Alessandro Manzoni - Kihlautuneet

Sillävälin kuin hän mutisi näitä katkonaisia sanoja, isä Cristoforo ajatteli:

– Kaspas vaan! Jos olisi kysymys jostakin takaa-ajetusta rosvosta, niin veli Fazio ei ollenkaan panisi vastaan; mutta viatonta tyttöparkaa, joka on päässyt suden kynsistä … Omnia munda mundis ! 5 5 Kaikki on puhdasta puhdasmieliselle. hän sitten sanoi nopeasti kääntyen veli Fazion puoleen, eikä ajatellut ettei mies ymmärtänyt latinaa. Mutta juuri tuo latinalainen lauselma teki vaikutuksensa. Jos veli Cristoforo olisi ruvennut tuomaan esiin järkiperusteita, ei suntiolta olisi puuttunut vastasyitä, ja taivas tiesi miten asia silloin olisi voinut päättyä, Mutta noiden outojen sanojen kaikuessa, joiden merkitys oli niin salaperäinen ja jotka lausuttiin niin päättäväisesti, tuntui suntiosta, kuin olisi niihin sisältynyt kaikkien hänen epäilyksiensä ratkaisu. Silloin hän rauhoittui ja virkkoi:

– Hyvä! Tehän ymmärrätte asian paremmin kuin minä.

– Oh! Voitte luottaa minuun, vastasi isä Cristoforo. Ja alttarin edessä palavan himmeän lampun valossa hän lähestyi pakolaisia, jotka odottaessaan olivat tuskallisen epävarmuuden valloissa, ja sanoi heille:

– Lapsukaiseni, ylistäkää Herraa, joka on pelastanut teidät suuresta vaarasta. Ehkä juuri tällä hetkellä…

Ja nyt hän alkoi heille selittää lähemmin sitä niukkaa sanaa, jonka oli heille lähettänyt nuorta viestintuojaa myöten. Sillä hän ei aavistanutkaan, että he asiasta tiesivät enemmän kuin hän itse, ja hän kuvitteli, että Menico oli tavannut heidät ennen rosvojen tuloa levollisesti kunkin kotonsa turvissa. Ei kukaan hennonnut häneltä poistaa hänen harhaluuloaan, ei edes Lucia, joka kuitenkin tunsi salaista omantunnon soimausta teeskennellessään moisen miehen edessä. Mutta olihan tämä juonien ja teeskentelyjen yö.

– Tämän jälkeen, hän jatkoi, huomaatte selvästi, lapsukaiseni, ettei kotikylä tällä haavaa tarjoa teille mitään turvallisuutta. Ja kuitenkin se on kotiseutuanne, missä olette syntyneet, ettekä siellä ole tehneet pahaa kellekään. Mutta Jumala niin tahtoo. Tämä on koettelemus, lapseni; kestäkää se kärsivällisesti, uskovaisen tavoin, napisematta, ja olkaa varmat siitä, että vielä kerran tulette pitämään itseänne onnellisina siitä, mikä teille tapahtuu tänään. Olen hankkinut teille tyyssijan näitä ensi aikoja varten. Toivon, että pian voitte vaaratta palata kotianne. Mutta mitä tapahtuneekin, niin Jumala on parhaalla tavalla pitävä teistä huolta. Ja minä koetan, siitä voitte olla varmat, voimieni mukaan saattaa itseni sitä armoa ansainneeksi, jota hän on osoittanut valitessaan minut tätä avuntyötä toteuttamaan, jonka hän tahtoo myöntää teille hädänalaisille ihmisparoille. Te, hän jatkoi, kääntyen molempien naisten puoleen, voitte pysähtyä – han. Siellä olette tarpeeksi turvissa kaikelta vaaralta, ettekä myöskään ole varsin kaukana omasta kodistanne. Tiedustelkaa siellä meidän luostariamme, kyselkää luostarinjohtajaa ja antakaa hänelle tämä kirje. Hän on oleva teille toinen isä Cristoforo. Ja sinunkin, Renzo, pitää tällä hetkellä paeta toisten ja omaa raivoa. Vie tämä kirje isä Bonaventura de Lodille, meidän veljeskuntamme Milanon itäportilla sijaitsevaan luostariin. Hän on hyödyttävä sinua kuin oma isä, hän antaa sinulle toiminnanohjeen, hän hankkii sinulle työtä kunnes saatat levollisena palata tänne elämään. Menkää nyt järven rannalle Bionen laskun kohdalle, tuon tulvillaan olevan ryöppyjoen, joka on vähän matkan päässä luostarista. Siellä näette rantaan kiinnitetyn venheen. Kun sanotte: – Venhe, niin teiltä kysytään: – Ketä varten? Vastatkaa silloin: – San Francesco. Silloin teidät otetaan tähän veneeseen, ja soudetaan toiselle rannalle, missä tapaatte rattaat, jotka vievät teidät suoraa päätä – han.

Ken kysyisi, miten isä Cristoforo oli voinut niin pian saada käytettäväkseen nämä kulkuneuvot maalla ja vesillä, osoittaisi, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mihin siihen aikaan kykeni kapusiinilainen, ja lisäksi sellainen, jota kaikki pitivät pyhimyksenä.

Jäljellä oli vielä viimeinen huoli: huolehtiminen noiden kahden talon vartioimisesta. Munkki sai niiden avaimet ja lupasi antaa ne niiden henkilöiden huostaan, jotka Renzo ja Agnese hänelle mainitsivat. Antaessaan avaimensa viimemainittu päästi syvän huokauksen muistellessaan, että talo pahaisessaan tällä hetkellä olivat ovet selkiselällään, että piru siellä oli mellastanut, sekä ihmetellessään, mitä siinä enää saattoi olla vartioitavaa.

– Ennen lähtöänne, sanoi isä Cristoforo, rukoilkaamme kaikki yhdessä Herraa, jotta hän olisi mukananne tällä matkalla ja alati, ja ennen kaikkea, jotta hän myöntäisi teille pyrkimyksen tahtoa samaa, mitä hän itse on tahtonut.

Näin sanottuaan hän polvistui keskelle kirkkoa, ja kaikki muut tekivät samoin. Sittenkuin he muutaman hetken olivat rukoilleet hiljaa, lausui munkki hiljaisella, mutta selvällä äänellä seuraavat sanat:

– Rukoilemme sinua, Jumalani, myöskin tuon onnettoman puolesta, joka on saattanut meidät tähän äärimäiseen hätään. Emme ansaitsisi sinun armoasi, ellemme sitä sydämemme pohjasta rukoilisi hänellekin; tarvitseehan hän sitä niin suuresti. Meillä on ahdistuksessamme yksi lohdutus, nimittäin että vaellamme sinun osoittamaasi tietä. Me saatamme tarjota sinulle kärsimyksemme uhrin tavoin, ja niistä tulee meille ansio sinun tykönäsi. Mutta hän on sinun vihollisesi. Oi tuota onnetonta! Hän kapinoi sinua vastaan. Herra, sääli häntä, liikuta hänen sydäntänsä, palauta hänet armoihisi ja suo hänelle kaikkea sitä hyvää, mitä saatamme itsellemme toivoa.

Sitten hän nousi kuin kiireissään oleva ainakin ja sanoi:

– Matkaan siis lapseni, ei ole aikaa hukattavissa. Suojelkoon teitä Jumala ja seuratkoon teitä hänen hyvä enkelinsä. Menkää!

He lähtivät liikkeelle sellaisen mielenliikutuksen valtaamina, joka ei löydä sanoja, mutta joka ilmaisee itsensä ilman niitäkin, ja munkki lisäsi ääni liikutuksesta värähtelevänä:

– Sydämeni sanoo minulle, että pian näemme toisemme jälleen.

Epäilemättä sydämellä aina on jotain sanottavaa tulevista asioista sille, joka sen ääntä kuuntelee. Mutta mitä sydän itse teossa tietää? Tuskin mitään edes siitä, mikä jo on tapahtunut.

Vastausta odottamatta isä Cristoforo poistui kiireisesti. Matkamiehemme astuivat ulos kirkosta, ja veli Fazio sulki oven sanoen heille hyvästi äänessä mielenliikutusta, joka hänetkin oli vallannut. He kulkivat hitaasti rannalle, joka heille oli neuvottu. Siellä näkivät venheen, johon astuivat annettuaan ja kuultuaan tunnussanan. Soutaja survaisi airoaan rantaan ja lykkäsi veneen vesille. Sitten hän tarttui toiseen airoon ja souti järven selälle vastakkaista rantaa kohti. Ei puhaltanut heikoinkaan tuulenhenkäys. Järvi uinaili tyynenä ja tasaisena, ja sen pinta olisi näyttänyt liikkumattomalta, ellei kuu ylhäältä taivaalta olisi siihen heijastanut kiemurtelevaa kuvaansa. Ei kuulunut muuta kuin vitkallisen mainingin kumeata loisketta rannan somerikkoa vastaan ja kaukaisempaa veden kohinaa, joka ahtautui sillan pylväiden väliin sekä molempien airojen tahdikasta pulausta, kun ne halkoivat järven siintävää pintaa, kohosivat siitä vettä valuen, taas heti siihen upotakseen. Venheen uurtama vesi, joka taas valui kokoon peräkeulan takana, piirsi järvenpintaan värehtivän vaon, joka eteni etenemistään rannasta. Hiljaiset venheessä kulkijat katselivat kääntyneinä taaksepäin vuoria ja kuun valaisemaa maisemaa, jota siellä täällä verhosivat tiheät varjot. Saattoi eroittaa kylät, talot, majat. Don Rodrigon linna, josta kohosi ilmoille neliskulmainen torni, hallitsi vuorisen niemekkeen juurelle kasaantuneita majoja ja näytti pahantekijältä, joka seisoo pimeässä keskellä maassa nukkuvia ihmisiä, ja joka tuumii jotain rikosta. Lucia huomasi sen ja vavahti kauhusta. Sitten hän siirsi katseensa vuoren rinteeltä kotikyläänsä, katsoi tarkasti sen toista päätä, huomasi pienen kotitalonsa, viikunapuun tuuhean latvan, joka pisti esiin pihan aitausmuurista, ja huoneensa ikkunan. Ja istuen siinä venheen perässä hän nojasi päätään käsivarteensa, ikäänkuin uinahtaakseen, ja alkoi itkeä salaa.