Charles Dickens - Kaksi kaupunkia

Здесь есть возможность читать онлайн «Charles Dickens - Kaksi kaupunkia» — ознакомительный отрывок электронной книги совершенно бесплатно, а после прочтения отрывка купить полную версию. В некоторых случаях можно слушать аудио, скачать через торрент в формате fb2 и присутствует краткое содержание. Жанр: foreign_antique, foreign_prose, на финском языке. Описание произведения, (предисловие) а так же отзывы посетителей доступны на портале библиотеки ЛибКат.

Kaksi kaupunkia: краткое содержание, описание и аннотация

Предлагаем к чтению аннотацию, описание, краткое содержание или предисловие (зависит от того, что написал сам автор книги «Kaksi kaupunkia»). Если вы не нашли необходимую информацию о книге — напишите в комментариях, мы постараемся отыскать её.

Kaksi kaupunkia — читать онлайн ознакомительный отрывок

Ниже представлен текст книги, разбитый по страницам. Система сохранения места последней прочитанной страницы, позволяет с удобством читать онлайн бесплатно книгу «Kaksi kaupunkia», без необходимости каждый раз заново искать на чём Вы остановились. Поставьте закладку, и сможете в любой момент перейти на страницу, на которой закончили чтение.

Тёмная тема
Сбросить

Интервал:

Закладка:

Сделать

Tämä keskustelu tapahtui niin hiljaisella äänellä, ettei sanaakaan siitä tullut nuoren ladyn korviin. Mutta nyt alkoi hän vavista niin kovassa mielenliikutuksessa ja hänen kasvonsa kuvasivat niin syvää tuskaa ja ennen kaikkia, sellaista kammoa ja kauhistusta, että herra Lorry tunsi tehtäväkseen puhua muutaman rohkaisevan sanan.

"Rohkeutta, rakas neiti! Rohkeutta! Asioita vain! Pahin on paikalla ohitse; kun olemme oven toisella puolella, on pahin voitettu. Silloin alkaa hyvitys, lohdutus ja onni, jonka te hänelle valmistatte. Antakaa tämän hyvän ystävänne auttaa teitä siinä suhteessa. Sepä hyvä, ystävämme Defarge. Tulkaa nyt. Asioita, asioita vain."

He nousivat ylös hiljaa ja hitaasti. Portaat olivat lyhyet ja he olivat pian päässä. Kun ne muodostivat äkkinäisen käänteen ylhäällä, näkivät he äkkiä edessään kolme miestä, jotka päät yhdessä kumartuivat oveen päin ja kiihkeästi tirkistelivät muutamien seinissä löytyvien rakosten ja reikien läpi huoneeseen. Kun he kuulivat askeleita niin lähellä, kääntyivät kaikki kolme, kohosivat pystyyn ja huomattiin samoiksi miehiksi, jotka joivat viinipuodissa.

"Minä aivan unhotin heidät, niin teidän tulonne minut hämmensi. Jättäkää meidät, hyvät miehet; meillä on täällä jotain suoritettavaa." Nuo kolme luisuivat sivu ja laskeutuivat hiljaa alas.

Kun ullakossa ei näkynyt muuta ovea olevan ja kapakoitsija meni suoraan ovelle, kysyi herra Lorry hieman suuttuneena häneltä, heidän jäätyään yksin:

"Näyttelettekö herra Manettea?"

"Minä näyttelen häntä, kuten näitte, muutamille valituille."

"Onko se oikein?"

" Minä pidän sen oikeana."

"Kutka ovat ne teidän valittunne? Kuinka te valitsette ne?"

"Minä valitsen todellisia ihmisiä – samannimisiä kuin itse olen

– Jaakko on nimeni – ja joille se näky mahdollisesti on hyväksi.

Kylläksi tästä; te olette englantilainen; se on toinen asia. Olkaa hyvä ja odottakaa hiukkasen."

