Fyodor Dostoyevsky - Muistelmia kuolleesta talosta

– Millä tavoin?

– Hänen kimppuunsa käy noin kymmenkunta miestä ja nämä alkavat lyödähäntä armottomasti, kunnes hän menee tainnoksiin, s.o. lyövät hänetpuolikuolleeksi. Sitten panevat hänet laverille ja peittävät turkilla.

– Mutta sillä tavoinhan voipi hän menettää henkensä?

– Toinen mies menettäisikin, mutta ei Gasin; sillä hän on kauheanväkevä, väkevämpi kuin kukaan muu täällä vankilassa. Seuraavanapäivänä herää hän aivan terveenä.

– Mitenkäs se on, kysyin minä vielä puolalaiselta, syöväthän hekintuolla omaa ruokaansa, ja minä juon teetä. Yhtähyvin näkyvät hekatselevan teetäni katein silmin. Mitenkä se on ymmärrettävä?

– Siihen ei ole syynä tee, vastasi puolalainen. He ovat vihaisiateille siitä, että olette aatelismies, ettekä heidän kalttaisensa. Hetahtoisivat sangen mielellään loukata ja alentaa teitä. Saattepa vieläkokea paljon ikävyyksiä. Täällä on meidän kovin vaikea olla. Kaikinpuolin on meidän tilamme huonompi kuin muiden. Tottuaksemme näihinoloihin tarvitaan paljon malttia. Usein saatte vielä kuulla parjauksiateen ja oman ruo'an tähden, vaikka täällä moni muukin sangen usein syöomaansa ja jotkut juovat alituisesti teetä. He saavat sitä tehdä, vaanme emme saa.

Sen sanottuaan hän nousi ylös ja lähti pois pöydän äärestä. Muutamanminuutin jälkeen toteentuivat hänen sanansa.

Ensimäisiä vaikutuksia.

Niinpian kuin M – tsky (se puolalainen, joka puhui kanssani) olilähtenyt, töytäsi Grasin, peräti juovuksissa, kyökkiin.

Että vanki saattoi olla juovuksissa huolimatta siitä, että oliarkipäivä, jolloin kunkin piti olla valmiina työhön, huolimattaankarasta päälliköstä, joka saattoi milloin hyvänsä tulla vankilaan, huolimatta aliupseerista, joka piti vankeja silmällä ja oli ainasaapuvilla, huolimatta vartijoista, invaliideista, sanalla sanoenmistään semmoisesta, se seikka hämmensi kokonaan entisen käsityksenivankilan oloista. Ja sainpa olla täällä kauan, ennenkuin voin käsittäätämän kalttaisia ilmiöitä, jotka vankeuteni ensi aikoina näyttivätminusta arvoituksilta.

Jo olen sanonut, että vangeilla oli aina omaa työtä ja että tämä työoli heidän elämänsä luonnollisena vaatimuksena; myöskin olenmaininnut, että vanki, paitsi tätä työtänsä, rakasti kiihkoisastirahaa, pitäen sitä miltei vapauden arvoisena, ja että hän oli jotyydytetty, kun raha kilahteli hänen taskussaan. Päinvastoin oli hänveltto, surullinen, rauhaton ja alakuloinen, jos hänellä ei ollutrahaa; hän oli valmis varastamaankin, kunhan vaan sitä sai. Muttavaikka raha olikin vankilassa niin suuressa arvossa, eivät senonnelliset omistajat sitä kauan luonansa säilyttäneet. Ensiksikin olirahoja vaikea säilyttää varkailta ja tarkastajilta. Jos majuuri löysine äkillisissä tarkastuksissaan, otti hän ne oitis talteensa. Ehkäpähän käytti niitä vankien ruo'an parantamiseksi. Mutta useimmitenjoutuivat rahat varkaiden käsiin; sillä kehenkään ei voinut luottaa.Sittemmin keksittiin täällä täysin turvallinen rahansäilyttämiskeino.Rahat annettiin eräälle vanha-uskoiselle ukolle… En voi ollasanomatta hänestä muutamaa sanaa, vaikka siten poikkeenkinvarsinaisesta aineestani.

