Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

— Sanotaan että millainen on hautajaissää, semmoinen oli vainaja, virkkoi majuri Remes haudan pohjalta.

— Naska oli hieno muori, yhtyi Oiva Juntunen toverinsa päätelmään. — Epäilemättä se pääsee sinne taivaaseensa... olisi oikeusmurha jos Naska ei sinne pääsisi, kun sinne menee niin paljon näennäistäkin väkeä.

— Minä olen siitä ihan varma, ähkäisi majuri haudan syvyyksistä.

Kun oli kaivettu puolitoista metriä syvä hauta, nousi majuri ylös. Pidettiin pieni tauko. Majurin teki mieli panna tupakaksi, mutta hän luopui aikomuksesta. Hautajaisissa ei yleensä tupakoida, ei varsinkaan jos vainajalla oli eläissään astmaattisia taipumuksia.

Miehet kantoivat arkun haudan partaalle, pujottivat sen alle kaksi köyttä ristiin, ottivat lakit päästään ja ryhtyivät laskemaan arkkua hautaan. Kevyt oli kolttavaimon maallinen maja, vaivattomasti se kahden miehen voimin vaipui maan poveen.

Oiva Juntunen haki moottorikelkan reestä havuseppeleen. Hän pudotti sen hautaan arkun päälle. Majuri Remes kuopaisi maasta kourallisen hienoa hiekkaa ja varisteli sitä arkun kannelle. Nieleskellen hän mutisi:

— Maasta sinä Miska olet tullut... ja maaksi sinä muutut... Sitten Remes selvitti kurkkunsa ja alkoi laulaa hautajais-virttä: Sun haltuus rakas isäni...

Komeasti harras virsi kaikui Juha-Vainaan Maan jylhässä hongikossa. Oiva Juntunen yhtyi virteen, ja kolmannen säkeistön kohdalla kuultiin parinkymmenen metrin päästä valittava rääkäisy. Viisisatanen istui lumisella mättäällä kuono kohti taivasta. Sillä oli ketun luonto, eikä se voinut istua hiljaa kun veisattiin.

Veisuun kaiku ja Viisisatasen valitus kaikuivat etäisistä vaaroista vielä silloinkin kun miehet ristivät kätensä ja seisoivat tovin avoimen haudan äärellä.

Viimein hauta luotiin umpeen. Sen päälle ei lapioitu kumpua eikä sille pystytetty ristiä.

— Jos olisi kivääri niin ampuisin muutaman kunnialaukauksen, harmitteli majuri Remes.

— Poltetaan ikonin edessä illalla kynttilää, päätti Oiva Juntunen.

Mutta niihin kuopattaisiin Jermakki? Oiva Juntunen lähti hakemaan kissaa moottorikelkasta.

Viisisatanen oli toipunut ulinastaan ja käynyt sieppaamassa kissanraadon reestä. Se juoksi Jermakki suussa etäämmäs hautapaikalta, eikä antanut saalistaan takaisin vaikka miehet uhkailivat sitä kaikin tavoin. Viisisatanen yritti pureskella raatoa, mutta se ei maistunut hyvältä. Kissanliha, varsinkin kun se on umpijäässä, ei lie ne edes ketun makuun. Miehet näkivät kuinka Viisisatanen juoksi Jermakki suussa kauas pienen kummun rinteeseen, jossa se kaivoi lumeen syvän kuopan ja peitteli Naskan kissan siihen. Seremonia Jennakin osalta oli saanut eläimellisen, luonnonmukaisen päätöksen.

Illalla miehet sytyttivät kynttilän Naskan ikonin eteen, tekivät ristinmerkkejä ja valvoivat suruaan ääneti pitkälle yöhön. Kovin tuntui kolkolta emännätön talo.

Oiva Juntusen ja majuri Remeksen surutyölle ei kohtalo jättänyt paljoakaan aikaa. Hautajaisia seuranneen päivän illalla he kuulivat korpin varoitushuudon Hirtettyjen Kettujen Metsästä. Miehet teroittivat huolestuneina kuuloaan. Taasko joku oli tulossa häiritsemään Kuopsuvaaran rauhaa?

Taas!

Metsästä hiihti esiin anorakkiin pukeutunut pienenläntä mies joka lähestyi kiivaasti Kuopsuvaaran savottaa. Kun hän ehti lähemmäksi, nähtiin että miekkosen rinnalla heilui karttalaukku, ja että pipon reunaan oli kiinnitetty suunnistajan otsalamppu. Kasvoilla oli väsynyt, kostonhimoinen ilme. Vyöllä roikkui pistoolikotelo ja puukko.

Oiva Juntunen tunsi tulijan jo kaukaa. Kukapa muukaan siinä oli heittäytynyt suksille kuin kauppateknikko, monimurhaaja Hemmo Siira!

Oiva Juntunen selitti hätäisesti majurille kuka tulija oli ja millä asioilla hän todennäköisesti oli liikkeellä. Siira tuli vaatimaan osuuttaan mahtavasta kuhasaaliista, jonka eteen hän oli tehnyt viisi vuotta ankaraa istumatyötä Ruotsin ja Norjan vankiloissa. Edessä oli välienselvittely, jossa kuoleman mahdollisuus oli mitä luultavin.