Varoittavalla liikkeellä käski hän heidän pysähtyä, kumartui alas ja katseli seinän halkeamasta. Pian kohotti hän jälleen päänsä, koputti kaksi, kolme kertaa ovelle – nähtävästi vain aikaansaadakseen kolinaa. Samassa tarkoituksessa veti hän avainta useamman kerran ovea pitkin ennenkuin hän kolisten pisti sen lukkoon, ja väänsi sitä niin suurella melulla kuin mahdollista.

Ovi aukeni hitaasti sisäänpäin ja hän tirkisteli huoneeseen sanoen jotakin. Heikko ääni vastasi hänelle. Yhtä yksitavuista sanaa enempää ei lausuttu kummaltakaan puolelta.

Hän katseli taakseen olkapäänsä yli ja viittasi heitä astumaan sisään. Herra Lorry kiersi käsivartensa lujasti tyttären vyötäisille ja kannatti häntä, sillä hän tunsi, että tämä oli kaatumaisillaan.

"Tä – tä – tä – mä on asia, asia!" selitteli hän kiihkeästi, ja jotain kosteaa, joka ei kuulunut asioihin, kiilui hänen poskellaan. "Käykää sisään, käykää sisään!"

"Minä pelkään sitä", vastasi neiti Manette väristen.

"Pelkäätte? Mitä?"

"Tarkoitan häntä. Isääni."

Miltei epätoivoissaan hänen tilastaan ja heidän saattajansa viittauksista, pujotti herra Lorry kaulalleen käsivarren, joka vapisi hänen olkapäillään, nosti hänet vähän maasta ja kiiruhti hänen kanssaan huoneeseen. Hän laski hänet maahan aivan oven viereen ja piteli häntä, tytön takertuessa häneen kiinni.

Defarge veti avaimen lukosta, sulki oven, lukitsi sen sisäpuolelta, otti taas avaimen suulta ja piteli sitä kädessään. Kaiken tämän teki hän niin meluavasti ja kolisevasti kuin mahdollista. Viimein meni hän tasaisilla askeleilla huoneen toisella puolella olevan ikkunan luo. Siinä hän pysähtyi ja kääntyi.

Ullakkohuone, joka oli aiottu polttopuiden y.m. varastohuoneeksi, oli hämärä ja pimeä, sillä ullakkoikkunana oli oikeastaan aukko katossa, pienine nostokraanoineen, jolla hissattiin ylös tavaroita kadulta; siinä ei ollut lasia ja se oli, kuten kaikki ranskalaiset ovet, kaksiosainen, sulkeutuen keskeltä. Kylmän tähden oli toinen oven puolikas tiiviisti suljettu, ja toinen oli hyvin vähän raollaan. Täten pääsi niin vähän valoa sisälle, että oli vaikea mitään eroittaa sisääntullessa; ja ainoastaan pitkällisen tottumuksen vaikutuksesta taisi hitaasti kehittyä tällaisessa pimeydessä suorittamaan työtä, joka kysyi tarkkuutta. Mutta tässä ullakkokamarissa oli sellainen työ käymässä; sillä selkä ovelle ja kasvot ikkunaan päin, jolla kapakoitsija seisoi häntä katselemassa, istui valkopäinen mies matalalla rahilla, eteenpäin kumartuneena ja uutterasti kenkiä tehden.

KUUDES LUKU

Suutari.

"Hyvää päivää!" sanoi herra Defarge, katsellen valkoista päätä, joka kumartui syvään suutarityön yli.

Se kohosi hetkeksi ylös ja hyvin heikko ääni vastasi tervehdykseen, ikäänkuin kaukaisuudesta:

"Hyvää päivää!"

"Te olette yhä kiireellisessä työssä, huomaan?"

Pitkän vaitiolon jälkeen kohosi pää toisen kerran ja ääni vastasi: "Niin, minä työskentelen". Tällä kertaa katseli syvälle vaipunut silmäpari kysyjään, ennenkuin kasvot jälleen vaipuivat alas.

