Petter Aurén - Risto Rytkönen

"Hevoset tulivat raivoon ja laukkoivat mikä minnekin, muutamat tietä toiseen kylään ja muutamat metsään. Yksi hevonen oli tarttunut valjaistansa kahden puun väliin pieleksen läheisyydessä, josta se ei päässyt edes eikä ta'as.

"Sittekun Risto ja Salmeeni olivat nauraneet itsensä puolikuoliaksi 'onnistuneelle näytelmälle', irtauttivat he hevosen vankeudesta. Hevonen valjastettiin uudelleen, Risto istui tyhjään heinähäkkiin, sanoen: 'Minäpä ajan Renkeliin kuulemaan, mitä heinännoutajat tietävät kertoa urhoretkeltänsä!'

"Risto oli ajanut Renkelin talon kartanolle, käveli pirttiin ja lausui: 'Hiihdellessäni jäneslankojani kokemassa, löysin hevosen tyhjän heinähäkin kanssa ja toin sen taloon, tuolla on kartanolla, keltähän hevonen unhohtui metsään?'

"Samalla astuu Renkelin Heikki (isäntä) pirttiin ja katsahtaa Riston kysymyksen johdosta pirtin akkunasta kartanolle. 'No hiisi, meijän raudikkohan tuo on, mistä sinä sen löysit, Risto?'

"'Likeltä pielestä Salinlahden niityn rannalta, jossa raudikko oli tarttunut kahden kuusen väliin ja suurella vaivalla sain hevosen siitä irti'.

"'Tästähän lähtivät varhain aamulla kahdeksan miestä, jokaisella hevonen, heinähäkki perässä, noutamaan heiniä Salinlahden niityltä. Luomajussilla oli raudikko. Mitä on tapahtunut ja mihin hornaan miehet ja muut hevoset ovat joutuneet; eihän vaan Salmeeni niitä ole…'

"Ne urholliset heinännoutajat olivat kauhuissansa ja häpeissänsä kaikessa hiljaisuudessa hiipineet ja istuneet karsinan puoleisen rahille uunin viereen, niin ettei isäntä, joka oli nukahtanut kammarissa, kuullut heidän tuloansa eikä ensin pirttiinkään tullessansa heitä havannut, äänettä kun istuivat katsellen toisiansa pitkin naamoin. Lieneekö koskaan maailmassa annettu näytelmää, jonka katsojat olisivat olleet niin synkkäisellä mielellä ja näyttäjät niin riemullisia, kun tässä näytelmässä.

"Vasta sitte kun isäntä oli kävellyt peremmäksi pirttiä, havahti hän heinännoutajat istuvan rahilla 'allapäin, pahoilla mielin, kallella kaikin kypärin'.

"Isäntä, kun huomasi miehet istuvan äänettä rahilla, kiljasi: 'No, miehet, missä ovat heinät ja hevoset?'

"'Helvettiin kaikki heinät ja hevoset! En kuuna päivänä lähde mokomalle heinäretkelle, vaikka veisi vihtahousu venäläinen heinät ja hevoset yhtaikaa', ärjäsi Jussi kauhuissansa. 'Enkä minä. Enkä minä', huusivat joka mies yhteen ääneen.

"'Siellähän elämä oli, siellä pieleksellä', jatkoi Jussi. 'Juuri kun olin päässyt pieleksen harjalle ja alotin hankoomaan heiniä häkkiin, tulee Salmeeni renttu ja kieltää ettei heiniä saa ottaa, kun ne ovat hänen, muka. Hälle annoin minä aika vastaukset, mutt' yhtäkkiä ilmestyy metsästä toiselta puolen pielestä joukko hirmusia keijukaisia, jotka älisivät niin – voi kauheaa! ja niitten naamat – voi hirmua! ja meidän täytyi lähteä pakoon'.

"'Jokainen sen tietää, että Salmeenilla on koko paholaisjoukko palveluksessa. – Kuuluuhan niitä näkyvän useasti sen kotonakin kaikennäköisiä', säesti isäntä.

"'Luitko, Jussi, kuinka monta keijukaisia oli', kysyi Risto irvistellen.

"'Lempo niitä jouti lukemaan, oli kait niitä vähintäänkin kolmekymmentä'.

"'Olivatko isoja?'

