Ludwig Anzengruber - Omantunnon mato

TAAVETTI. Toivoakseni en ikinä herääkään hulluksi tullakseni. – Ennen kun vielä mies olitte, eipä silloin tuon lankomiehen ollut hyvä jalkaansa teidän kynnyksenne yli nostaa. Ja nyt se täällä juoksentelee aamusta iltaan! Te luulette, että hän sitä tekee teidän ijankaikkisen autuutenne takia, vaikka näkeehän sen jo sokeakin, että hän vain perujanne persoilee. Ja kun hän vaan on saanut kyntensä niihin isketyksi – silloin ei hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka lentäisitte pää edellä autuuteen niin pian kuin mahdollista.

TORKKOLA. Saattaahan niin olla!

TAAVETTI. No, se oli toki järkevä sana. Ja kyllä te olette sen itsekin huomannut, milloin vaan olette puhunut aikovanne heittäytyä lepäämään, kuinka hän katumussaarnoillaan tähtäsi siihen, että te luovuttaisitte talonne hänelle ja itse rupeaisitte syytingille.

TORKKOLA. No, olenhan minä piru vie sen huomannut!

TAAVETTI. Siinä sen nyt näette, mikä tekopyhä rakkari hän on!

TORKKOLA. Ei, sitä hän ei ole.

TAAVETTI. Onpa, pahuus vieköön!

TORKKOLA. Eipä olekaan. Mutta sinä olet pässinpää, niin, se sinä olet. Sillä sinä et ymmärrä, että Malakias ei voi olla muunlainen, kuin on, eikä sillä ole mitään hänen hurskautensa kanssa tekemistä. Ei siinä mitään pahaa ole, että hän omaa etuaan katsoo. Sitä vähemmin, koska hänen etunsa on myöskin minun etuni.

TAAVETTI. Kuinka te sitä voitte sanoa, kun näette, että hän vaan tahtoo vaurastua teidän kustannuksellanne. Silloinhan on päivän selvä, että hän vaan tahtoo pettää teitä.

TORKKOLA. Sitäpä hän ei tahdo. Hän ei puhu muuta kuin päivän selvää totuutta. Siitä voit olla vakuutettu.

TAAVETTI. Kun te noin haastelette, isäntä, en tiedä, mitä minun pitää sanoa. Silloin ei enää kannata teille sanoja tuhlata.

TORKKOLA. Ei, siitä voit olla varma. Malakias, näetkös, on parempi kuin moni pappi. Hän osaa sanoa niin paikalleen toisen synnit. Ja hän osaa herättää uskon. Helvetinmoinen mies hän on, ettäs sen tiedät. Uskominen siinä vaan on. Ei rukoukset auta. Asiansa taitaa. —

Jos hän etujaan valvoo, niin se ei haittaa, kunhan hän sen tekee vilpittä ja rehellisesti. Mutta jos minä vähintäkään epäilen, että hän täällä käy ja valhettelee isän jumalan kustannuksella, silloin, Taavetti, voit sinä sylkäistä kouriisi ja käydä käsiksi ja tehdä hänelle mitä tahdot!

TAAVETTI. Voi hyvä, rakas isäntä, enkö saa tehdä sitä heti paikalla?

TORKKOLA. Et, Taavetti! Sitä et saa. Unhoituksen yöstä hän on raastanut esille erään asian, jonka minä jo luulin kuolleeksi ja kuopatuksi. Ja nyt se on mielessäni yöt ja päivät, enkä saa rauhaa madolta, joka kalvaa. Vaikene vaan ja kärsi ja pure hampaitasi ja kadu.

TAAVETTI. Isäntä, kun ajattelen, millainen te ennen olitte, ja miten jokainen uusi päivä täällä vastaan otettiin ilolla ja riemulla ja miten te olitte iloisin joukossamme, ja nyt näen, miten tuo roisto on teidät viistoon vääntänyt ja meidät sellaiselle tuulelle saattanut, kuin olisimme jok'ikinen hiilihangon nielleet pahojen tekojemme katumukseksi, niin soisinpa hänen nyt olevan tässä sanoakseni hänelle vasten naamaa millainen sakramenskattu konna hän on!

NYKÄNEN (Pieni, laiha ja nuutunut, kiireestä kantapäähän mustiin puettu, päässä neulottu suippolakki. Puhuu lyhyesti ja änkkäillen, tulee ulko-ovesta). Herra olkoon kiitetty!

TAAVETTI (Huutaa). Amen!

TORKKOLA. Amen!

MALAKIAS (Tulee nopeasti Torkkolan luo, piippu hampaissa). Jumalan rauha sinulle, lanko. Kuinka voit tänään!

TORKKOLA. Kiitos kysymästä. Paranemaan päin, lanko, yhä parempaan päin.

NYKÄNEN (istuutuu). Se ilahuttaa minua (vilkuilee häneen) täydestä sydämmestä ilahuttaakin. Siinä uusi todistus rukouksen voimasta ja oikean uskon ja katuvaisuuden lääkitsemiskyvystä. Herraamme ei kyllä petkuteta tyhjällä suunpieksemisellä. Ei totta vie petkutetakaan. Ja muutamilla olisi parempi ollakseen, elleivät olisi niin ruti jumalattomia!

