Charles Dickens - Kaksi kaupunkia

Hän varjosti kädellään silmiään valolta ja siinä kädessä näyttivät luutkin läpikuultavilta. Niin istui hän, silmässä tyhjä, tuijottava katse ja lepäsi työstään. Hän ei koskaan katsellut edessään olevaan ihmiseen, silmäilemättä ensin kummallekin puolelle itseään, ikäänkuin ei hän enää pystyisi yhdistämään paikkaa ääneen; hän ei koskaan puhunut silmäilemättä näin ympärilleen ja unohti siten vastata.

"Aiotteko saada valmiiksi tämän kenkäparin tänään?" kysyi Defarge, viitaten herra Lorrya lähemmäksi.

"Mitä sanoitte?"

"Aiotteko lopettaa nuo kengät tänään?"

"En voi sanoa aionko. Arvattavasti lopetan ne. En tiedä."

Mutta kysymys muistutti hänelle työtään ja hän kumartui uudestaan sen yli.

Herra Lorry astui hiljaa esiin, jättäen tyttären oven suuhun. Hänen seistyään minuutin tahi pari Defargen vieressä, katseli suutari ylös. Hän ei osottanut mitään hämmästystä nähdessään uuden olennon edessään, mutta käden levottomat sormet eksyivät hänen huulilleen, kun hän katseli vastatullutta (hänen huulensa ja kyntensä olivat samanväriset, kalpeat ja lyijynkarvaiset), sitten laskeutui käsi työhön, ja hän kumartui jälleen kenkäänsä valmistamaan. Tämä katse ja liike olivat vain silmänräpäyksen työtä.

"Teillä on vieraita, kuten näette", sanoi herra Defarge.

"Mitä sanoitte."

"Täällä on vieras."

Suutari katsoi ylös, kuten taannoin, mutta ei keskeyttänyt työtään.

"Kas niin!" sanoi Defarge. "Täällä on herra, joka taitavasti tehtyä kenkää nähdessään, ymmärtää sitä arvostella. Näyttäkää hänelle tuo kenkä, jota parasta aikaa teette. Herra, ottakaa se."

Herra Lorry otti sen käteensä.

"Kertokaa tälle herralle, minkälainen kenkä tämä on ja sanokaa hänelle tekijän nimi."

Tavallista pitemmän vaitiolon jälkeen vastasi suutari:

"Olen unohtanut mitä minulta kysyitte. Mitä sanoitte?"

"Kysyin ettekö voi selittää herralle minkälaista kenkää te nyt teette."

"Se on naisen kenkä. Se on nuoren naisen kävelykenkä. Se on viimeistä kuosia. En ole koskaan sitä kuosia nähnyt. Minulla oli malli käytettävänäni." Hän silmäili kenkää ja pikainen ylpeyden vivahdus kuvautui hänen kasvoillaan.

"Entä tekijän nimi?" sanoi Defarge.

Päästettyään työn kädestään, asetti hän oikean käden rystäät vasemman käden sisäpuoleen ja taas päinvastoin, sitten siveli hän toisella kädellään partaista leukaansa ja jatkoi taas edelleen säännöllisesti ja herkeämättä näitä eri liikkeitä. Herättää hänet tästä tylsyydestä, johon hän aina puhuttuaan vaipui, olisi ollut yhtä kuin hyvin heikon ihmisen herättäminen pyörtymisestä tahi yrittäminen kuolevaisen sielua pidättää jonkun ilmestyksen toivossa.

"Kysyittekö nimeäni?"

"Kysyin niinkin."

"Sataviisi, pohjoinen torni."

"Siinäkö kaikki."

"Sataviisi, pohjoinen torni."

Väsyneesti ääntäen – se ei ollut huokausta eikä ähkymistä, – kumartui hän jälleen työnsä puoleen, kunnes hiljaisuus uudellen päättyi.

"Oletteko suutari ammatiltanne?" sanoi herra Lorry, katsoen häneen vakavasti.

Hänen kuopallaan olevat silmänsä kääntyivät herra Defargen puoleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut siirtää kysymyksen hänelle, mutta kun ei mitään apua lähtenyt sieltä päin, kääntyivät ne takaisin kysyjään harhailtuaan ensin laattialla.

"Suutariko ammatiltani? En, en ollut ammatiltani suutari, minä – minä – opin sen täällä. Opin itse. Pyysin lupaa."

Hän vaipui taas tylsyyteen moneksi hetkeksi, jatkaen lakkaamatta tahdinmukaisia käsiliikkeitään. Hänen silmänsä palasivat viimein hitaasti niihin kasvoihin, joita ne olivat välttäneet, hän hätkähti ja alkoi uudelleen, niinkuin nukkunut, joka herätessään palaa takaisin eilisiltaseen asiaan:

"Pyysin lupaa saada oppia sitä, ja se myönnettiin minulle monien vastuksien jälestä kauvan odotettuani, ja siitä pitäen olen tehnyt kenkiä."

