Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

— Sitä uutta lakia tuotiin meille monen poliisin voimalla. Ihmiset laskettiin, nimet kirjoitettiin luetteloihin ja kysyttiin iät ja uskonnot, ja montako poroa oli ja montako verkkoa ja kuka osasi lukea, kuka ei. Sitte ne löysivät Jarmannin muorin ja päättivät että se oli liian vanha. Että kuskataan vaivaistaloon. Vaan eipä muori lähteny, mihin se omasta kammista! Eivät ensimmäisellä kerralla vieneet vaikka kovasti uhkasivat. Jarmannin akka jo luuli että se pelastuu, mutta ei menny ko kuukausi niin tultiin noutamaan. Oli se kamalaa tappelua. Monta miestä retuutti muoria ja lähettävähän se oli, se oli niin vanha ettei se pärjänny semmoselle miestokalle. Petsamossa se oli pantu kuorma-auton lavalle, että ajetaan etelään, ku sillä oli muka tautejaki. Mutta se akka pääsi karkuun niiltä ja juoksi tunturiin. Kovasti hakivat, mutta akka istu vuoren kolossa hilijaa. Eivät löytäneet, ja sitte tuli talvi. Seuraavana kesänä se löyty yhdestä kiviluolasta. Oli jäätynyt ja kuollu sinne istuvilleen, käjet ristiin. Oli se kova akka! Riekonluita iso kasa luolan eessä. Millä se neki oli kiinni ottanu? Sitä ruumista ei annettu Suomen valtiolle. Yöllä se kannettiin Suonjeliin ja hauvatriin hiljakseltaan, kenellekkään ei puhuttu Jarmannin akasta mitään. Ei sitä kyllä kukaan kysellykkään. Silloin minä päätin etten ikinä niin vanhaksi elä että vaivaiskyytiin lähen. Enkä lähteny vaikka herrat syksyllä tulivat noutamaan. Karkasin niinku Jarmannin akka!

— Kyllähän ajat ovat sentään muuttuneet, virkkoi Oiva Juntunen.

— Mitä sie puhut! Sen verran ne on muuttunu että tullaan ensin muka juhlimaan syntymäpäiviä, mutta sitte viiään niin ettei jalat maahan ota!

Naska lähti vihaisena töilleen. Mennessään hän mutisi:

— On se Suomen laki kova. Heti ku akka tulee vanhaksi niin eikö köysiin ja kylille. Teki meinasitta väkisin Puljuun kiskoa. Jos en ois jaksanu kiljua niin tiiähäntä missä vankilassa pitäis loppuikä istua.

— Naska koettaa unohtaa sen jutun, tyynnyttelivät miehet. Mutta tuvan puolelta kuului vielä pitkään äkäistä kolistelua, kun Naska lakaisi lattiaa, ja ärähteli vielä kissalleenkin.

Viikon päästä Remes sai asennustyöt päätökseen. Hän käynnisti generaattorin, kytki sähkövirran järjestelmään ja antoi pumpun horaista kaivosta suun täydeltä vettä. Putkista kuului kohinaa ja paukahtelua kun pumppu pakotti vettä ja ilmaa boileriin. Paisuntasäiliö täyttyi. Kun hanaa vähän avattiin, pääsi ilma putkistosta pois. Kohta hanasta kohisi keittiöön kirkasta vettä, joka oli ensin kylmää, mutta alkoi pian lämmetä. Hana pantiin kiinni, jäätiin odottelemaan. Oiva Juntunen kävi huutamassa Naskan paikalle. Hän ilmoitti että nyt rouva Mosnikoffin piti ottaa koekylpy. Nopeasti vaan vaatteet pois! Majuri Remes toi Naskalle harjan, pyyhkeen ja vaahto-saippuaa.

Naska ei suostunut siinä siunaamassa kylpemään. Hän katsoi epäileväisesti ammetta.

— Hukkuu tuohon vanha ihminen. Mie oon aina ollut huonouintinen.

Ammeeseen laskettiin ihanasti höyryävää vettä.

— No, siihen nyt vaan, opasti Remes. — Ei me katsella, pannaan ovi kiinni. Kyllä Naskan pitää nyt uusia laitteita kokeilla kun ne on varta vasten tänne kairaan rakennettu.

Naska vastusteli. Hän esitti että miehet kylpisivät ensin, kun heillä oli enemmän kokemusta.

— Mie en ikinä ole tuommosessa laatikossa maannu. Hirvittää...

Mutta kun majuri Remes ja Oiva Juntunen uhkasivat sitoa Naskan lumikiitäjän rekeen ja ajaa hänet kissoineen päivineen Puljuun, ellei muoti pikaisesti ryhtyisi kylpemään, Naskan oli pakko alistua. Hän sulki oven ja riisuutui hitaasti. Miehet huutelivat oven takaa ohjeita.

— Jos vesi on liian kylmää, laskee vain entistä vettä vähän pois ja antaa valua kuumaa tilalle. Koettaa sormella että on sopivaa, Remes huuteli.

