Alessandro Manzoni - Kihlautuneet

Näin tuskalliset olot muodostivat räikeän vastakohdan niille hymyileville harhakuville, jotka niin suuresti olivat täyttäneet Gertruden mielen ja joita hän vielä salaa mielessään silmäili. Hän oli toivonut, ylen loistavassa ja usein vieraiden täyttämässä kodissaan saavansa todellisuudessa nauttia ainakin muutamista uneksimistaan kauniista seikoista; mutta hänen pettymyksensä oli täydellinen. Hän oli vallan yhtä ankarasti ja keskeytymättä suljettuna isänsä kodissa kuin luostarissa. Kävelyistä ulkoilmassa ei ollut puhettakaan, ja katettu käytävä, joka hänen isänsä talosta johti lähellä olevaan kirkkoon, riisti häneltä sen ainoankin tilaisuuden, joka hänellä olisi ollut hieman jaloitella kadulla.

Hänen seuransa oli vakavampaa, harvalukuisempaa ja yksitoikkoisempaa kuin luostarissa. Joka kerta kun ilmoitettiin vieraiden tuloa, Gertruden täytyi kiivetä yläkertaan ja sulkeutua vanhojen palvelijattarien huoneeseen; siellä hänen täytyi syödä ateriansakin, joka kerta kun oli kemut. Palvelijat noudattivat käytöksessään ja puheissaan isäntäväen esimerkkiä. Gertrude, joka luonteensa mukaisesti kernaasti olisi kohdellut heitä huolimattoman ylpeästi, olisi pakollisessa asemassaan toivonut, että he olisivat antaneet hänelle joitakin hyväntahtoisuuden merkkejä, alentuen niitä heiltä kerjäämäänkin, ja tunsi itsensä nöyryytetyksi ja kahta masentuneemmaksi huomatessaan näiden vastaavan ilmeisen välinpitämättömästi, joskin muodollista lievää kohteliaisuutta osoittaen.

Näin ollen ei häneltä jäänyt huomaamatta, että muuan nuori kamaripalvelija, joka erosi kaikista muista, osoitti hänelle vallan erityistä kunnioitusta ja myötätuntoisuutta. Tämän nuorukaisen käytöstapa vastasi Gertruden mielestä enimmin hänen mielikuvituksiensa luomia oloja ja niiden ihanteellisten olentojen menettelyä, joilla oli täyttänyt mielikuvituksensa. Vähitellen huomattiin jotain outoa nuoren neitosen tavoissa: levollisuutta ja mielenkiihoitusta, jotka eivät olleet hänelle ominaisia, sellaista ryhtiä, jota havaitaan henkilöllä, mikä on löytänyt jotain mieltäkiinnittävää, mitä tahtoisi katsella joka hetki eikä antaa toisten katsella. Häntä pidettiin entistä enemmän silmällä: Mistähän tuo kaikki johtuikaan? Eräänä aamuna muuan kamarineiti yllätti hänet hetkenä, jolloin hän salaa taittoi kokoon paperiliuskaa, mille hänen olisi ollut parasta olla mitään kirjoittamatta. Kamarineiti osasi muutamilla viekkailla tempuilla saada tuon paperin käsiinsä, mistä se siirtyi ruhtinaan käsiin.

Gertruden pelkoa, hänen kuullessaan isänsä askeleita, ei saata kertoa eikä kuvitella. Olihan se isä, jonka hän hyvin tunsi, olihan hän närkästynyt, ja hän, Gertrude, tunsi itsensä syylliseksi. Mutta nähdessään hänen ilmestyvän siihen eteensä kulmakarvat rypistyneinä ja tuo kirje kädessä, ei luostari tuntunut hänestä kyllin turvalliselta pakopaikalta; sata syltä maan alle hän olisi tahtonut vajota. Nuhdesaarna ei ollut pitkä, mutta kahta hirvittävämpi. Rangaistus, joka hänelle heti määrättiin, oli siinä, että hänet suljettiin tuohon huoneeseen sen naisen valvonnan alaiseksi, joka oli tehnyt ilmiannon. Mutta tämä oli vaan valmistusta, väliaikaista järjestelyä. Uhan ja viittausten muodossa saatettiin hänen tietoonsa, että häntä odotti salaperäinen, outo, ja juuri senvuoksi vielä pelättävämpi rangaistus.

Luonnollisesti nuori kamaripalvelija heti ajettiin pois talosta. Ja häntäkin uhattiin jollakin hirvittävällä rangaistuksella, jos hän ikinä rohkenisi avata suutansa tämän seikkailun suhteen. Teroittaessaan tätä hänen mieleensä, ruhtinas antoi hänelle kaksi juhlallista korvapuustia, liittääkseen tämän seikkailun yhteyteen muiston, joka oli nuorukaiselta vievä kaiken halun siitä kerskailla. Verukkeen löytäminen kamaripalvelijan karkoituksen selittämiseksi ei ollut vaikeata; mitä nuoreen neitoseen tulee, sanottiin hänen olevan pahoinvoipana.

