Kai Donner - Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Esitettyäni ylläolevassa lukijoilleni läheisimmän ympäristöni puhun vielä pari sanaa itse kylästä ja sen asukkaista, jotka hekin omalla tavallaan ovat sangen tyypillisiä.

Tymskoen kirkonkylään, jonka venäläiset 1800-luvun alkupuoliskolla perustivat samojedien omistamalle maalle, kuuluu nykyään noin 30 taloa ja on siinä enintään 200 asukasta. Toiset taloista ovat uudet ja sangen komeat, mikä johtuu siitä, että jotkut paikkakunnan kauppiaista ovat verrattain varakkaat, sekä siitä erikoisesta asianhaarasta, että kevättulva joka vuosi nielee leveän rantakaistaleen, mikä taas pakottaa asukkaat määrätyn ajanjakson kuluttua muuttamaan talonsa korkeammalle ja sentakia myös pitämään niitä suhteellisen hyvässä kunnossa. Kirkkokin on jo vähintään viisi kertaa muutettu, ja paikka, missä se alkuaan seisoi, sijaitsee kaukana joessa tai vastapäätä olevalla rannikolla. Lähempänä metsää tavataan kehnommin rakennettu köyhien osa kylää; sen muodostavat osittain maahan kaivetut tai kokonaan maanalaiset hökkelit ja luolat, joissa on ikkuna katossa ja seinät mullasta ja savesta tehdyt. Noissa tilapäisissä suojissa asuu enimmäkseen venäläistyneitä samojedeja ja ostjakkeja sekä irtainta väestöä, joka viettää remuavaa ja syntistä elämää, kun vain on olemassa rahaa, toisin sanoen viinaa, mikä ei suinkaan ole harvinaista.

Kaikki Tymskoen varakkaammat "porvarit" käyvät kauppaa ympäristössä asuvien samojedien kanssa. Se on mitä alkuperäisintä laatua ja yksinkertaista vaihtokauppaa; alkuasukkaat antavat kauppiaille turkiksia, kalaa sekä setripuunkäpyjä, minkä vastineeksi he saavat jauhoja, kankaita, ruutia, tupakkaa, viinaa ja muuta, mitä tarvitsevat tai eivät tarvitse. Kaikki myydään kalliista hinnasta ja voitto on tavallisesti 100 % ja enemmän. Jäänlähdön jälkeen matkustavat kaikki, jotka siihen vain pystyvät, läheistä Tym-jokea ylös, jossa he kaukana kaikesta esivallasta pääsevät harjoittamaan usein hyvinkin hävytöntä kiskomistansa ja kauppaansa sangen helposti petkutettavien luonnonlasten, samojedien kanssa. Seurauksena tästä on, että samojedin täytyy maksaa maksamistaan, mutta siitä huolimatta hän yhä vain jää velkaiseksi.

Kalastusta harjoittavat ja sillä elättävät itsensä useimmat kylän köyhimmistä asukkaista. Se onkin nykyään melkein kannattavampaa kuin kauppa, joka vuosi vuodelta on huonontunut. Kaikki voisivat elää mitä huolettomimmalla tavalla, jollei tuota kirottua viinaa olisi olemassa. Mutta niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset, venäläiset ja alkuasukkaat, kaikki näkyvät olevan saman ikeen alla. On tosiaankin omituista nähdä kylän asukkaiden pitkien pyhien aikana hoipertelevan pitkin katua kirkuen ja huutaen, joskus hoilaten lauluja, jotka saattaisivat olla kauniitakin, toisinaan taas rähisten ja kinastellen kuin missäkin hulluinhuoneessa.

Tuo heidän pahanlaatuinen elämänsä, jota en kuitenkaan tahtoisi sanoa erikoisesti Siperialle kuvaavaksi, vaikka se on ominaista Tymskoelle, riippuu kaiketi paljon siitä, että asukkaat ovat samojedien ja venäläisten, entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden epäilyttävien ainesten hyvin sekarotuisia jälkeläisiä. Samalla se nähtävästi voi johtua siitäkin, että kylän sielunpaimen ei ole erikoisen sopiva virkaansa. Lukuunottamatta sitä, että hän oli siinä määrin sivistymätön, että luuli Suomen olevan Englannissa ja sen johdosta sanoi minuakin engelsmanniksi, jota nimeä sitten sain paikkakunnalla kantaa, niin hän, samoin kuin muutkin, rakasti erikoisesti votkaa ja esiintyi myötäänsä juovuksissa missä ja koska tahansa. Muistan elävästi, kuinka hän eräänäkin päivänä mitä kirkkaimmassa humalassa toikkaroi huoneeseeni, tupertui kumoon ja nukahti siihen, vaikka minä paraikaa olin työssä samojedilaisen kielimestarini kanssa. Papin juopottelu oli tosin selitettävissä onnettoman avioliiton ja erämaassa oleskelun kannalta, mutta on hyvin ymmärrettävää millä tavalla tuollainen sielunpaimenen esiintyminen on omiansa vaikuttamaan sivistymättömiin ja pimeydessä vaeltaviin ihmisiin. Samaten on ymmärrettävää, että sellaiset kirkon apostolit eivät kykene samojedeja kristinuskoon käännyttämään. Isäntäni aikoja sitten rakennuttamaa koulua ei myöskään, ikävä kyllä, juuri paljon käytetä, ja niin leviääkin sivistys vain verkalleen. Ihmiset unohtavat pian saamansa pienen tietomäärän ja palaavat helposti raakuuteen, joka usein on paljoa pahempi kuin samojedien, joiden alhaista sivistyskantaa he niin suuresti halveksivat.