Majuri arvioi lähestyvän suksimiehen olemusta. Eipä näyttänyt hääviltä uhkaajalta. Tuommoisen miehen Remes kykenisi jysäyttämään yhdellä nyrkiniskulla hengiltä. Tulijalla oli toki pistooli ja monimurhaajan elämänkokemus: Siira saattoi tappaa ihmisen kylmäverisesti. Kidutuskaan ei ollut hänelle vierasta.

Oiva Juntunen juoksi vankilaan arvellen olevansa siellä turvassa. Hän kehotti myös majuria hankkiutumaan lukkojen taakse.

— Sotilas ei peräänny ennen taistelua, jyrähti majuri valmiina ottamaan vieraan vastaan. — Vai tullaan tänne noin vaan kultaa noutamaan. Ei sitä tässä muillekaan ole jaeltu, hän mutisi itsekseen. Kaiken varalta hän asteli kaivon vaiheille, pitäen silmällä raskasta jäätuuraa joka nojasi kaivonkanteen. Sillä kun survaisisi miestä mahaan niin piti olla jokseenkin lujatekoinen roisto jos vielä sen jälkeen vaati kultaharkkoja reppuunsa.

Tapaaminen pihalla oli kireänpuoleinen. Kauppateknikko Hemmo Siira tervehti majuri Remestä pistooli kädessä. Hän tiedusteli, missä mahtoi toinen toveri olla, kavaltaja Juntunen. Olisi aseessa varattuna muutama panos sen sian kalloa varten.

Majuri pyysi vierasta käymään tupaan. Sanoi että keitelläan kahvit ja mietitään asiaa. Oli Oiva Juntunen sattumoisin kiertämässä virkatietä. Eli kokemassa kettujen ansoja, tulisi kyllä ennen pimeää.

Nähdessään loisteliaasti kalustetun kämpän Siiralta pääsi karkea kirous.

— Täällä sitä on elosteltu varastetulla kullalla, saatana! Majuri pani kahviveden kiehumaan kokkihuoneen keittolevylle. Hän lieventeli Kuopsuvaaran elämäntapoja:

— Onhan tätä murjua vähän koetettu kalustaa, mutta säästäen. Ei ole turhuuksiin tuhiattu varoja. Vieras on hyvä ja istuutuu.

Monimurhaaja istuutui epäluuloisena, pitäen kaiken aikaa pistoolia ampumavalmiina. Hän katseli pälyillen mustanpuhuvaa majuria. Siira oli päättäväinen luonne. Hän oli tehnyt viimeisillä rahoillaan pitkän ja rasittavan matkan tähän jäiseen erämaahan. Matkan aikana hän oli takonut päähänsä yhden ainoan ajatuksen: Oiva Juntusesta piti päästää »ilma pois». Piti ryöstää kulta Juntuselta. Jos tämä majuri asettuisi vastahankaan, myös hänen kohtalonsa oli sinetöity: »Ilma pois». Hiihdettyään Puljusta Ison Aihkiselän yli hän oli väsynyt ja entisestään katkeroitunut. Viiden vuoden turha lusiminen painoi monimurhaajan sydänalaa sanoinkuvaamattoman raskaana.

Vesi hellalla kiehui. Majuri meni lisäämään pannuun kahvia. Sitten hän alkoi kattaa pöytää, asetti sille puhtaan, Naskan viime töinään pesemän liinan ja pestyt kahvikupit. Ruokakomerosta hän löysi Naskan leipomia joulutorttuja ja ilotyttöjen paistamia pikkuleipiä.

— Ei olis tarttennu mua varten ruveta serveeraamaan, esteli monimurhaaja Siira karusti.

— No, harvoinpa täällä vieraita käy. Pitäähän sitä pitkän hiihtomatkan jälkeen saada kuppi kuumaa, lausahteli majuri Remes hyväntahtoisesti. Hän pyysi vierasta asettumaan pöydän ääreen. Majuri kaatoi kuumaa kahvia kuppeihin. Siiralla oli toisessa kädessä pistooli, toisessa torttu.

— Aika hyviä torttuja, hän myönsi.

— Maistakaapa näitä pikkuleipiä, on näitä tässä, esitteli majuri pöydän antimia. — Vieras on hyvä ja ottaa vaan reilusti. Ei yhtään kannata kursailla.

Siira laski hetkeksi pistoolin kädestään pöydälle ja otti Cristinen leipomia skoonelaisia possupipareita, joilla oli rusinoista tehdyt silmät. Samalla hetkellä kun monimurhaajan suu avautui vastaanottamaan possua, iski majuri Remes nyrkkinsä vasten kahvittelijan kasvoja. Kuului ilkeänmakuinen jysäys. Siira lennähti kahvipöydästä seinälle ja jäi siihen makaamaan, suussaan pikkuleivän murusia ja verta. Majuri korjasi pistoolin taskuunsa, irrotteli puukon Siiran vyöltä ja heitti sitten henkitoreissaan rykivän miekkosen selkäänsä. Hän kantoi monimurhaajan pihan yli vankihuoneen ovelle.