Erik Blom - Niitä näitä runouden alalta

Armas juoksi aamu-rusko,
Kulta-siivillä kohosi,
Ilon tuoja itse päivä,
Lensi leimuten perässä.
Valo nousi, varjot haihtui,
Syttyi kasvot kaiken luonnon,
Posket metsien punastui;
Vedet välkkyi, maa mehusi,
Kaikui kantele Jumalan
Syntyessä Suomen immen,
Ilmi-tullessa ihanan.
Tuuli lasta tuuditteli
Kedon nurmi-kätkyessä,
Liekussa lavean luonnon.
Käki kukkui kätkyellä
Humisevan hongan päässä,
Laulu-rastas raikueli,
Viihdytteli vii'akosta.
Lähde lempensä lirisi,
Pisaroitsi taivas-pinta
Armahan asettumaksi,
Suosinnaksi Suomen neidon. —
Siitäpä sydämen lempi,
Itku-pohjainen ilonsa .
Kului kuuta, vieri vuotta.
Heitti herttainen ikänsä,
Jaksoipa jaloillehensa
Neito neuvoille omille.
Silmäeli seutujansa,
Ilmojansa ihmetteli:
Astui alhot, kulki kummut,
Maita, teitä matkusteli
Vesinensä, vuorinensa,
Väärinensä, suorinensa
Luonnon notkelmat lopeti.
Näki näitä, kuuli noita,
Keksi käydessä kutakin
Äänetöntä, ääntävätä,
Jalan, siivin joutuvata:
Kaikki tiehensä tilautui
Mitä Suomen merkillistä,
Suuren niememme suloista.
Sieltä neito neuvoksensa
Oivalsi opin aloja,
Sydämellensä satoja,
Tuhansia tunnollensa;
Sieltä eljet ehkehimmät
Povellensa puhkesivat,
Sieltä kirkkahin kipene
Sätenöitsi sieluhunsa.
Avarat on luonnon annit
Luetella suuren lahjat:
Kevät ehti, ääret hohti,
Metsä soitti, maa vihersi;
Sydämeen jo Harto syttyi,
Laukesipa laulamahan,
Saaden leivolta sanansa,
Mieli-johdon joutsenelta. —
Kohta kerkesi kesäkin:
Illat hehkui, ilma kiehui,
Vipasi vesien kalvot
Luonnon suonet läikkyeli;
Jopa heltyi hennon mieli,
Harrastui halu sulohon,
Kehensihe korkehille. —
Syksy joutui synkiöiksi
Kalvasti olennon kasvot
Tuoden viljalta veroa,
Hedelmiä helmassansa;
Tuosta tointui mielellensä
Surun tyytyvä suvanto,
Tuostaki totisen arvon
Elämänsä ehdotteli. —
Tuli talvi; maa ja taivo
Kirkas säihkyen kimelsi
Väkäisessä valkiassa:
Siitä Raittius sikisi
Povehensa puhdas toimi,
Epä-turha tuntohonsa. —
Näin ne neuvoi neitoselle
Luonnon kerrat kilpaellen
Mointa muutakin enemmän.
Kaikki aikansa odotti.
Joutui, joski verkkaisehen:
Siitä maltti mielellensä
Arvelu heti asettui.
Kosket kuohui, virrat vuoti,
Sul'ut särki, salvat sorti
Juosten juovassa samassa;
Tulipa urhoksi tuosta,
Pysyväksi pyrkehissä
Kerran keksityn uralla. —
Mehiläinen mettä lensi,
Keräeli kennoihinsa
Tarvetta soman talonsa:
Siitä siivoksi opastui,
Uta'utui uutteraksi.
Vuoret lahjoi lause-säilyn
Sekä pinnan sielullensa.
Kaikki kalttansa opetti:
Kuusen kalve kaitsevuuden
Hoitavuuden hongan varjo,
Mettinen ujon menonsa,
Käytöksensä kyhkyläinen. —
Saipa sieltä, toipa täältä,
Mikä miksiki osoitti;
Kaikki katsoi, tuiki tutki,
Tajunsa yhä teroitti
Perustellen pienimmänki
Mutkan muodoissa olennon. —
Ehevin toki eränsä
Yksi näiden yhdistymä
Rikkaus on rinnassansa,
Povessansa parhas aarre:
Vaka henkensä vapaus . —
Siten Impi nyt sivistyi,
Sukeutui suloinen neito.
Näin hän astuvi eteemme,
Siirtähikse silmihimme,
Puhdas-sieluinen sorea,
Kaunis-vartinen korea,
Emon suuren elkehinen,
Luojan lemmitty ihana. —
Suosi, suosi, Suomen poika,
Tätä raitista rakasta,
Kultoasi kunnioita!
Ei ole mointa morsianta,
Neitoa tämän-neroista
Suotuna suloisempata,
Paitse, pulskea, Sinulle!
Siin' on onnea ololta,
Rikkautta, rakkautta
Oman kultasi ohella,
Vierellä viattomasi;
Suojele vaan suotuasi,
Varjele valittuasi
Muiden kärkkyjäin käsistä,
Reudonnasta riettaisien.
Siit' on nouseva Sinulle
Taloutes' itse taivas
Ilon, toivon tähtinensä,
Siitä ihme ilmoittava,
Kaiken maailman kateus
Riemuksi oman povesi,
Jalon Suomemme suloksi.

