Fyodor Dostoyevsky - Muistelmia kuolleesta talosta

Muistan ensimäisen aamun kasarmissa. Vankilan portin edustallailmoitti rummunpärinä päivän koittoa, ja noin kymmenen minuutinjälkeen alkoi vartioiva aliupseeri availla kasarmeja. Ruvettiinheräämään unesta. Talikynttilän himmeässä valossa nousivat vangitvuoteiltansa väristen kylmästä. Useimmat olivat unen jälkeenvaiteliaita ja jörömäisiä: siinä haukoteltiin, venyteltiin jäseniä jarypisteltiin silmäkulmia. Jotkut ristivät silmiään, toiset taasalkoivat jaaritella. Oli kovin tukahuttavaa. Raikas talvinen ilmasyöksi sisään niin pian kuin ovea avattiin ja levisi höyrypisaroinakoko kasarmiin. Vesiämpärin luo keräytyi vankeja; he tarttuivatvuorotellen kauhaan, ottivat suuhunsa vettä ja pesivät sillä kätensäsekä kasvonsa. Veden oli jo illalla tuonut puhdistaja. Kussakinkasarmissa oli lainmukaisesti toisten valitsema palvelija-vanki, jotasanottiin puhdistajaksi. Hän oli vapautettu työssä-käynnistä, jotavastoin hänen toimenaan oli kasarmin puhdistaminen, laverien jalaattian peseminen, yösaavin tyhjentäminen ja raittiin vedennoutaminen kahteen ämpäriin – aamulla peseytymistä, päivällä juomistavarten. Kauhasta, joka oli yhteinen, syntyi kohta riita:

– Mihin tuppaat! mutisi eräs synkännäköinen, korkeakasvuinen, laihaja mustaverinen vanki, jonka kerityssä päässä oli omituisia kuhmuja, sysien toista, lihavanläntää, matalakasvuista, iloisen japunakannäköistä miestä; – odota!

– Älä huuda! Seisomisesta raha maksetaan; siirry itse tiehesi!Katsoppas vaan, mokoma patsas! Näettekös, veljet, hänessä ei olevähääkään hienon miehen tapaista.

Se vaikutti; moni naurahti. Sitäpä iloinen, lihava mies olitarkoittanutkin, sillä hän toimitti kasarmissa jonkunlaistavapaehtoisen narrin virkaa. Pitkäkasvuinen vanki katsahti häneen hyvinhalveksivasti.

– Sen syöttiläs! sanoi hän melkein kuin itsekseen – onpas vaanpaisunut vangin leivästä!

– Mikäs lintu sinä olet? huusi toinen äkkiä punehtuen.

– Lintu kuin lintu!

– Mikä lintu?

– Semmoinen vaan lintu.

– Mimmoinen semmoinen?

– Sanalla sanoen, semmoinen.

– Mimmoinen?

Molemmat katselivat tuijottaen toisiansa. Lihava mies odotti vastaustaja puristi nyrkkiänsä ikäänkuin valmiina tappeluun. Luulinpatodellakin, että syntyy tappelu, sillä minulle oli tuollainen menouutta ja minä katselin sitä uteliaasti. Mutta sitten sain tietää, ettäkaikki sellaiset näytelmät olivat aivan viatonta laatua ja että niitänäyteltiin ikäänkuin komedioina yleistä huvia varten; tappelua syntyituskin koskaan. Sellaiset kohtaukset kuvaavat hyvin omituisellatavalla vankilan tapoja.

Pitkäkasvuinen vanki seisoi rauhallisena ja mahtavana. Hän tiesi, ettämuut katselivat häntä ja odottivat, tekisikö hän itselleen häpeätävastauksellaan vai ei? Hänen oli puoliansa pitäminen, olitodistaminen, että hän todella oli lintu, vieläpä ilmoittaminen, mikälintu? Sanomattoman ylenkatseellisesti silmäili hän vastustajaansa, koettaen tämän suuremmaksi harmiksi katsella häntä olkapään ylitse, ylhäältä alas, ikäänkuin hän olisikin katsellut jotain kuoriaista, jasanoi sitten pitkäveteisesti ja selvästi:

– Kaakkuri!..

Se on: että hän oli kaakkuri-niminen lintu. Kovaääninen naurunhohotusoli vangin kekseliäisyyden palkkana.

– Konna olet, etkä kaakkuri! intoili lihava mies vihan vimmassa, huomattuaan, että oli joutunut kokonaan tappiolle.

Mutta kun riita alkoi käydä uhkaavaksi, eroitettiin riitaveljet oitis.

– Mitä kiljutte! huusivat heille muut.

– Tapelkaa, elkääkä repikö kurkkuanne! huusi joku nurkasta.

– Annahan olla, niin tappelevatkin! kuului vastaukseksi. – Meillä onuljasta, kiivasta väkeä; seitsemän tohtii käydä yhtä vastaan…

– Ja ovatpa kumpikin hyviä! Toinen tuli vankilaan leipänaulasta, toinen taas söi ämmältä hapan-maitoa ja sai siitä selkäänsä.

– No, no, no! Jo riittää, huusi invaliidi, joka asui kasarmissajärjestyksen valvomista varten ja makasi sen vuoksi nurkassaerityisellä lavalla.