(Polttaa tupruttelee piippuaan.)

TAAVETTI (Lähestyy häntä). Voitte hyvinkin olla polttamatta, Nykänen. Voitte hyvinkin olla polttamatta. Minä olen täällä kotona enkä myöskään polta!

(Tempaa piipun hänen suustaan.)

TORKKOLA (Kiivaasti). Perhanan Taavetti, sinä!

TAAVETTI (Menee tyyneesti ikkunan luo, kopistelee porot piipusta ikkunalautaa vastaan ja sammuttaa hiiloksen jalallaan). Ei teillä kyllä ole mitään sitä vastaan, isäntä. Ja niinkuin hän teidän menestyksestänne huolehtii, niin ei hänkään siitä suuttune.

TORKKOLA. Oli miten oli, niin minä närkästyn, jos sinä olet hävytön.

TAAVETTI. Ette te siitä pahene! (Antaa Malakiaalle piipun). Tuossa sen saatte takaisin.

TORKKOLA (Nousee vaivoin tuolista). Kyllä minä sinulle näytän, että minussa on miestä sinua kurissa pitämään, ellet pysy aisoissa.

TAAVETTI. Tehkää se, rakas isäntä-kulta. Rynnistelläänpäskin hieman, se vaan virkistäisi teitä. Ettekä te minusta paljon vastusta saa.

TORKKOLA (istuutuu uupuneena). Senkin sakramenskattu lortti, mene matkaasi! Ulos siitä!

NYKÄNEN. Rauhoitu lanko, rauhoitu kaikin mokomin (Hurskaasti). Minä annan hänelle anteeksi, – niin, sen teen, kaikesta sydämmestäni.

TAAVETTI (Sanomattoman halveksivasti). Annatte anteeksi?! – Te? Jopa jotakin! (Ovessa). Herra olkoon kanssanne, isäntä!

(Menee.)

NYKÄNEN (Tympeästi). Helvetinmoinen mies, jopa on. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Eikä kukaan ole korvaamaton. Sen hän saa oppia pikemmin kuin luuleekaan.

TORKKOLA. Sekös ääni nyt on kellossa? Ensiksi sanot antavasi hänelle anteeksi. Vaan annas kun hän kääntää selkänsä, haukut sinä häntä kuitenkin.

NYKÄNEN. Välittikö hän ehkä anteeksi annostani?

TORKKOLA. Permannolleko hän sen sitte jätti, mukamas? – Ja oli miten oli, niin ei taloni silti hunningolle saa joutua, niin kauvan kuin minä voin silmäni pystyssä pitää! Ettäs sen tiedät. Taavetti hoitaa sitä kuin omaa silmäteräänsä. Etkä sinä löydä ketään, joka sen paremmin tekee. Vaan sinä kai tuntenet taivaanvaltakunnan tarkemmin kuin maanviljelyksen.

NYKÄNEN. Niin maanviljelykseen ei minulla herra nähköön ole eläissäni ollut paljoakaan tilaisuutta tutustua. Niin että ei se mikään kumma ole, jos herralle kaiken taitoni ja tarmoni uhrasin. – Enkä minä muuten siitä välitä, että hän piipusta torui, – en, en hituistakaan! Mutta se näet pitää suun niin sopivasti kosteana, kun on paljon haastettavaa (Katselee ympärilleen, yskii tarkotuksella). – Sillä, kun kurkku, näet, on niin kuiva, käy puhuminen niin —

TORKKOLA (Ymmärtää yskän). Saattaahan Tilta tuoda tänne vähän juomisia.

NYKÄNEN. Eipä taitaisi olla hullummaksi – eipä tietenkään. Niin paljon kuin meillä on toistemme kanssa haastettavaa! Kurkkuani kuivaakin, totta vie, niin kuin olisi ollut alimmassa helvetissä ja vaan tulta hengittänyt.

TORKKOLA. Kukapa tietää? Ehkäpä lienetkin käväissyt siellä katastamassa!

NYKÄNEN. En, sitä en ole tehnyt. Mutta lukenut siitä olen, jotta kyllä tiedän, kummoista siellä on.

TORKKOLA. Ihanko siitä löytyy kuvauksia?

NYKÄNEN. Löytyypä niinkin, ja painettuna sittenkin, suuressa paksussa kirjassa, joka on paljon suurempi kuin tuo postilla tuossa – vieläpä kuvitettuna, jotta voi oikein nähdä, miten kamalaa siellä on.

TORKKOLA. Niin, jos se on oikein präntättynä, niin kyllä se sitte niin on. Sen kirjan sinun pitää antaa minulle luettavaksi.

NYKÄNEN. Annankin, jahka olet niin pitkälle ennättänyt parannuksen tiellä, että olen varma siitä, että kaikki se kauheus, mitä siinä kerrotaan, ei enää koske sinua. Silloin oikein sydäntä hivelee lukea helvetin tuskista ja kaikessa rauhassa ajatella, mikä kaikkien meidän vihamiehiemme perii. Samalta näet tuntuu, kuin milloin rakeet taittavat naapurin laihon, mutta jättävät omat sarkamme koskematta.