Kai Donner - Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Voidakseni matkustaa nopeasti ja mukavasti olin sitäpaitsi kuvernöörin virastosta saanut, n.s. otkrytyj list'in – avoimen kirjeen, joka tavallisesti annetaan virkamiehille ja oikeuttaa käyttämään postihevosia, joita on miltei joka kylässä. Tällä ensimäisellä matkallani oli tuo maagillisesti vaikuttava sininen paperi suuriarvoinen, sillä sen nojalla tällainen outo ja pakanallinen muukalainen, joka ei edes majaan astuessaan tehnyt ristinmerkkiä, pääsi vastaamasta moneen uteliaaseen ja turhaan kysymykseen. Tavallisena matkustavaisena, eikä virkamiehenä, olisin voinut herättää vakavaa epäluuloa, kun en venättäkään juuri nimeksikään osannut, vaikka eräs tietämätön kielimies Tomskissa oli minua juuri sen taitamisesta onnitellut. Olin näet kerran puheessani käyttänyt "influenssa" sanaa, jota hän luuli tosi slaavilaiseksi. Matkakaveriksi oli Tomskin ispravnikka antanut minulle Saratovin kuvernementista kotoisin olevan nuorukais-raukan, joka oli joutunut Siperiaan etsimään isäänsä, joka oli karkoitettu moneksi vuodeksi Narymiin. Hänen kanssansa minä matkan varrella seurustelin; oli hauska nähdä minkälaisella ylpeydellä hän seurassani marssi kestikievareihin (zemenskaja kvartira) viettämään yötä ja miten komentavasti hän paperillani tilasi hevosia ajoneuvojamme varten. Maatessani hänen kanssaan samassa sängyssä tai yhdessä lattialla minä ensi kertaa sain kuulla esitelmiä m.m. suurista mustista torakoista, jotka "syövät pieniltä lapsilta silmät" ja tuottavat kotionnea, sekä tavallisista russakoista, jotka päivisin koristavat jokaisen paremman talon seiniä ja öisin kuljeksivat ihmisten kasvoilla. Kun hän oli avustanut minua polttamaan loppuun paperossini, opetti hän minua nuolemaan kokoon mahorkka-savukkeita sekä käyttämään eli siis polttamaan niitä, mikä alussa oli paljon vaikeampaa. Ensimäiset minä kielelläni liimasin kokoon ja hän sai polttaa ne. Myöhemmin kävi päin vastoin.

Tomskin pohjoispuolella oli osittain sangen asuttuja seutuja, mutta kuta kauemmaksi saavuttiin, sitä harvemmassa olivat kylät ja erämaan autius kävi yhä suuremmaksi ja ääretön yksitoikkoisuus painoi raskaan leimansa maisemaan. Syynä siihen oli kenties, että autio luonto ei enää esiintynyt alkuperäisessä voinnissaan ja suuruudessaan. Minusta tuntui, tottumaton kun olin ankaraan pakkaseen (-40°, -45°) ja kylmään tuuleen, vaikealta keksiä mitään kaunista sellaisessa maisemassa, jonka keskipisteeksi pakostakin muodostui tunnottomaksi paleltunut nenäni. Sitäpaitsi oli tuo satojen vuosien vanha ja kunnianarvoinen metsä ihmisten ja tulen hävittämä. Hiiltyneet kannot muistuttivat siitä mikä oli ollut, ja ainoastaan joku harva käyrä jättiläispuu seisoi pystyssä muistomerkkinä niiltä ajoilta, jolloin paimentolainen vapaasti liikkui omalla maallansa ja avoimesti uhrasi pakanallisille jumalilleen pyhissä lehdoissa.

Nykyään ovat venäläiset tunkeutuneet kaikkialle pitkin Ob-jokea, ja lähempänä Tomskia ei tapaa muita alkuasukkaita kuin tataareja. Vasta 100 virstaa pohjoisempana, metshettien hävittyä näkyvistä, löytää poloisen samojedikansan ensimäisiä etujoukkoja. Kuta kauemmaksi tulee, sitä tiheämmässä on jurttia ja sitä vähemmän ovat alkuasukkaat venäläistyneitä, mutta samalla he ovat kurjempia ja heidän asuntonsa kehnompia. Ensimäisessä, johon astuin sisälle ja joka oli hyvin rakennettu talo, tapasin hämmästyksekseni mustatukkaisen, vinosilmäisen samojedinaisen, joka ahkerasti neuloi ompelukoneellaan, Singer & Co: n mallisella. Sen ainoan kerran luullakseni tunsin matkan kuluessa tyytymättömyyttä. Olinhan lähtenyt – "Emo Aasian arvossapidettyyn maahan" tutkiakseni luonnonkansaa erämaan sydämessä. Nyt olin melkein uskoa, että puhe alkuperäisestä kansasta oli juttua ja erämaa humbugia. Mutta etäämpänä tulin kyllä huomaamaan erehdykseni. Jo alempana joen varrella tapasin kurjia, puoleksi maanalaisia luolia, joissa oli jäästä tehdyt ikkunat ja ainoa huone täynnänsä miehiä, naisia, lapsia ja koiria. Kaikki oli sitäpaitsi niin kuvaamattoman likaista, että minun kävisi mahdottomaksi kirjoittaa siitä puhtaalle paperille.