"'Oli yksikin niin pitkä, että pisimmän kuusen latvan yli näkyi sen kauhunaama, se juutas varmaan oli päällikkö, sillä oli syltää pitkät sarvetkin, muut olivat vähän pienempiä'.

"'Vai niin!'

"Näin on minulle kerrottu varmalta taholta", päätti Pekka kertomuksensa. Koko nuorisojoukko huuti kuin yhdellä suulla: "Jussi, Jussi, semmoinen sankari!"

Jussi, silmittömästi suutuksissa, karjasi: "Valehtelet, Pekka, sen kotka", ja lähti käpälöimään Riston perään mutisten: "Mutta malta Risto, vai sinä se olit keijukaisseppänä Salinlahden heinäpieleksellä; sen kepposen saat maksaa selkänahkallasi, malta sinä".

Risto, joka nyt ei pitänyt kovin kiirettä ei kerjennytkään kauvas, ennenkun näki jonkun juoksevan perässänsä ja ehkä ei likellä, tunsi hän Jussin sekä aavisti Jussin kiireenmuotoisesta juoksusta hänen saaneen jotakin vihjaa Riston tepposesta heinäretkellä, joten hän heti otaksui, ettei Jussi laupeuden pakosta rientänyt hänen luoksensa, sen vähemmän kuin hän entuudesta tiesi, ettei heidän välillä vallineet ystävyyden tunteet, ehkä tutut keskenään olivat. Vakuuden vuoksi poimi Risto kiireesti, kuitenkin herättämättä Jussin huomioa, pikkukiviä taskuunsa ja käveli huolettoman näkösenä eteenpäin, kuitenkin varulla, ettei Jussi kerjennyt kovin likelle. Risto kyllä juoksemalla olisi kerjennyt monta kertaa jättää Jussin, mutta hän ei tahtonut, sen vuoksi, että Jussi olisi saanut aihetta kutsua häntä pelkuriksi, jota nimeä Risto suurimmalla innolla kammoi. Polkutie, jota he nyt kulkivat, ohjasi vetelälle suoniitylle ja siellä joutui Jussi Ristoa niin liki, että Risto oli kuulevanaan jonkun juoksevan perässänsä ja kääntyi katsomaan taaksensa. Jussi, joka oli varustanut itsensä vankalla kepillä, jolla hän oli aikonut muokata Riston pahanpäiväseksi, oli nyt kymmenkunnan askelta Ristosta. Risto näki heti Jussin kiukkuhaamusta, ettei siinä ollut ystävyyden varjoakaan, eikä Jussikaan malttanut hallita kiukkuansa, vaan puisti heti keppiänsä ja pakisi: "Ähä sinä virsuherra – sinä kyläluuta – sinä – sinä sysinokka – sinä koppimestari – sinä kissantappaja – sinä keijukaisseppä – sinä – sinä – kas nyt saat selkänahkallasi maksaa kaikki temppusi yhdellä kertaa sinä tuiskunserkku".

Risto sieppasi taskustansa pienosen kiven, joka vinkuen lensi Jussia leukaan. Kivi vei myötänsä Riston sanat: "Aha – sinä pupun kaima – muuta nimeä sulla ei ole – pötki jo käpälämäkeen!" Jussi vilahteli ympärilleen saadaksensa jotakin heittoasetta, mutta kun ei nähnyt mitään sellaista asetta, lähti hän pötkimään pitkin laukoin pakoon, Risto perään. Kivi toisensa perästä lenti Jussin takapuoliin. Joka kerralla kuin Risto lennätti kiven Jussin perään, huuti hän: "Pupu, pupu, pupu, rukka".

Pian katosi Jussi näkymättömiin ja Risto käveli verkalleen isänsä mökille.

Riston lähdettyä Tuovilasta sanoi isäntä Annalle: "Kaunis poika tuo Risto, kun se on oikeissa vaatteissa ja pessyt silmänsä, jota se harvoin taitaa tehdä". "No, onhan tuo muutama Ristokin", vastasi Anna punastunein kasvoin. Isä katsoi Annaan kummastuksella ja sanoi: "Käskepä äitisi tulla tänne kamariin".

Emäntä tuli heti ja isäntä sanoi:

"Minä pestasin äsken Risto Rytkösen rengiksi tulevaksi vuodeksi".

