Alexandre Dumas - Bastiljin valloitus

Oli torstai heinäkuussa 1789; päivä oli jokseenkin synkkä, sillä myrskyinen tuuli puhalsi lännestä itään, riisti äsken mainitsemiltani akaasioilta niiden keväisen, puhtaan puvun ja lennätteli kesän ensimmäisen helteen jo kellastamia pikku lehtiä. Oli kauan aikaa aivan hiljaista, kuului vain, kuinka kuivat lehdet kahisivat pitkin toria ja varpunen visersi ahdistellessaan pitkin maata kärpäsiä, kun kaupungin teräväkärkisen, kiviliuskoilla katetun kirkontornin kello löi yksitoista.

Heti kaikui hurraahuuto, niin voimakas kuin sen olisi karjaissut kokonainen ulaanirykmentti, ja sitä seurasi kohina, joka muistutti virran syöksymistä kalliolta kalliolle. Molempien akaasioiden välissä oleva portti aukeni tai oikeammin sanoen paukahti selälleen, ja siitä säntäsi lapsilauma, joka virtasi torille, missä heti nähtiin viisi kuusilloista ja meluavaa ryhmää; yksi oli kehänä, jonka sisällä pyöritettiin hyrriä, toinen hyppäsi ruutua, piirrettyään neliöt liidulla maahan, kolmas ryhmä kaivoi säännöllisen välimatkan päähän kuoppia, joihin pysähtyessään pallot tuottivat voiton tai tappion niille, jotka olivat palloja heittäneet.

Sillä välin kun nämä pelaavat koululaiset, joille torin varrella asuvat naapurit olivat antaneet heittiöiden arvonimen, ja joiden vaatteiden polvet olivat kuluneet ja takkien kyynärpäissä oli reikiä, pysähtyivät torille, sillaikaa ne oppilaat, joita kiitettiin siivoiksi ja jotka akkojen puheitten mukaan olivat vanhempainsa ilo ja ylpeys, erottautuivat suuresta joukosta ja astelivat vasu kainalossa niin hitaasti, että arvasi heidän kaihomielin jättävän toisten leikit, kotiaan kohden, missä heitä odotti leivos tai namu palkaksi siitä, että he olivat luopuneet torille jääneiden iloista. Näiden takit oli melkein ehjät ja heidän housunsa tavallisesti moitteettomassa asussa, mikä seikka yhdessä heidän siivoutensa kanssa herätti pilkanhalua jopa vihaakin huonommin puetuissa ja kasvatetuissa koulutovereissa.

Lukuunottamatta näitä kahta lajia oppilaita, joita olemme sanoneet pelaaviksi ja siivoiksi oppilaiksi, oli kolmaskin ryhmä, jota nimitämme laiskoiksi oppilaiksi. He eivät juuri milloinkaan lähteneet toisten kanssa torille pelaamaan eivätkä kulkeneet kotiaankaan, koska tämä onneton ryhmä oli melkein aina joutunut "istumaan". Tämä merkitsee sitä, että sillä välin kun heidän toverinsa suoritettuaan käännökset ja kirjoitukset pyörittivät hyrriään tai mutustelivat leivoksiaan, he saivat jäädä koulupenkeilleen tai pulpettiensa ääreen suorittaakseen välitunneilla kirjoitukset ja käännökset, joita eivät oppituntien aikana olleet saaneet valmiiksi – ellei heidän syyllisyytensä ollut niin suuri, että saivat maistaa raippaa, vitsaa tai tukistusta.

Jos olisi kulkenut sitä tietä, jota myöten oppilaat lähtivät koulustaan, päinvastaiseen suuntaan, olisi ensiksikin joutunut tielle, joka vei hedelmäpuutarhan ohitse, päättyäkseen suureen pihaan, missä väliaikoina oleskeltiin. Jos olisi tullut tähän pihaan, olisi kuullut voimakkaan ja pontevan äänen portaiden yläpäästä ja nähnyt koulupojan, joka meidän on puolueettomana historioitsijana pakko sijoittaa kolmanteen, siis laiskojen luokkaan, rientävän portaita alas, heiluttaen hartioitaan samalla tapaa kuin aasit tekevät heittäessään ratsastajan selästään tai koulupojat karkoittaakseen patukan kirvelyn.

"Sinä senkin pakana, senkin kirottu!" huusi ääni, "senkin käärme, mene tiehesi, lähde pois! Vade! Vade! [Mene! Mene! – Suom. ] Muista, että olen kolmen vuoden ajan ollut kärsivällinen, mutta että on olemassa vintiöitä, jotka saisivat taivaallisen isänkin kärsivällisyyden loppumaan. Nyt tämä saa jo loppua, kokonaan loppua. Ota oravasi, ota sammakkosi, ota sisiliskosi, ota silkkimatosi, ota kuoriaisesi ja palaa tätisi luo, palaa setäsi luo, jos sinulla sellainen on, mene vaikka hiiteen, kunhan vain en enää joudu sinua näkemään! Vade! Vade! "

"Hyvä herra Fortier, antakaa minulle anteeksi", kuului portailta rukoileva ääni. "Kannattaako teidän kiivastua yhden pienen lausevian ja muutaman kielivirheen tähden, joiksi niitä sanotte!"