– Vettä, miehet! Invalid Petrowitsh heräsi! Invalid Petrowitshille, omalle veljellemme!

– Veljelle… Olenko minä sinun veljesi? Ruplaakaan emme ole yhdessäjuoneet, ja sanoo veljekseen! mutisi invaliidi vetäen sinelliäyllensä…

Tehtiin valmistuksia tarkastusta varten; päivä alkoi valeta; kyökkiinkeräytyi lukuisa väki-joukko, ettei läpi voinut päästä. Vangittungeskelivat lyhyissä turkeissaan ja kaksijakoisissa lakeissaanleivän ääressä, jota heille leikkasi eräs kokki. Kokit olivat muidenvankien valitsemia ja kussakin kyökissä oli niitä parittain. Heidänhallussaan oli myöskin kyökkiveitsi leivän ja lihan leikkaamistavasten, yksi kutakin kyökkiä kohden.

Kaikkiin nurkkiin ja pöytien ympärille asettuivat vangit lakki päässäja turkki päällä, valmiina lähtemään työhön. Muutamien edessä olikaljahaarikkoja. Kaljaan murennettiin leipää ja sitten juotiin.Hälinää ja melua oli kaikkialla: muutamat juttelivat kuitenkinhiljakseen jossain nurkassa.

– Ukko Antonitshille toivon leipää-suolaa, terveeksi! sanoi nuorivanki, istahtaen rypistyneen, hampaattoman toverinsa viereen.

– No, terve sitten, jos et laske leikkiä, vastasi puhuteltunostamatta silmiään ja kokien pureskella leipää hampaattomillaikenillään.

– Kas, kun luulin, että sinä, Antonitsh, olit jo kuollut; oikeintotta.

– Kuole ensin itse; kyllä minä sitten perästä.

Minä istahdin heidän luoksensa. Oikealla puolellani puheli keskenäänkaksi vakavannäköistä vankia, jotka nähtävästi kokivat toinen toisensaedessä säilyttää arvokkaisuuttaan.

– Minulta ei varmaankaan varasteta, sanoi toinen; – minä, veliseni, pelkään, etten vaan itse jotain varastaisi.

– Eipä minunkaan lähelle ole kättä tuominen; poltan.

– Mitä vielä! Olemmehan Siperjan väkeä, emmekä mitään muuta … kylläsinut vielä tyhjennetään! Ovatpahan minunkin rahani huvenneet…Niinpä piti minun joku aika sitten pyrkiä Fetka-pyövelin luo; hänelläoli talo esikaupungissa, osti sen Salomonilta, juutalaiselta, jokasittemmin hirtti itsensä…

– Tiedän. Hän oli meillä kaksi vuotta sitten kapakoitsijana, liikanimeltä Grishka – pimeä kapakka. Tiedän.

– Etpähän tiedäkkään; se onkin toinen pimeä kapakka.

– Johan nyt oli! Olet sinäkin tietävinäsi! Vaan minä tuon sinullekoko joukon todistajia…

– Johan toit. Mistäs sinä olet ja kukas minä olen?

– Kuka! Olenpa antanut sinua selkään, enkä kehu, ja sitten kysyyvielä, kuka!

– Sinäkö minua selkään! Selkääni antaja ei ole vielä syntynyt; kenlie yrittänyt, se maassa makaa.

– Benderin rutto!

– Tarttukoon sinuun Siperjan surma!

– Vieköön sinut turkkilaisen miekka!

Ja riita alkoi.

– No-no-no! Joko rupesitte ärjymään! kuului yltympäri. – Eivätosanneet vapaudessa olla, nyt ylpeilevät siitä, että saavat täälläleipää suuhunsa…

Oitis eroitettiin. Haukkuminen, kielen "pieksäminen" oli sallittu. Seosaksi huvittikin muita. Mutta tappelua ei suvaittu, ainoastaanpoikkeustiloissa vihamiehet joskus joutuivat käsikähmään. Tappelustaolisi ilmoitettu majuurille; olisi syntynyt tutkinto, majuuri itseolisi saapunut paikalle, sanalla sanoen, siitä olisi ollut haittaakaikille, ja sen tähden tappelu olikin kielletty. Vihamiehetriitelivätkin keskenään enemmän huvin vuoksi, sanasutkauksiinharjaantuaksensa. Usein pettivät he itse itsensä, alkoivat kovinkiivaasti, vimmatusti … syrjäinen ajatteli: nyt ne hyökkäävättoisiansa vastaan. Mitä vielä! riitelivät aikansa ja erosivat. Kaikkise näytti minusta hyvin kummalliselta. Olen tässä varta vastenmaininnut esimerkkejä tavallisimmista vankien puheista. En voinutalussa käsittää, kuinka riita ajan kuluksi oli mahdollinen, kuinkasitä voitiin pitää hupaisana työnä, mieluisana harjoituksena, hauskuutena? Muuten on huomioon otettava myöskin kunnianhimo. Taitavaahaukkujaa pidettiin kunniassa. Eikä paljon puuttunut, ettei hänelletaputettu käsiä kuin näyttelijälle.