Äänen heikkous oli säälittävä ja kauhistuttava. Se ei ollut ruumiillisen uupumuksen heikkoutta, vaikka vankeudella ja huonolla kohtelulla oli epäilemättä myöskin siinä osansa. Se oli harjoituksen puutteesta ja yksinäisyydestä johtuvaa heikkoutta, siinä sen surullinen omituisuus. Se oli kuin viimeinen, heikko kaiku äänestä, joka kuului kauvan, kauvan sitten. Niin täydellisesti oli se kadottanut inhimillisen äänen elon ja soinnun, että se vaikutti mieleen kuin muinoin ihana väri, joka on haalistunut heikoksi vivahdukseksi. Se oli niin matala ja kolea, että se muistutti maanalaista ääntä. Niin selvästi ilmaisi se kadonneen ja toivottoman olennon, että nälkään nääntynyt matkailija, uupuneena yksinäisestä vaelluksestaan erämaassa, olisi sillä äänellä kuiskannut kodistaan ja ystävistään, ennenkuin hän paneusi kuolemaan.

Kotvainen oli kulunut, suutarin hiljaisesti työskennellessä, ja syvälle vaipuneet silmät katsoivat ylös jälleen, ei mistään asian harrastuksesta eikä uteliaisuudesta, vaan hänellä oli tylsä, koneellinen tietoisuus siitä, että paikka jossa hänen ainoa vieraansa oli seisonut, ei vielä ollut tyhjä.

"Minä päästän vähän enemmän valoa tänne", sanoi Defarge, joka ei ollut irroittanut katsettaan suutarista. "Voitteko kestää vähän enemmän valoa?"

Suutari lakkasi työstään ja katseli tylsästi Iaattialle, vasemmalle puolelleen; sitten samaten oikealle puolelle ja viimein ylös puhujaan.

"Mitä sanoitte?"

"Kestättekö vähän enemmän valoa?"

"Minun täytyy kestää, jos te päästätte sitä sisään." (Hän pani heikon painon toiselle sanalle.)

Aukon toinen puolisko avattiin hiukan enemmän. Leveä valonsäde virtaili ullakkokamariin ja valaisi työntekijää, joka keskentekoinen kenkä polvellaan, lepäsi työstään. Hänen harvat, karkeat työkalunsa ja jotkut nahkapalaset olivat hänen jaloissaan sekä rahilla. Hänellä oli valkoinen, takkuinen, mutta lyhyenlainen parta, kasvot olivat kuopallaan ja silmät erinomaisen kirkkaat. Hänen riutuneissa ja laihoissa kasvoissaan ja tummien kulmakarvojen ja pörhöisen tukan alta olisivat ne näyttäneet suurilta, vaikka olisivatkin olleet pienet; mutta ne olivat luonnostaankin suuret ja vaikuttivat yliluonnollisilta. Hänen keltainen paitariekaleensa oli auki kaulan kohdalla ja paljasti hänen kuivan ja riutuneen ruumiinsa. Hän itse, hänen liinainen puseronsa, riippuvat sukkansa ja kaikki hänen pahaset vaaterepaleensa olivat suoranaisen valon ja ilman puutteesta haalistuneet niin himmeiksi, yksitoikkoisiksi ja pergamentin värisiksi että olisi ollut vaikea eroittaa niitä toisistaan.

Читать дальше
Тёмная тема
Сбросить

Интервал:

Закладка:

Сделать

Похожие книги на «Kaksi kaupunkia»

Представляем Вашему вниманию похожие книги на «Kaksi kaupunkia» списком для выбора. Мы отобрали схожую по названию и смыслу литературу в надежде предоставить читателям больше вариантов отыскать новые, интересные, ещё непрочитанные произведения.


Отзывы о книге «Kaksi kaupunkia»

Обсуждение, отзывы о книге «Kaksi kaupunkia» и просто собственные мнения читателей. Оставьте ваши комментарии, напишите, что Вы думаете о произведении, его смысле или главных героях. Укажите что конкретно понравилось, а что нет, и почему Вы так считаете.

x