"Kolme lausevikaa ja seitsemän kielivirhettä kaksikymmentäviisi riviä pitkässä kirjoituksessa!" huusi yhä kiivaammin äreä ääni.

"Sattui sillä tavoin tänään, herra apotti, tunnustan sen kyllä, mutta torstai on aina onnettomuuspäiväni. Jos huomenna kirjoitukseni olisi hyvä, niin ettekö antaisi anteeksi tämänpäiväistä huonoa onneani? Ettekö antaisi, herra apotti?"

"Kolmena vuotena olet aina ainekirjoituspäivänä vastannut minulle samalla lailla, senkin laiskuri! Ja tutkinto on määrätty marraskuun ensimmäiseksi päiväksi, ja minä olen tätisi Angéliquen pyynnöstä asettanut sinut ehdokkaaksi Soissonin vapaaksi tullutta opintorahaa varten. Aivanhan häpeisin silmät päästäni, kun näkisin oppilaani tulevan hyljätyksi ja kuulisin julistettavan: Ange Pitou on aasi, Angelus Pitovius asinus est ."

Rientäkäämme sanomaan, jotta lukijan mielenkiinto oikealla tavalla kohdistuisi häneen, että Ange Pitou, jonka nimen apotti näin oivalla tavalla käänsi latinankieliseksi, on tämän kertomuksen päähenkilö.

"Hyvä herra Fortier, rakas opettaja!" vastasi oppilas epätoivoissaan.

"Minäkö sinun opettajasi!" kiivaili apotti suuttuneena tällaisesta nimityksestä. "Jumalan kiitos, en ole enää sinun opettajasi yhtä vähän kuin sinäkään olet oppilaani. Minä hylkään sinut, en tunne sinua enää. Soisin, etten koskaan olisi sinua nähnyt. Kiellän sinua mainitsemasta nimeäni, edes tervehtimästäkään. Retro , onneton, retro !" [Poistu! – Suom. ]

"Herra apotti", jatkoi Pitou-poloinen, joka näytti koettavan kaikin tavoin olla joutumatta riitoihin opettajansa kanssa, "herra apotti, minä rukoilen, älkää lakatko suosimasta minua yhden puutteellisen ainekirjoituksen vuoksi."

"Ahaa", sanoi apotti, joka oli joutunut suunniltaan kuullessaan tämän viimeisen rukouksen ja tullen neljä askelmaa alaspäin, Ange Pitoun samalla kertaa peräytyessä portaiden neljä viimeistä askelmaa pihalle, "ahaa, sinä turvaudut logiikkaan, kun et osaa ainetta kirjoittaa! Sinä koettelet, kuinka pitkälle kärsivällisyyteni menee, kun et osaa erottaa laatusanaa teonsanasta!"

"Herra apotti, tehän olette ollut minulle niin hyvä", vastasi kielivirheitten tekijä, "teidän ei tarvitse muuta kuin virkkaa sana piispalle, joka kuulustelee meitä."

"Minäkö, onneton, valehtelisin vastoin omaatuntoani!"

"Siinä tekisitte hyväntyön, herra apotti, ja Jumala antaisi sen teille anteeksi."

"Ei koskaan, ei koskaan!"

"Ja kukapa tietää, ehkä tutkijat eivät olekaan minun suhteeni sen ankarampia kuin rintaveljeni Sebastien Gilbertin suhteen kun hän viime vuonna kilpaili Pariisin opintorahasta. Hän se vasta tekikin kielivirheitä. Luojan kiitos, vaikka oli vasta kolmentoista vanha ja minä olen jo seitsemäntoista."

"Tämä on toden totta typerää", päivitteli apotti astuessaan portaita alas ja tullen vuorostaan näkyviin patukka kädessään, Pitoun pitäessä itsensä ja opettajan välillä saman etäisyyden. "Niin, minä sanon, että tämä on typerää", lisäsi hän pannen käsivartensa ristiin ja katsoen yrmeästi oppilaaseensa. "Tämä on siis tulos dialektiikan opetuksesta! Senkin pässinpää, näinkö sinä muistat säännön: Noti minora, loqui majora volens . Juuri sen vuoksi, että Gilbert oli sinua nuorempi, annetaan neljäntoista vanhalle anteeksi enemmän kuin sinulle, kahdeksantoistavuotiaalle tyhmeliinille."

"Aivan oikein, ja senkin vuoksi, että hänen isänsä on herra Honoré Gilbert, joka saa vuotuisia korkoja maa-alueistaan yksistään Pilleleuxin tasangolla kahdeksantoista tuhatta livreä", vahtasi järkeilevä poika surkealla äänellä.