Hänen ojentaessaan kättään, ottaakseen kengän, joka häneltä oli viety, sanoi herra Lorry, yhä katsellen häntä vakavasti kasvoihin:

"Herra Manette, ettekö ollenkaan minua muista?"

Kenkä putosi maahan ja hän istui siinä jäykästi katsellen kysyjään.

"Herra Manette"; herra Lorry pani kätensä Defargen käsivarrelle; "ettekö ollenkaan muista tätä miestä? Katsokaa häneen. Ja katsokaa minuun. Eikö mieleenne muistu muuan vanha pankkiherra, eikö vanhoja pankkiasioita, vanha palvelija ja vanhat ajat, herra Manette?"

Monivuotisen vangin silmäillessä jäykästi vuoroin herra Lorrya, vuoroin Defargea, alkoivat toimivan, valppaan älyn kauvan sitten haihtuneet merkit vähitellen työskennellä hänen otsallaan, läpi sen sankan sumun, joka oli laskeutunut hänen ylitsensä. Ne peittyivät jälleen, heikkonivat, poistuivat, mutta olivat silmänräpäykseksi näyttäytyneet. Nuori tyttö oli hiipinyt seinää myöten, asettuen niin, että taisi hänet nähdä. Nyt seisoi hän isäänsä katsomassa ja niin selvästi uudistui tämä ilme tytön kauniilla kasvoilla – hänen kätensä, jotka hän ensin oli kohottanut pelvosta ja säälistä, milteipä pitääkseen onnettoman vangin loitolla itsestään ja häätääkseen silmistään hänen näköään, ojentuessa nyt häntä kohti, palaen halusta painaa aavemaista päätä hänen lämpimälle povelleen ja rakkaudellaan herättää hänessä eloa ja toivoa – niin selvästi uudistui tämä ilme (vaikka voimakkaammin) hänen nuorilla, kauniilla kasvoillaan, että näytti kuin olisi se liikkuvan valon lailla muutellut isästä tyttäreen.

Mutta pimeys laskeutui taas vangin yli. Hän katseli heitä kumpaakin yhä vähemmällä tarkkaavaisuudella. Hänen silmänsä etsivät synkkinä ja sieluttomina laattiaa ja harhailivat ympäri kuten ennenkin. Viimein tarttui hän syvästi ja pitkään huokaisten kenkään ja jatkoi työtään.

"Oletteko tuntenut hänet, herra?" kysyi Defarge kuiskaten.

"Olen, silmänräpäyksen. Ensin pidin sitä toivottomana, mutta minä olen kieltämättä yhden ainoan silmänräpäyksen nähnyt samat kasvot, jotka ennen niin hyvin tunsin. Hiljaa. Vetäytykäämme kauemmas. Hiljaa."

Tytär oli poistunut ullakon seinästä aivan lähelle rahia, jolla isä istui. Jotain kauhistuttavaa oli tämän täydellisessä tietämättömyydessä tästä olennosta, joka olisi voinut ojentaa kätensä ja kosketella häntä, hänen siinä nojautuessa työnsä yli.

Ei sanaakaan sanottu, ei ääntä kuulunut. Tyttö seisoi kuin henki hänen vieressään, ja hän kumartui työnsä yli.

Viimein sattui hän vaihtamaan kädessään pitelemänsä työkalun suutarinveitseensä. Se ei ollut sillä puolella, missä hänen tyttärensä seisoi. Hän oli ottanut sen käteensä ja kumartunut jälleen jatkamaan työtään, kun hänen silmänsä osuivat tytön hameenhelmoihin. Hän kohotti silmänsä ja näki hänen kasvonsa. Molemmat katsojat ryntäsivät kohdalle, mutta tyttö seisautti heidät kädenliikkeellä. Hän ei kuten he pelännyt suutarin iskevän veitsensä häneen.

Isä tuijotti tyttäreensä kauhistuneen näköisenä ja hetken kuluttua alkoivat hänen huulensa muodostaa sanoja, vaikkei ääntä niistä lähtenyt. Vähitellen kuultiin hänen nopean ja vaivaloisen hengityksen lomassa sanovan:

"Mitä tämä on?"

Kyynelten valuessa tyttären kasvoille vei hän kätensä huulilleen ja heitti vangille lentomuiskuja, sitten painoi hän ne rinnoilleen ikäänkuin olisi hän syleillyt isäraukkansa päätä.

"Ettehän te ole vanginvartijan tytär?"

"En", huokasi tytär.

"Kuka te olette?"

Koska hän pelkäsi äänensä pettävän, istuutui hän rahille suutarin viereen. Tämä vetäytyi syrjään, mutta tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen. Omituinen vavahdus kulki läpi vangin ruumiin, hän laski hiljaan veitsen kädestään ja istui tuijottaen vieruskumppaniinsa.