenne, että toin hänet suoraa päätä teidän, hänen lähimmän turvaajansa, luo. Mutta sananne ovat samalla kertaa ilmaisseet minulle, että tahtonne on hyvä, mutta varanne pienet, – te olette niin köyhä, ettette mitenkään voi auttaa teitä vielä köyhempää."

"Mutta, hyvä herra Gilbert", sanoi vanhapiika, "onhan Jumala taivaassa, ja sieltähän hän antaa ravinnon kaikille luoduilleen."

"Se on kyllä totta", vastasi Gilbert, "mutta vaikka hän antaakin ravinnon taivaan linnuille, niin hän ei orpoja ota mihinkään ammattioppiin. Ja ammattia juuri on Ange Pitoun opittava, ja tätä te ette voi pienten varojenne vuoksi saada toimeen."

"Mutta jos te annatte tuon rahaerän?"

"Minkä rahaerän?"

"Sen, josta juuri puhuitte, rahasumman, joka on taskussanne", lisäsi vanhapiika ojentaen koukkuiset sormensa ruskean puvun taskua kohden.

"Tietysti sen annan, rakas neiti Angélique", sanoi tohtori. "Mutta ilmoitan jo edeltäpäin tekeväni sen vain yhdellä ehdolla."

"Millä?"

"Että poika saa oppia jonkun ammatin."

"Hän saa sen oppia, minä vakuutan teille", sanoi vanha tekopyhä, katse yhä kiintyneenä taskuun, jonka heilahtelemista hänen silmänsä tarkkasivat.

"Lupaatteko sen minulle?"

"Lupaan."

"Aivan vakavasti?"

"Jumalan totuuden kautta, rakas herra Gilbert. Teen vaikka valan."

Ja neiti Angélique ojensi kyhmyiset sormensa valantekoon.

"Hyvä on", sanoi tohtori ottaen taskustaan kiinnipauloitetun kukkaron. "Niinkuin näette, olen valmis antamaan rahaa; oletteko te vuorostanne valmis vastaamaan pojasta?"

"Ristin kautta, olen herra Gilbert."

"Älkäämme vannoko niin paljon, rakas neiti, vaan allekirjoittakaamme sitä enemmän."

"Minä allekirjoitan, herra Gilbert, minä allekirjoitan."

"Notaarin läsnäollessa?"

"Notaarin läsnäollessa."

"Lähtekäämme siis ukko Niguetin luo."

Ukko Niguet, jolle tohtori Gilbert pitkäaikaisen tuttavuutensa vuoksi antoi tämän nimityksen, oli – niinkuin Neiti de Taverney -romaaniimme tutustuneet lukijamme muistavat – paikkakunnan tunnetuin notaari.

Niguet oli neiti Angéliquenkin notaari, eikä tällä siis ollut mitään tohtorin tekemää valintaa vastaan. Vanhapiika seurasi häntä notaarin luo. Täällä laadittiin asianomainen sitoumus, jossa neiti Rose-Angélique Pitou sitoutui ottamaan huostaansa veljenpoikansa Louis-Ange Pitoun ja opettamaan tälle kunniallisen ammatin, saaden tästä korvaukseksi kaksisataa livreä vuodessa. Sitoumus tehtiin viideksi vuodeksi. Tohtori jätti notaarille kahdeksan sataa livreä; kaksisataa oli maksettava etukäteen.

Seuraavana päivänä tohtori läksi Villers-Cotteretsista, järjestettyään muutamia tiliasioita erään tilanhoitajansa kanssa, josta myöhemmin puhumme. Ja neiti Pitou iski kuin haukka näihin edeltäpäin maksettuihin kahteensataan livreen ja kätki kahdeksan kaunista kultarahaa tuoliinsa.

Jäljelle jääneet kahdeksan livreä saivat odottaa pienessä savikulhossa, jossa kolmen-, neljänkymmenen vuoden aikana oli ollut monta lanttia, kunnes parina kolmena sunnuntaina oli kokoontunut kaksikymmentäneljä livreä, jolloin, niinkuin olemme kertoneet, tämä rahamäärä muuttui kullaksi ja siirtyi kupista tuoliin.

Olemme nähneet, kuinka vastenmielisesti Ange Pitou jäi pitemmäksi aikaa tätinsä Angéliquen huomaan. Poika-parka, jolla oli yhtä suuri, ellei suurempikin vaisto kuin metsästämillään eläimillä, oli heti aavistanut, mitä oli tulossa. Pettymyksiä hän ei pelännyt, sillä olemmehan nähneet, ettei hänellä ollut liian valoisia kuvitteluja, mutta hän tiesi saavansa kokea suruja, vaivoja ja inhoa.