Kun ma muistan muinoisia
Hetkiäni herttaisia,
Iltoja iki-suloja,
Siellä sievässä kylässä
Kallaveden kainalossa;
Kohta sielu siipiänsä
Pyhä lintu laajentavi,
Kotkana kohottahikse
Tullaksensa tuttavainsa
Luokse Luonnon ja Perehen .
Ei ne eksy mielestäni
Eikä muistista murene
Savoni sulot näkymät,
Koti-maani mainittavat
Seudut ihmehen ihanat.
Vieläpä vihertelevät
Edessäni entisesti
Kaikki syntymä-sijani
Maat matalat, mä'et ylävät,
Leh'ot, laaksot lempehimmät:
Puijon ukko, pilvi-harja,
Vesa-rinta Vannunvuori
Sekä Uuhimä'en sileät,
Kallaveden katselijat:
Vielä sieltä silmäelen
Ääret allani avarat:
Kuinka järvet kuumoittavat
Sadan saarosen välistä,
Lah'et, salmet, lammit kaikki
Illan paisteessa palavat
Kuvastaen kukkuloita,
Kautta taivahan kajaten.
Vielä kuulen kuikan äänen,
Valitukset valko-rinnan,
Vielä virret venhemiesten
Airon kolkkaissa kohovan
Moisen armon antajalle,
Suojalle sulon asunnon.
Kaikki saavat sieluhuni
Tuolta nuo ihat tuhannet
Alat tenhon armahimmat.
Koko luonto korvihini
Kutsun kuiskavi lumovan,
Sinne toivoni sitovi,
Väkevästi viehättävi,
Sinne hartahan haluni,
Halun muita hartahamman.
Mut jos kuulen kulta-äänen,
Savoni sorean kielen
Miesten huulilta mehuvan
Taikka vielä viettävämmin
Sulon naisen suusta soivan;
Silloinpa sydän sulavi,
Leviävi, lämpiävi
Harvoin saaduista sanoista
Etelähän eksyneistä;
Kieli mielen' kihloavi
Maamme kanssa, morsiamen
Köyhän kyllä, vaan ihanan.

Levittää jo purppur'-hunnun
Kerkes' yli setri-kummun.

Helmi välkähteli ve'essä,
Joutsen ui jo suvanteessa
Salmen varjoisan;
Viina hehkui rypälössä,
Kyhky harras metsikössä
Kukers' onneaan.

Mutta ihaninpa puuttui
Maailmassa: – Ruunu puuttui
Vielä luomisen;
Kunnes nousi tomustansa
Ihminen ja kasvoillansa
Hämmästytti sen.

Lumi vuorten synkiäksi
Käv' ja aamu-rusko läksi
Alas tummennut;
Tähti, joka päivän päässä
Istui, eipä olla tässä
Enää julennut.

Eläimetki nousnehellen
Kumartuivat ihmetellen
Tulta silmien,
Joista sulo lempi kiilsi,
Joiden kyyneleissä piilsi
Toivo i'äinen.

Enkel'-parvi, nähtyänsä,
Hänen ihat hempeänsä,
Katsoi Tekijään.
Luoja painoi laatimaansa
Leiman; ja jo kuvastansa
Iloits' hymyen.

Sä, ku väität: "mikä luotu,
Sielua ei sille suotu,
Kaikki tomu se;"
Tyhmä! astu lähtehellen,
Kasvos' näe, ja hävystellen
Kohta vaikene.

Nä'eppäs otsa tiede-niekan
Tuon, ku luonnon joka seikan
Tuopi selkeään;
Näe, kuin silmä leimahtaapi
Sankarin, kun taivuttaapi
Kansat älyllään.

Entäs ydin ihannelman?
Nosta linnikko mun Selman'
Ruso-poskilta;
Katso, sulo silmänteensä,
Katso, tummat hiuksensa
Tuulen vallassa!

Taikka hiivi jälestänsä,
Majahan kun lievitteensä
Viepi surullen;
Katso, kuinka kyyneleitse
Sielun lempi ilmaiseiksi
Lohdutukselleen!

Taivon vilaus näkyvissä,
Enkel'-haamo elävissä,
Muoto ihmisen!
Näenkö sun vaan maailmassa?
Etkös vielä Tuonelassa
Hymy itkien?