— Ja varoo ettei liukastu, toimitti Oiva Juntunen. Vähään aikaan kylpyhuoneessa oli hiljaista. Naska keräsi rohkeutta. Sitten hän nosti toisen jalan ammeen reunalle ja kosketti varpaillaan vettä. Se oli miellyttävän lämmintä. Ei tässä kai auttanut muu kuin mennä ammeeseen. Oven takaa kuului Oiva Juntusen innostava ääni:

— Rohkeasti vaan, ei se ole vaarallista! Naska mutisi itsekseen:

— Kaikkea sitä... sisähuoneessa uimaan, keskellä talvea... jos Kiureli näkis ei se uskois.

Niin Naska Mosnikoff kylpi lämpimässä ammeessa elämänsä ensimmäisen kerran. Hän makoili vedessä niin että vain kasvot olivat pinnan yläpuolella, puhalteli vaahtoa pitkin vedenpintaa. Jokaista niveltä lämmitti niin ihanasti että teki mieli nauraa. Toista tuntia Naska loikoi vedessä, kunnes väsyi, pesi itsensä, pyyhki ja puki. Tullessaan ulos kylpyhuoneesta hän kiitteli miehiä:

— Kiitos lapsikullat, voi että oli mukava laatikko! Saanko mie maata siinä joka päivä? Mie maksan kyllä heti kun saan eläkkeen.

— Naskaa vartenhan se on tänne hankittu, tuumi Remes laupiaasti.

Miehet kävivät vuorollaan, ensin Oiva, sitten majuri, kylvyssä. He ajoivat partansa, hieroivat kainalokuoppiin hienhävitysainetta ja vaihtoivat puhtaat alusvaattet. Iltakahvien päälle kellahdettiin vuoteisiin lueksimaan ja ratkomaan ristisananiudukoita. Oli tosi mukavaa.

Illalla, kun televisio pantiin kiinni, kantautui ulkoa karmea rääkäisy. Se kuulosti tulevan Hirtettyjen Kettujen Metsästä. Nopeasti miehet ja Naska juoksivat ulos portaille kuuntelemaan.

Kettumetsästä kuului mieltäkääntelevää karjuntaa. Se oli niin petomaista että kuulijoitten niskakarvat nousivat kauhusta pystyyn. Naska kuiski ääni vavisten:

— Siellä on karhu!

Majuri Remes ja Oiva Juntunen pukeutuivat nopeasti. Remes otti aseekseen rautakangen, Oiva Juntunen taskulampun ja kirveen. Majuri ajatteli että jos kettuansaan oli tarttunut karhu, niin edessä olisi kova taistelu, kun rautakangella pitäisi semmoinen peto peitota. Majuri työntyi pelotta pimeyteen. Oiva Juntunen seurasi häntä varoen, koko ajan valmiina hiippaisemaan pakosalle.

Yksi kettumetsän ansa oli lauennut. Paksua kuusenrunkoa vasten teutaroi pitkäraajainen peto päästellen kurkustaan tukahtuneita karjahduksia. Remes pyysi Oiva Juntusta näyttämään valoa kun hän tekisi selvää villipedosta. Hän kohotti rautakangen hirvittävään iskuun.

Onneksi Oiva Juntunen ehätti valaista petoa ennenkuin majuri Remes iski. Ansaan ei ollutkaan tarttunut karhu, vaan poropolusi Hurskainen. Hänellä oli kädessään jäätynyt nakkimakkara.

Poropoliisi Hurskaista harmitti. Hän ei ollut tavoittanut pororikollisia, vaikka oli jo jäljille päässyt. Mutta Jumala oli antanut sataa lunta ja siten erehdyttänyt viranomaista. Niin oli jälleen kerran alamaailman lappalainen onnistunut välttämään Hurskaisen laintuntevan kouran.

Vaan älähän huoli! Palaillessaan rosvojahdista iltahämärissä osui Hurskaisen moottorikelkan valokiilaan Juha-Vainaan Maassa merkillinen rakennelma, ihmisen tekemä: joustava koivu oli taivutettu vasten likeisen kuusen runkoa. Laitteessa oli köyttä ja jokunen pieni lappukin oli puuhun kiinnitetty. Lapun vieressä oli nakkimakkara. Hurskaisella oli nälkä; hän astui moottorikelkasta ottaaksen nakin ja lukeakseen mitä lappuun oli kirjoitettu.

Kun erämaaetsivän käsi osui nakkiin, leikkasi ilmaa vinha simahdus. Jännitetty koivu vapautui ja kiristi lujan köyden Hurskaisen kaulan ympärille. Ansa hirtti poliisipoloisen vasten huurteisen kuusen kylkeä niin lujalla otteella, ettei ensi alkuun edes ääni kulkenut. Käteen jäi vain jäinen nakki.

Hurskainen oli todellisessa pinteessä. Jos toisen käden saikin kaulasuonten ja köyden väliin, siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä koivu pinnisti koko voimallaan hirttosilmukkaa yhä kireämmälle. Läähättäen Hurskainen nojasi kuumaa otsaansa vasten jäistä kuusenrunkoa ja huusi niin kauheasti kuin jaksoi.