Tässä ympäristössä tulin siis oleskelemaan suunnilleen pari kuukautta päästäkseni syventymään uuteen elämääni. Edellinen kuvaus osoittaa, mielestäni, että olosuhteet, vaikka olivatkin hieman tavallisuudesta poikkeavat, eivät laisinkaan olleet erikoisen sietämättömät. Monin verroin enemmän vaivaa tuotti minulle kelvollisen ja hyvän samojedi-professorin hankinta. Kylässä oleskelevat alkuasukkaat olivat kaikki siihen tarkoitukseen kelpaamattomia – joko he kyllä hyvin taisivat omaa kieltänsä, mutta eivät olleet perehtyneet venäjän kieleen tai olivat he vanhoja ja hampaattomia ja senvuoksi kelpaamattomia tai puhuivat he äidinkieltänsä, niinkuin useimmat Ob-joella, jokseenkin samalla tavalla ja yhtä virheellisesti kuin muutamia vuosikymmeniä sitten Helsingissä asuvat suomalaiset omaa kieltänsä. Alkuaikoina sainkin tyytyä sangen kelvottomiin kielimestareihin, sellaisiin, jotka eivät olleet luotettavia tai jotka muulla tavalla vaikeuttivat ja estivät työtäni. Ensimäisiä oli eräs vanha ja viekas veijari, joka oli ottanut juhlallisen sukunimen Peterburgskij ja jota samojedit sanoivat kenraaliksi sen johdosta, että hän joskus maailmassa oli unkarilaiselta kielimieheltä Pápailta saanut mitalin. Monta päivää seurustelin hänen kanssaan, kunnes eräänä iltana, etsittyäni häntä pitkin päivää, löysin hänet kinoksesta, jossa hän aivan humaltuneena makasi paitasillaan. Sieltä vedin hänet saunaan, jossa hän vähitellen virkosi eloon. Seuraava opettaja oli niinikään vanhanpuoleinen herra, joka ei ainoastaan puuttuvien hampaittensa takia osoittaunut sopimattomaksi, vaan myös sentähden, että hän ei voinut pysyä erillään vaimostaan ja lukuisista lapsistaan, jotka kaikki asettuivat huoneeseeni asumaan ja läsnäolollaan pahasti häiritsivät työn säännöllistä kulkua. Erotettuani monen monta koekaniinia ja saavutettuani lääkkeilläni ja erikoisesti onnistuneilla matokuureilla lähiseudun jurttien asukkaiden luottamuksen, sain vihdoin viimein palvelukseeni nuoremman, Kolgujakista kotoisin olevan miehen, joka osoittautui kelvolliseksi kielellisessä suhteessa sekä myös sopivaksi välittämään tutustumistani tuohon muukalaisia niin vierovaan ja itseensä sulkeutuneeseen kansaan. Mies, joka ei ollut jörö, vaan päinvastoin erikoisen lahjakas, kenties terävin näkemistäni samojedeista, oli nimeltään Olashka Oldshigaid. Hänen hiuksensa olivat mustat ja ihonsa ruskea, hän polveutui ruhtinaallisista vanhemmista ja osasi venättä ja ostjakkia sekä oppi minun johdollani venäläiset kirjaimet a: sta m:ään, muutamia suomalaisia sävelmiä sekä "perkele" sanan. Tämän erinomaisen miehen onnistuin pitemmäksi aikaa saamaan opettajakseni ja seuralaisekseni ja ainoastaan hänen avullaan sain selville hyvin paljon sellaista, joka muuten olisi jäänyt minulle tuntemattomaksi. Hänen kauttansa tulin myös pian oivaltamaan sen, että paras tapa heidän kielensä oppimiseksi oli mahdollisimman eristetty elämä heidän keskuudessaan, eläminen heidän kanssansa ja heidän tavallaan seuduilla, missä venäläistä vaikutusta ei ole vielä huomattavissa. Ensi aikoina työskentelimme kuitenkin Tymskoessa, jossa minä kaikessa rauhassa saatoin suorittaa vaikeimman sanakirjatyön sekä hankkia pintapuoliset tiedot heidän uskonnollisista tavoistaan, jotka tiedot, oikealla tavalla käytettyinä, muodostavat sen avaimen, jolla heidän luottamuksensa on voitettavissa. Lupasin tietysti olla venäläisille kertomatta mitä sain tietää, samojedit kun ovat hyvin arkoja, koskapa he virallisesti ovat kristittyjä. Pidinkin lupaukseni, ja kun minä sen joskus nimeksi rikoin, ei siitä koitunut minulle erikoista iloa. Muistan erityisesti yhden kerran, jolloin olin selittänyt Narymin lääninrovastille, että samojedit ovat totemismin kannattajia ja siis uskovat ihmisen polveutuvan eläimistä. Muistan miten pappi hyvin ivallisesti vastasi minulle seuraavaan tapaan: