Уильям Шекспир - Romeo ja Julia

Lik' osasin, kun lempiväks sun luulin.

Mik' oiva kyttä! – Kultan' onkin kaunis.

Kultaiseen pilkkaan nopeammin sattuu.

Sivuitse ammuit! Nuol' ei Cupidon
Käy häneen, mieli Dianan häll' on.
Siveyden vahvass' asussa ei häntä
Satuta lapsen nuoli heikonläntä.
Pois lemmenpyyteen rynnäköt hän työntää
Ja riettaan silmän hyökkäykset, ja helmaans'
Ei vaihda kultaan, joka huiskaan hurmaa.
Oi, sulost' on hän rikas; köyhä vaan,
Kun aarteensa vie kanssaan kuolemaan.

Siis vannoi kieltäyvänsa naimisista?

Niin, ja se saituus suurt' on tuhlaamista.
Näet, kauneus, jäätyin hänen jäänsä alle.
Ei kauneuttaan suo jälkimaailmalle.
On liian viisas, liian kaunis vain,
Autuuden ansaitakseen tuskillain.
Pois lemmen vannoi hän, ja vala tää
Kun kaikui, kuollutt' elän elämää.

Mua kuule: unhota hänt' ajatella.

Sano, kuinka ajattelun unohtaisin.

Vapaus silmillesi suo: ne toisiin
Luo kaunokaisiin.

Ah, se keino hänen,
Tuon valion, vain lisäis viehätystä.
Nuo onnen naamarit, jotk' ihatarten
Saa otsaa suudella, ne mustuudellaan
Tuo mieleen peittämänsä ihanuuden.
Soaistu mies ei unhottaa voi näön
Kallista, hukattua lahjaa. Näytä
Minulle nainen ihanimman kaunis,
Sen kauneus on vaan näyte, joka näyttää
Ken tuota ihanint' on ihanampi.
Hyvästi! Unhotust' et neuvo mulle.

Sen teen, tai kuolen velkapäänä sulle.

Ja sama sakko pantu Montaguelle
Kuin minulle; en luulis sopuisuutta
Miehille meidän ikäisille työlääks.

Teill' arvoisa on kummallakin maine.
Ja pitkällistä riitaanne on sääli.
Vaan mitä sanotte mun kosintaani?

Ma sanon samaa, mitä sanoin ennen:
Viel' outo lapseni on maailmassa,
Hän tuskin neljäätoist' on vuotta nähnyt.
Kaks kesää kukkinensa kuolkohon,
Ennenkuin kypsä morsioks hän on.

Moni nuorempi on onnellinen äiti.

Liiaksi varhain naitu varhain kuihtuu.
Maa kaikki nieli toivoni, pait hänet,
Hän ainut maallinen on aartueni.
Mut kosikaa, ja tyttö voittakaa,
Mun tahton' hänen mieltään noudattaa.
Jos myöntyy hän, niin valinnalle naisen
Ma suostumuksen annan sointuvaisen.
Illalla meill' on perhejuhla nyt,
Johonka vieraaks olen pyytänyt
Mont' ystävääni; joukon lisäks tulkaa
Te myös, ja kaikkein tervetullein olkaa.
Maan tähtiä tän' yönä mökissään
Heloittaa, taivaan tähdet himmentäin.
Mi reippahan on nuorukaisen huvi,
Kun ramman talven kantapäille suvi
Sirokas astuu, ilon samanlaisen
Tän' yönä monen kukkaposki-naisen
Seurassa saatte nähdä, kuulla heitä,
Valita sen, jok' enin lumoo teitä.
Myös tyttäreni muiden sarjass' on
Lukuna, vaikka laskuss' arvoton.
Mua seuratkaa! – Käy, poika, ahkeroiden
Veronaa pitkin, etsi niitä, joiden
On nimet tuohon kirjoitettu,

Talooni heitä, tervetulleiks sano.

PALVELIJA. Etsi niitä, joiden on nimet tuohon kirjoitettu! Kirjoitettu on, että suutari pysyköön kyynärässään ja räätäli lestissään, kalastaja sudissaan ja maalari verkossaan. Mutta minun on määrä saada selko niistä henkilöistä, joiden nimet on tuohon kirjoitettu, enkä mitenkään voi selkoa saada, mitä nimiä se kirjoittaja-henkilö siihen on kirjoittanut. Pitänee mennä kirjan-oppineitten tykö. – Kah, parahiksi ihan!

Tai maarin! Liekin kautta liekki kuolee,
Ja kipu haihtuu uuden kivun kautta;
Jos pyöry huimaa, pyörrä vastapuoleen,
Uus tuska toivottomaan tuskaan auttaa.
Sa silmäs uuteen tartunnaiseen luo,
Niin haihtuu vanhan tuima myrkky tuo.

Ois rautalehti oivallista tuohon.

Mihinkä?

Taittuneesen sääriluuhus.

Oletko hullu, Romeo?

En hullu,
Vaan kahlehdittu pahemmin kuin hullu,
Vankeuteen suljettu ja ilman ruokaa,

Hyv'iltaa poika!

Jumal' antakoon!
Suvaitkaa, osaatteko lukea?

Kurjuudestani kohtaloni kyllä.

PALVELIJA. Sen olette kai oppinut ilman kirjaa. Mutt' sanokaa: osaatteko lukea suoraan kirjasta?

No, jos vain kirjaimet ja kielen tunnen.

Puhutte suoraa kieltä. Herran haltuun!

"Signor Martino rouvineen, tyttärineen; kreivi Anselmo ja hänen ihanat sisarensa; leski-paroonitar Vitruvio, signor Placentio ja hänen herttaiset veljensä-tyttäret; Mercutio ja hänen veljensä Valentino; setäni Capulet rouvineen, tyttärineen; kaunis veljeni-tytär Rosalina; Livia; signor Valentio ja hänen lankonsa Tybalt; Lucio ja hilpeä Helena."
Ihana seura! Mihin heitä kutsut?

Illalliselle.

Illalliselle mihin?

Meidän taloon.

Kenen taloon?

Isäntäni.

Niin tosin, kun en kysynyt sit' ennen.

Nyt sanon teille asian kysymättänne. Isäntäni on se suuri, rikas
Capulet, ja, jos ette ole Montaguen sukua, pyydän teitäkin viinimaljaa
kallistamaan. Jumalan haltuun!

Samoissa Capuletin juhlapidoiss'
Illastaa hempus, kaunis Rosalina,
Ja muut Veronan kaunottaret kuulut.
Käy sinne, vilpittömin silmin vertaa
Johonkin toiseen muotoa tuon armaan,
Niin korpiks joutsenesi luulet varmaan.

Jos silmän' hurskas usko totuutta
Noin pilkkaa, liekiks kyyneleeni tulkoot,
Ja kosk'ei kuolleet itkun virrassa,
Nuo kirkkaat harhalaiset tuleen kuolkoot!
Hänt' ihanampi! Mointa eläissään
Ei nähnyt kaikki-näkevä päiväkään.