Alessandro Manzoni - Kihlautuneet

– Näkemiin!

Ja hän läksi matkaan.

Nuo molemmat naiset olisivat pian joutuneet neuvottomuuteen, ellei heillä olisi ollut tuo hyvä ajuri, joka oli saanut tehtäväkseen viedä heidät luostariin, antaa heille kaikki tiedot ja tarjota heille kaikkea sitä apua, mitä saattoivat tarvita. Hänen opastaminaan he siis kulkivat luostariin, joka, kuten jokainen tietää, oli ulkopuolella Monzaa – siis varsin lyhyt kävely. Heidän saavuttuaan portille, ajuri veti kellonnuorasta ja kutsutti paikalle luostarinjohtajan. Tämä ilmestyi ja vastaanotti kirjeen.

– Kas, veli Cristoforo! hän virkkoi tunnettuaan käsialan. Hänen äänensä väre ja kasvojensa ilme ilmaisivat selvästi, että hän siinä lausui hyvän ystävän nimen. Luonnollisesti isä Cristoforo tuossa kirjeessä oli mitä lämpimimmin suositellut noita kahta naista ja hyvin tunnollisesti kertonut heidän asiansa, sillä johtaja antoi tuon tuostakin hämmästyksen ja paheksumisen merkkejä. Ja kohottaessaan katseensa kirjeestä hän loi ne naisiin ilmein, jotka samalla tiesivät sääliä ja asianharrastusta. Luettuaan kirjeen hän oli hetken aikaa ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän virkkoi itsekseen:

– Ei ole ketään muuta kuin aatelisneiti, jos hän tahtoo ottaa suojelukseensa…

Tämän jälkeen hän vei Agnesen syrjään muutaman askeleen päähän pienelle luostarin edessä olevalle pihalle ja kyseli häneltä muutamia seikkoja, joihin sai vastaukset. Sitten hän palasi Lucian luo ja sanoi:

– Ystäväni, yritän ja toivon voivani hankkia teille varmemman ja kunniallisemman tyyssijan siksi kunnes Jumala tehokkaammin on huolehtinut turvallisuudestanne. Tahdotteko tulla kanssani?

Naiset ilmaisivat kunnioittavasti myöntyvänsä ja munkki jatkoi:

– Tulkaa kanssani aatelisneiden luostariin. Pysytelkää kuitenkin muutaman askeleen päässä minun takanani, sillä ihmiset ovat niin valmiit juoruamaan, ja Herra tietää, mitä juttuja siitä syntyisi, jos nähtäisiin luostarinjohtajan kulkevan kaduilla nuoren ja kauniin tytön … naisten seurassa piti sanomani.

Näin puhuttuaan hän läksi astumaan edelle. Lucia punastui; ajuri hymyili katsellessaan Agnesea, jonka suu niinikään kääntyi salaiseen hymyilyyn. Sitten nämä kolme henkilöä munkin päästyä vähän matkaa heistä edelle, alkoivat hekin astua, pysytellen hänen jälessään noin kymmenen askeleen päässä. Silloin naiset kysyivät ajurilta, mitä eivät olleet rohjenneet kysyä luostarinjohtajalta, nimittäin kuka oli aatelisneiti.

– Aatelisneiti, näin hän vastasi, on nunna; mutta ei tavallinen nunna. Ei hän silti ole mikään abbedissa; sillä sanotaanpa hänen olevan erittäin nuoren; mutta hän on hyvin vanhaa aatelia, ja hänen esivanhempansa olivat hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä, Espanjasta kotoisin, mistä kaikki maailman mahtavat tulevat. Ja sentähden häntä sanotaan aatelisneideksi, millä tahdotaan osoittaa, että hän on jalosukuinen nunna. Ja kaikki tällä seudulla mainitsevat häntä tällä nimellä, he kun arvelevat, ettei tässä luostarissa koskaan ole ollut niin ylhäistä henkilöä. Tämän naisen nykyiset sukulaiset, jotka asuvat Milanossa, ovat hyvin vaikutusvaltaisia ja henkilöitä, jotka aina väittävät olevansa oikeassa. Tuon nuoren nunnan isä on Monzassa mahtavin mies, vaikka hän ei täällä asu. Tämän vuoksi tuo nainen saa luostarissa elää ja määrätä oman tahtonsa mukaan. Jopa ulkopuolella luostaria asuvat henkilöt pitävät häntä suuressa kunniassa. Ja jos hän ottaa jonkun asian hommatakseen, hänen aina onnistuu viedä tarkoituksensa perille. Jos siis tuon hyvän munkin onnistuu saada teidät hänelle suositetuiksi, ja jos hän suostuu ottamaan teidät suojelukseensa, vakuutan teille, että olette yhtä varmassa turvassa kuin alttarin ääressä.