Gertrude jäi siis alakuloisuutensa, häpeänsä, tunnontuskiensa ja tulevaisuuden kammon valtoihin, seuranaan tuo nainen, jota vihasi hairahduksensa todistajana ja alennustilansa aiheuttajana. Tämä nainen taas puolestaan vihasi Gertrudea, jonka tähden hänen oli pakko epämääräisen pitkänä aikana viettää vanginvartijan kiusallista elämää ja säilyttää vaarallista salaisuutta.

Näiden tunteiden aiheuttama ensi sekasorto lieveni vähitellen. Mutta aikaa myöten jokainen niistä palasi Gertruden mieleen, suureni siinä ja juurtui siihen häntä entistä selvemmin ja varmemmin kiduttaen. Mikä saattoikaan olla tuo arvoituksellisesti uhkaava rangaistus? Moninaisina ja vaihtelevina niitä tarjoutui lakkaamatta Gertruden hehkuvalle ja kokemattomalle mielikuvitukselle. Todennäköisimmältä hänestä tuntui se, että hänet vietäisiin takaisin Monzan luostariin, että hän ei enää ilmestyisi sinne "aatelisneitona", vaan rikollisena, ja että häntä siellä pidettäisiin vankina, Herra tiesi kuinka kauan ja millaisen kohtelun alaisena! Kaikkein katkerinta tässä olettamassa, joka jo itsessään oli katkera, oli häpeän tunne. Tuon onnettoman kirjeen lauseet, sanat ja pilkut palasivat toistamiseen hänen mieleensä; ja hän ajatteli, että ne oli nähnyt ja tarkastanut vallan odottamaton lukija, joka suuresti erosi siitä, jolle kirje oli tarkoitettu. Hän kuvitteli mielessään, että tuo kirje oli saattanut joutua hänen äitinsäkin tai veljensä tai vielä toistenkin luettavaksi; ja tämän häpeän rinnalla hänestä kaikki muu tuntui vähäpätöiseltä. Sen nuorukaisen kuva, joka oli ollut koko selkkauksen alkusyy, vaivasi sekin vangin tavoin pidetyn tyttö paran mieltä; ja epäilemättä tämä kuva teki eriskummallisen vaikutuksen noiden muiden siitä suuresti eroavien, vakavien, kylmien ja uhkaavien henkilövaikutelmien parissa. Mutta senvuoksi, ettei voinut eristää tuota yhtä kuvaa noista muista ja ettei hetkeksikään voinut palata noihin pian haihtuneisiin onnenhetkiin, ilman että heti hänen eteensä ilmaantuivat niiden aiheuttamat nykyiset surut, hän koetti vähitellen poistaa niitä mielikuvituksestaan ja muististaan ja vieroittua niistä pois.

Eipä hän enää pitkältä eikä kernaasti viipynyt näissä aikaisempien unelmiensa iloisissa ja loistavissa haaveiluissa; ne olivat liian päinvastaiset tosioloille ja kaikille tulevaisuuden odotuksille. Ainoa tyyssija, mistä Gertrude saattoi toivoa levollisuutta ja kunniallista oloa, joka ei ollut mikään tuulentupa, oli luostari, silloin kun hän teki päätöksensä elinajakseen siihen sulkeutua. Sellainen päätös – sitä hän ei voinut epäilläkään, olisi selvittänyt kaikki epäsuhtaisuudet, maksanut kaikki velat ja silmänräpäyksessä muuttanut hänen tilansa. Tätä tuumaa vastaan nousi tosin koko hänen elämänsä suunnitelma; mutta ajat olivat muuttuneet. Mutta ajatellessaan sitä kuilua, johon oli uponnut, ja verratessaan muutamina hetkinä tuntemaansa pelkoa juhlitun, kunnioitetun ja määräysvaltaisen nunnan asemaan, luostari tuntui hänestä paratiisilta. Kaksi hyvin erilaista tunnetta lisäksi aika-ajoin lievensi hänen vanhaa vastenmielisyyttään luostaria kohtaan; nimittäin milloin hänen hairahduksensa synnyttämät tunnonvaivat ja haaveellinen hartauden tunne, milloin taas ylpeys, mitä loukkasi ja katkeroitti vanginvartijattarensa käytöstapa, jota naista Gertrude, totta puhuen, usein kiihoitti; tämä nainen milloin kosti peloittamalla Gertrudea uhatulla rangaistuksella, milloin taas pani hänet häpeämään hairahdustaan.

Kun tuo nainen taas toiste tahtoi osoittautua hyväntahtoiseksi, hän muuttui holhoilevan suojelevaksi, mikä oli vielä vastenmielisempää kuin hänen loukkauksensa. Näissä eri tilaisuuksissa Gertruden toivo päästä tämän naisen kynsistä sekä kohota asemaan, joka oli yläpuolella hänen vihaansa ja sääliänsä – tämä alituinen toivo tuli niin voimakkaaksi, että se teki hänen mielestään siedettäväksi joka seikan, mikä saattoi viedä tuon toivon perille.