Tohtori Gilbertin lähdettyä ei kertaakaan ollut puhetta Pitoun panemisesta ammattia oppimaan, ja täytyy tunnustaa, ettei poika tämän tähden suinkaan tuntenut vastenmielisyyttä tätiä kohtaan. Kunnon notaari oli kyllä maininnut kerran tästä nimenomaisesta sopimuksesta, mutta neiti Angélique oli vastannut, että hänen veljenpoikansa oli vielä liian nuori, hänen terveytensä niin heikko, että ammattityössä se voisi kokonaan pilaantua. Tämän kuullessaan notaari ihaili neiti Angéliquen hyvää sydäntä ja siirsi ammattiopettamisen seuraavaan vuoteen. Eihän vielä ollut kiirettä, poika oli vasta täyttänyt kaksitoista vuotta.

Sillä aikaa kun täti Angélique tuumi ja mietti, millä keinoin hän eniten voisi hyötyä veljenpojastaan, alkoi Pitou ottaa selkoa lähiseudun metsästä, viettääkseen Villers-Cotteretsissa samanlaatuista elämää kuin Haramontissa.

Koko päivän tarkasteltuaan seutua hän tuli huomaamaan, että parhaimmat lammikot olivat Dampleuxin tien, Compiègnen tien ja Vivièresin tien varrella ja että linturikkain seutu oli Susilehto.

Suoritettuaan tämän tarkastuksen Pitou ryhtyi tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Helpoimmin ja tarvitsematta käyttää mitään rahasummia saattoi hankkia liimaa ja liimapuikkoja. Kun survoi rautatammen kuoria ja sen sitten huuhtoi vedellä, sai oivallista liimaa, ja liimatikkuja kasvoi tuhansittain koivuissa. Kellekään mitään kertomatta Pitou hankki itselleen tuhatkunnan keppiä ja kulhollisen parhainta liimaa, ja eräänä päivänä otettuaan leipurilta tätinsä laskuun neljä naulaa leipää hän läksi aamun koittaessa ja palasi vasta yön tultua.

Pitou ei ollut tehnyt tällaista päätöstä edeltäpäin laskematta, mihin se johtaisi. Hän oli arvannut myrskyn nousevan. Vaikka hänellä ei ollutkaan Sokrateen viisautta, tunsi hän Angélique-tätinsä luonnonlaadun yhtä hyvin kuin Alkibiadeen opettaja Xantippansa sisun.

Pitoun otaksumiset olivat oikeita, mutta hän alkoi vastustaa myrskyä tarjoamalla vanhallepiialle päivän metsästyksen tuloksen. Mutta hän ei voinut edeltäpäin aavistaa, millä kohtaa salama häneen iskisi.

Salama iski hänen astuessaan sisään.

Neiti Angélique oli piiloutunut oven taakse, jotta veljenpoika ei pääsisi karkaamaan. Kun hän siis astui jalallaan huoneeseen, sai hän takaraivoonsa iskun, ja lähemmin tutkimatta hän tunsi, että sen antoi hänen tätinsä kuiva käsi.

Kaikeksi onneksi Pitoulla oli kova pää. Vaikka hän lyönnin vaikutuksesta tuskin oli horjahtanutkaan, niin hän teeskenteli, hoippui huoneen toiseen päähän ja vaipui lattialle, täten lauhduttaakseen tätiä, jonka raivo vain oli lisääntynyt, sillä hän oli iskiessään loukannut sormensa. Kun täti kuontalo kädessään lähestyi häntä, veti Pitou taskustaan sen taikaesineen, jolla hän oli päättänyt puolustaa metsälläkäyntiään.

Hänellä oli kaksi tusinaa lintuja, näiden joukossa tusina punarintoja ja puoli tusinaa rastaita.

Neiti Angélique levitti silmänsä hämmästyksestä selälleen, riiteli vielä muodon vuoksi, mutta riidellessään sieppasi veljenpoikansa metsästyssaaliin ja astuen kolme askelta lamppua kohden sanoi:

"Mitä nämä ovat?"

"Näettehän toki, hyvä täti Angélique, mitä ne ovat", sanoi Pitou, "nehän ovat lintuja."

"Voiko näitä syödä?" kysyi heti vanhapiika, joka jumalisena tietysti oli myös herkkusuu.

"Syödäkö!" huudahti Pitou. "Totta kai! Punarintoja ja rastaita! Mitä sitten, ellei niitä!"

"Mistä sinä, senkin onneton, olet nämä varastanut?"

"En minä ole niitä varastanut, vaan pyydystänyt."