Charles Dickens - Kaksi kaupunkia

Viinipuodin isäntä antoi silmäinsä harhailla kunnes ne pysähtyivät vanhanpuoleiseen herrasmieheen ja nuoreen naiseen, jotka istuivat eräässä nurkassa. Oli useita muitakin vieraita, kaksi pelasi korttia, kaksi dominoa ja kolme seisoi tiskin luona, koettaen venyttää pikku viinitippaansa niin pitkään kuin suinkin. Asettuessaan tiskin taakse, huomasi hän, että vanha herra silmäillen nuorta naista sanoi: "Siinä meidän miehemme tulee".

"Mitä pirua on teillä toimittamista näissä kesteissä?" sanoi

Defarge itsekseen, "en tunne teitä".

Mutta hän ei ollut muukalaisia näkevinään, vaan antautui keskusteluun triumviraatin kanssa, joka joi seisaallaan tiskin luona.

"Mitenkä on, Jaakko?" sanoi yksi heistä herra Defargelle. "Onko kaikki kaatunut viini jo nielaistu?"

"Jok' ainoa pisara, Jaakko", vastasi herra Defarge.

Kun tämä ristimänimien vaihto oli suoritettu, yskäsi taas rouva Defarge, yhä kaivellen hampaitaan puikollansa, ja kohotti kulmakarvojaan vieläkin hiemasen.

"Harvoinpa", sanoi toinen kolmesta herra Defargelle, "moni noista viheliäisistä luontokappaleista saa maistellakseen viinitilkkaa tai muuta mitään kuin mustaa leipää ja kuolemaa. Eikö niin, Jaakko?"

"Niinpä kyllä, Jaakko", vastasi herra Defarge.

Nimien uudestaan vaihtuessa rouva Defarge, yhä käyttäen hammaspuikkoaan järkähtämättömällä tyyneydellä, yski uuden pikku yskän ja kohotti silmäkulmiaan taas hiusverran.

Viimeinen kolmesta puhkesi nyt sanoiksi, laskien kädestään tyhjän maljansa ja maiskutellen huuliaan.

"Oh, sitä pahempi! Noilla elukkaraukoilla on aina katkera maku suussa, ja he elävät kovaa elämää, Jaakko? Enkö ole oikeassa Jaakko."

"Olette oikeassa, Jaakko", kuului herra Defargen vastaus.

Tämä kolmas ristimänimien vaihto suoritettiin samalla hetkellä kun rouva Defarge laski pois hammaspuikkonsa, kohotti kulmakarvojaan ja liikahti hiljaa tuolillaan.

"Tarpeeksi jo nyt siitä!" mutisi hänen miehensä. "Hyvät herrat – vaimoni!"

Vieraat nostivat hattuansa rouva Defargelle, tehden kolme sievää heilahdusta. Hän vastasi heidän kunnianosotuksiinsa nyökäyttämällä päätään ja luomalla heihin pikaisen katseen. Sitten vilkaisi hän kuin sattumalta ympärilleen, ja tarttuen kutimeensa alkoi hän näennäisesti tyynenä sitä neuloa.

"Hyvät herrat", sanoi hänen miehensä, jonka kirkkaat silmät olivat tarkkaavasti olleet häneen kiinnitetyt, "jääkää hyvästi. Se nuorelle miehelle sopiva huone, jota halusitte nähdä ja jota kyselitte lähtiessäni ulos, on viidennessä kerroksessa. Porraskäytävän ovi on pienen pihamaan puolella, täältä vasemmalle", hän osotti kädellään, "lähellä puotini ikkunaa. Mutta tosiaankin, nythän muistan, että teistä on jo yksi ollut siellä, ja voi siis näyttää tien. Hyvät herrat, hyvästi!"

He maksoivat viinin ja poistuivat huoneesta. Herra Defarge tähysteli neulovaa vaimoansa, kun mainitsemamme vanhanpuoleinen herra astui nurkastaan ja pyysi saada lausua sanasen.

"Mielellään, sir", sanoi herra Defarge, ja seurasi häntä tyynesti ovelle.

Heidän keskustelunsa oli lyhyt mutta ratkaiseva. Miltei ensi sanasta herra Defarge hätkähti ja kuunteli hyvin tarkkaavasti. Siinä samassa nyykäytti hän päätään ja meni ulos. Herra silloin viittasi nuorelle naiselle ja niin menivät hekin ulos. Rouva Defarge neuloi vikkelin sormin ja liikkumattomin silmäkulmin.

Herra Jarvis Lorry ja neiti Manette jättivät siis viinipuodin ja yhtyivät herra Defargeen sen oven luona, jolle hän äsken oli neuvonut toisen seuran. Se oli löyhkäävällä, pienellä, mustalla takapihalla ja oli yleisenä sisäänkäytävänä suureen taloryhmään, jossa asui paljon kansaa. Pimeässä käytävässä, jonka laattia oli tiilestä, ja joka johti pimeisiin, tiilillä muurattuihin rappuihin, lankesi herra Defarge polvilleen vanhan isäntänsä tyttären eteen ja suuteli hänen kättänsä. Se oli ystävällinen teko, mutta sitä ei toimitettu ensinkään ystävällisesti; hän oli merkillisesti muuttunut vähässä ajassa. Hänen kasvoiltaan oli haihtunut säyseys ja avomielisyys, hän oli käynyt umpimieliseksi, vihaiseksi ja vaaralliseksi ihmiseksi.