Saavuttuaan kauppalan portille, jonka pielessä siihen aikaan oli vanha torni ja linnan rauniot, minkä ehkä jotkut lukijoistani vielä muistavat nähneensä pystyssä, luostarin johtaja pysähtyi ja kääntyi katsomaan, seurattiinko häntä. Sitten hän meni sisälle portista ja astui luostaria kohti. Saavuttuaan sen edustalle, hän pysähtyi uudelleen kynnykselle odottaen pientä saattojoukkoa. Nyt hän pyysi ajuria luostariinsa kuulemaan vastausta; tämä lupasi tulla ja sanoi hyvästi molemmille naisille, jotka häntä moneen kertaan kiittivät ja lähettivät terveisiä ja tietoja isä Cristoforolle. Johtaja vei äidin ja tyttären luostarin etupihalle ja sitten taloudenhoitajattaren asuntoon, suosittaen heitä tälle henkilölle. Kulkiessaan toisen pihan halki johtaja neuvoi molemmille naisille millä tavoin heidän tuli käyttäytyä aatelis-nunnan edessä.

– Hän on teille hyvin suosiollinen, hän sanoi, ja hän saattaa tehdä teille paljon hyvää. Olkaa nöyrät ja kunnioittavaiset, vastatkaa yksinkertaisesti niihin kysymyksiin, jotka hän suvaitsee teille asettaa, ja kun hän ei teiltä kysy, antakaa silloin minun puhua.

He astuivat sisälle matalaan saliin, josta päästiin luostarin vastaanottohuoneeseen. Ennenkuin meni sinne, johtaja osoitti heille ovea ja sanoi puoliääneen naisille:

– Hän on tuolla sisällä, ikäänkuin palauttaakseen heidän mieleensä kaikki antamansa ohjeet. Lucia, joka ei koskaan ollut nähnyt luostaria, katseli vastaanottohuoneeseen astuttuaan ympärilleen, etsien aatelisneitosta, häntä tervehtiäkseen. Mutta kun ei nähnyt ketään, hän joutui kovin hämilleen. Mutta kun munkki alkoi astua huoneen soppea kohti ja kun Agnese häntä seurasi, hän katsahti sinnepäin ja näki ikkunanpuoliskon kokoisen neliskulmaisen seinäaukon, jonka sulki kaksi noin vaaksan matkan toisistaan olevaa vankkaa rautaristikkoa; näiden takana seisoi nunna. Hänen kasvonsa, jotka ilmaisivat kahdenkymmenen viiden vuoden ikää, vaikuttivat ensi silmäykseltä kauniilta, mutta tämä kauneus oli väsynyttä, lakastunutta, melkeinpä runneltua. Vaakasuorasti päälaelle kiinnitetty musta harso riippui molemmin puolin hieman uloten kasvoista. Harson alla oleva häikäisevän valkoinen liinaside peitti puoleksi otsan, joka hohti toisenlaista, mutta ei vähempää valkeutta. Toinen poimuissa oleva liinaside ympäröi kasvoja leukaan asti, jonka ympäri se oli kierretty niin että sen päät riippuivat rinnalla ylettyen mustan hameen yläreunaan. Mutta tämä otsa meni tuon tuostakin ryppyihin, ikäänkuin tuskallisen tunteen vaikutuksesta; silloin molemmat mustat kulmakarvat äkillisesti lähestyivät toisiaan. Hänen samoin mustat silmänsä milloin kiintyivät ylpeän tutkistelevina toisen kasvoihin, milloin taas loivat katseensa kiireisesti alas, ikäänkuin peittääkseen salaisuuttaan. Erinäisinä hetkinä tarkkaavainen havaitsija olisi kenties huomannut niiden rukoilevan kiintymystä, ymmärtämystä, sääliä; toisina hetkinä hän olisi voinut niissä huomata vanhan vihan äkillistä välkähdystä, vihan, jota joku salainen intohimo hillitsi. Kun nuo silmät olivat liikkumatta ja hajamieliset, olisi joku saattanut niissä välistä nähdä ylpeän kyllästymisen ilmeen, toinen taas olisi voinut niissä havaita salaisen ajatuksen työskentelyä, mieleen kotiutuneen huolen valtaa, joka oli ympäröivien olioiden vaikutelmia voimakkaampi. Hänen tavattoman kalpeat poskensa olivat hieman kaarevat, mutta hitaan riutumisen laihduttamat ja muuttamat. Hänen huulensa, vaikkakin tuskin vaalean punan värittämät, erosivat kuitenkin selvästi tästä kalpeudesta; niiden liikkeet olivat, samoin kuin silmien, vilkkaat, äkilliset, täynnä ilmehikkäisyyttä ja salaperäisyyttä. Hänen korkea ja hyvin kehittynyt vartalonsa jäi varjoon ryhdin tavaksi tulleen velttouden vuoksi, tai näytti joskus muodottomalta hänen tehdessään muutamia äkillisiä ja säännöttömiä liikkeitä, jotka jo naiselle olivat liian jyrkkiä, nunnalle sitä enemmän. Hänen puvussaankin oli osaksi jotain tavatonta tai huolimatonta, mikä tiesi omituista nunnaa; hänen vyönsä oli sidottu jonkunmoisella hienon maailman taidokkaisuudella, ja otsasiteen alta pisti toisella ohimolla esiin tumma kutri, mikä osoitti, että hän joko unhoitti tai halveksi luostarisäädöstä, joka määräsi alati pitämään hiuksia hyvin lyhyinä, hengellisen säädyn menojen mukaan leikattuina.