"No ehkäpä hän saattaa jotakin tehdä, vaik'ei se tähän asti ole tehnyt muuta, kun juossut ympäri maailmaa. Mutta eihän se olekaan kumma, kun Risto-riepu äitinsä kuoltua lapsena jäi yksinkertaisen isänsä kasvatettavaksi. Riston äiti oli erinomaisen siisti ja toimekas ihminen, hänen eläissä oli Rytkölän mökki siisti kuin aika herrastalo – ihme, että Hanna oli ottanut tuon Lassi-töpperön mieheksensä! Kerran kysyin Hannalta vaan leikillä, kuinka hän oli saattanut rakastua Lassiin. Hanna vastasi: 'Niinhän se onnenratas pyörii tässä maailmassa', ja puhkesi katkeraan itkuun, niin että sydämensä pelkäsin halkeavan. Siitä arvasin, että joku onnettomuus hälle oli tapahtunut, enkä senkoommin koskenut siihen asiaan".

"Se onkin hyvin hämärä asia", lausui isäntä, "eikä tällä seudulla muut kuin minä tiedä, kuten asia oikeastaan on. Sillä välipuheella, ettet hiisku kenellekään, kerron sulle asian: Kuten muistat, matkustin toissa talvena Hämeessä pellavan ostolla. Sillä retkellä kohtasin eräässä talossa vanhanpuoleisen vaimon, joka kertoi että monta vuoitta sitte palveli eversti T: n perheessä H: n kaupungissa erään köyhän virkamiehen tytär, mampseli Hanna S. seuraneitenä. Hanna mamseli oli komea ja nerokas tyttö. Everstin vanhin poika Torsten, joka oli nuori kaunis herra ja kuuluu nyt olevan majuri, oli rakastunut Hannaan ja tahtoi naida hänet, vaan se aateliylpeä T: n perhe, Torstenin vanhemmat ja sukulaiset, nousivat kokonaan raivoon, kun Torsten ilmoitti asian. Hanna, tämän tiettyänsä katosi paikalta, eikä tiedä kukaan vielä tänäpäivänä mihin se on joutunut. – Tämä kertomus, kun sitä vertailen siihen, mitä niinä aikoina puhuttiin nimittäin että Isoonsavolaan oli saatu uusi komea emäntäpiika ja että se oli leski, koska sillä oli lapsi, sopii minusta Riston äidiksi, sillä hänen nimensä oli Hanna ja oli ennen naimistansa emäntäpiikana Isosavolassa. Jos Hanna oli leski, sitä en tiedä, sen vaan luulen varmaksi, että nykyinen sotamajuri, joka täällä tuontuostakin kulkee järjestämässä meidän vähäisiä sotajoukkoja, on eversti T: n poika Torsten, josta vaimo mulle kertoi ja – mikä minusta on kummaa – on Risto aivan majurin näkönen, ja majurin poika Tuuri on hyvin yhdennäkönen Riston kanssa. Lassi oli silloin renkinä Savolassa. Hän oli silloin, kuin nytkin, hyvin typerä, muuten hyväsävynen. Työtä hän ei osannut muuta kun hakata halkoja ja metsästää. Pyytömies on Lassi aina ollut hyvä, hän kantoi metsästä lintuja ja jäneksiä niin paljo että Savolassa oli lihaa yltäkyllin talon isolle väelle ja paljon lähetettiin rovastille ja vallesmannille. Hanna taas oli erinomaisen taitava ruanlaittaja, sen laittamat lintu- ja jänespaistit olivat maanmainioita. Muistan kerrankin, kun Savolassa oli suuret kinkerikestit, joihin luonnollisesti oli kutsuttu kaikki kirkonkylän herrasväki, kun ruustinna sanoi: niin hyvää lintupaistia kun Hanna laittaa ei saa missään, johon kaikki sääntivät. Syötyänsä kiitteli ja syleili herrasväki Hannaa, niinkun hän olisi ollut talonemäntä. Ja emäntä Hanna oli ei nimeltä vaan näöltä ja teolta. Puhtaassa piika-asussansa esiintyi hän kuin ruhtinatar kaikkein muiden rinnalla. Niinä kolmena vuotena, kun hän oli Savolassa emäntäpiikana, muuttui talo melkeen tuntemattomaksi puhtaudessa ja järjestyksessä. Sitä kyllä kaikki ihmettelivät ihmettelemälläkin, minkätähden Hanna oli ottanut Lassin mieheksensä, ehkä hällä oli tarjona hyviäkin kosioita.