Tällä tavalla jatkui matkaa viikon päivät ja yöt, vain harvoin pysähdyimme jonnekin syömään, lepäämään ja nukkumaan. Myöhemmin totuin kyllä olojen pakosta nukkumaan milloin missäkin asennossa rekeeni muodostuneessa kuopassa, mutta alussa se oli minulle mahdotonta sekä tien epätasaisen laadun tähden että myös kyytimiehen hirveiden hätähuutojen takia. Hänen huutonsa olivat tarkoitetut pienille narymilais-hevosille, joiden katsottiin täytyvän yhtä mittaa juosta täyttä laukkaa. 10 virstan matka ei kestänytkään puolta tuntia enempää. Tottumaton kun olin kaikkiin syöpäläisiin ja likaan, koetin sitäpaitsi kiirehtiä mahdollisimman pian eteenpäin. Tie kiemurteli paikoittain hävitettyjen metsien ja jäätyneiden, poppeleita ja pensaita kasvavien soiden halki, paikoittain taas jokea pitkin suuriksi vuoriksi kasaantuneiden jäämöhkäleiden ja kinosten välitse. Joskus laukkasivat hevoset hurjaa kyytiä tasaista jäätä pitkin. Tyypillistä Obin rannoille on, että toinen aina on matala ja pensaiden peittämä, toinen korkea ja metsää kasvava. Kesän aikaan vesi uurtaa itselleen uusia teitä hiekkaisen harjun läpi, ja kaikkialla on suuria veteen sortuneita ja kaatuneiden puiden peittämiä niemekkeitä. Kuta pohjoisempaan tulee, sitä kauniimmaksi tavallaan muodostuu maisema ja sitä komeammaksi muuttuu luonto. Siperialainen setripuu l. leipämänty (Pinus cembra) kasvaa siellä runsaammin ja se luo talviselle maisemalle kiinteämmät muodot kuin lehdettömät poppelit ja koivut. Kaukaa näyttää silloin joskus kuin ääriviivat olisivat saksilla leikatut, niin tasaiset ja jyrkät ne ovat.

Vihdoin viimein, kun olin jo ehtinyt kyllästyä erämaahan, saavuttiin Narymin piirin vaatimattomaan pääkaupunkiin. Jo kaukaa kohosivat kirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset olivat laukanneet korkean mäen harjalle, sivuutimme "esikaupungin", jota sattuvasti sanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimitystä käytetään monen muunkin siperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee saarella keskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä taloa, joiden vinot rivit muistuttavat jonkun vanhuksen hoitamatonta hammastarhaa. Kaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita ja niiden kasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo hämärillä muistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan vähäpätöinen, meikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei vaikuta pieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi eikä senkään takia, että se on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka vesi vähitellen huuhtoo pois – vanha kivikirkko on jo vaipumaisillaan jokeen – vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista rakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään puoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa sekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan unohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin niitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan vuosikausia näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka he pakosta ovat jättäneet. En myöskään unohda sitä näkyä, jonka näin tuossa sukupolvien kirousta kantavassa pimeässä kaupungissa, näkyä sen kaduilla eräänä ihanana kesäpäivänä palatessani sinne hiljaisesta erämaasta. Karkoitetut olivat jollain tavalla vappuna järjestäneet hiljaisen mielenosoituksen ja seurauksena oli, että paikalle viipymättä lähetettiin joukko santarmeja asiaa tutkimaan. Sain nähdä näiden samoilevan pitkin katuja, sain nähdä heidän vangitsevan uhrejansa. Myöhemmin toimitettiin lukuisia kotitarkastuksia, m.m. erään henkilön luona, josta tulen seuraavassa puhumaan.