"Se on hyvin korkealla; sinne on vähän vaikea päästä. Paras alottaa hitaasti." Näin puheli herra Defarge käheällä, tuikealla äänellä herra Lorrylle, kun he alkoivat rappusia nousta.

"Onko hän yksin?" kuiskasi viimemainittu.

"Yksin! Jumala häntä auttakoon, kuka hänen luonaan olisi!" sanoi toinen, samalla hillityllä äänellä.

"Onko hän siis aina yksin?"

"Aina."

"Itsekö hän niin tahtoo?"

"Se on välttämätöntä. Sellaisena kuin minä hänet ensi kerran näin, heidän löydettyään minut ja kysyttyään otanko hänet vastaan ja olenko vaitelias omalla vastuullani – sellaisena näette tekin hänet."

"Onko hän paljon muuttunut?"

"Muuttunut!"

Viinipuodin omistaja seisahtui, lyödäkseen kädellään seinään, ja mutisi kauhistuttavan kirouksen. Ei mikään suoranainen vastaus olisi tehnyt niin voimakasta vaikutusta. Herra Lorryn mieltä alkoi yhä enemmän painostaa, kuta korkeammalle hän kahden kumppaninsa kanssa nousi.

Sellaiset portaat siihen kuuluvine lisineen olisivat nykyään, Pariisin vanhemmissa ja tiheämmin asutuissa osissa kylläkin vastenmieliset, mutta siihen aikaan ne kerrassaan ilettivät äkkinäistä ja karkaisematonta ihmistä. Kukin pieni huoneisto tässä suuressa, iljettävässä pesässä – s.o. yksi tai useampia huoneita, josta ovi johti yhteisille portaille – jätti omat perkeensä omalle porrasosastolleen ja viskasi sitä paitsi muuta saastaisuutta ulos ikkunoista. Tämä sekanainen ja toivoton joukko kasaantuneita mädännysaineita olisi jo saastuttanut ilman, elleivät puute ja köyhyys olisikaan täyttäneet sitä poistamattomalla liallaan. Tällaisessa ilmassa kulki tie äkkijyrkän, pimeän torven sivu, joka oli likaa ja myrkkyä täynnä. Oman levottomuutensa ja nuoren matkakumppaninsa yhä kasvavan liikutuksen tähden, pysähtyi herra Jarvis Lorry kahdesti lepäämään. He pysähtyivät kummallakin kerralla viheliäisen ristikkoikkunan luo, josta se hiukkanen pilaantumatonta ilmaa, joka vielä oli jäljellä, tuntui pakenevan pois ja kaikki epäterveelliset ja vahingolliset höyryt hiipivän sisään. Ruosteisten ristikkorautojen välistä paremmin saattoi aavistaa kuin nähdä vilahduksen lähimpäin naapurien sekasotkuisesta elämästä. Tervettä elämää ja raitista ilmaa ei löytynyt lähempänä eikä matalammalla Notre-Damen kahta korkeata tornia.

Viimein pääsivät he portaitten päähän ja pysähtyivät kolmannen kerran. Vielä oli noustava ylös vieläkin jyrkempiä ja matalampia portaita, tullakseen ullakkokerrokseen. Viinipuodin isäntä, joka kulki vähän edeltäpäin ja pysytteli aina herra Lorryn kohdalla kuin olisi hän pelännyt nuoren neidin kääntyvän hänen puoleensa kysymyksillä, kääntyi nyt ympäri, tunnusteli tarkasti olalla riippuvan takkinsa taskuja ja löysi avaimen.

"Ovi on siis lukossa, ystäväni?" sanoi herra Lorry hämmästyneenä.

"Onpa niinkin", vastasi herra Defarge tuimasti.

"Pidättekö tarpeellisena, että tämä onneton on niin erillään."

"Pidän tarpeellisena kiertää avainta!" kuiskasi herra Defarge hänen korvaansa, otsaansa tuimasti rypistäen.

"Miksi niin!"

"Miksi! Siksi, että hän on elänyt niin kauvan sisään teljettynä, että hän säikkyisi – raivoisi – raastaisi itseään kappaleiksi – kuolisi – saattaisi itselleen jonkin vahingon, jos ovi jätettäisiin auki."

"Onko se mahdollista?"

"Josko se on mahdollista!" kertoi Defarge katkerasti. "On kun onkin. Tämä on verraton, tämä maailma jossa elämme, koska semmoinen on mahdollista, ja monet muut sellaiset asiat ovat mahdollisia, eivätkä vain ole mahdollisia, vaan ovat tapahtuneetkin – tapahtuneet, näettekö – tuon taivaan alla joka päivä. Eläköön Saatana. Menkäämme eteenpäin."