Hän oli noin kuudenkymmenen vanha, pieni, harmaapäinen vanhus. Ensihetkestä hämmästytti hän minua suuressa määrin. Hän ei ollutlaisinkaan muiden vankien kalttainen; hänen katseessaan oli jotainniin rauhallista ja hiljaista, että minä mielihyvällä tarkastelinhänen kirkkaita silmiään, joita ympäröivät hienot säteen kalttaisetrypyt. Minä puhelin hänen kanssaan usein ja harvoin olen tavannut niinhyvää ja sydämellistä ihmistä kuin hän oli. Hänet oli lähetetty tännesuurenlaisesta rikoksesta. Vanha-uskoisten joukossa alkoi ilmestyäkääntyneitä. Hallitus suositteli niitä ja käytti kaikkia keinojasaadakseen muutkin taipumattomat kääntymään. Ukko, yhdessä muidenintoilijain kanssa, päätti "seisoa uskonsa edestä", kuten hän itsesanoi. Kun oikea-uskoista kirkkoa ruvettiin rakentamaan, polttivat hesen. Rikokseen osallisena lähetettiin ukko pakkotyöhän. Hän oli ollutvarakas kauppias; kotiansa hän jätti vaimon sekä lapset ja menilujamielisesti vankeuteen, sillä hän piti sitä sokeudessaan"kärsimyksenä uskon tähden." Kun hänen kanssaan olin jonkun aikaaelänyt, kysyin väkisinkin itseltäni: kuinka tämä hiljainen ja siivoihminen saattoi olla kapinoitsijana? Minä puhelin hänen kanssaan usein"uskosta." Hän ei luopunut vähääkään vakuutuksestaan; mutta hänenväitteissään ei ilmaantunut laisinkaan vihaa, eikä katkeruutta. Yhtäkaikki oli hän hävittänyt kirkon eikä kieltänytkään sitä. Semmoiseenvakuutukseen nähden olisi luullut, että hän piti menettelyänsä ja sitäseurannutta kärsimystä kunnianaan. Mutta vaikka minä olisin kuinkatarkastellut ja tutkistellut, en huomannut hänessä koskaankunnian-himoa, enkä ylpeyttä. Vankilassa oli meillä muitakinvanha-uskoisia, suurimmaksi osaksi siperjalaisia. Ne olivatkehittyneitä, viekkaita ihmisiä, suuria luku- ja kirjamiehiä sekätavallaan taitavia väittelijöitä, sen ohessa ylpeitä, vaativaisia jakovin kärsimättömiä. Aivan toisenlaatuinen oli tämä ukko. Vaikka hänolikin ehkä etevämpi kirjamies kuin toiset, karttoi hän kuitenkinriitoja. Hän oli sangen puhelias ja iloinen; nauroi usein, eikuitenkaan raa'asti kuten useimmat vangit, vaan raikkaasti jailoisesti, niinkuin oli sopivaa harmaahapsiselle vanhukselle. Kentieserehdyn, mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin naurustavoitaisiin tuntea ihmisiä; jos teitä ensi hetkestä miellyttää jonkunaivan tuntemattoman ihmisen nauru, niin voitte olla vakuutettu siitä,että se ihminen on hyvä. Koko vankilassa nautti ukko yleistäkunnioitusta, josta hän ei ollenkaan ylpeillyt. Vangit sanoivat häntäukkokullaksi eivätkä koskaan tehneet hänelle pahaa. Minä saatoinymmärtää, minkälainen vaikutus hänellä oli ollut uskolaisiinsa. Muttahuolimatta näennäisestä lujuudesta, jolla hän kärsi rangaistustaan, piili hänessä syvä, haihtumaton suru, jota hän koetti salata muilta.Minä asuin samassa kasarmissa kuin hänkin. Kerran heräsin minä kellokolmen aikaan yöllä ja kuulin hiljaista, pidätettyä itkua. Ukko istuiuunilla (jolla ennen se kirjanlukija oli istunut, joka tahtoi murhatamajuuria) ja rukoili käsin kirjoitetusta kirjastaan. Hän itki ja minäkuulin hänen aika ajoittain sanovan: "Herra, älä hylkää minua! Herravahvista minua! Lapsukaiseni, armaani! emme koskaan saa nähdätoisiamme!" En voi sanoa, mitenkä mieleni silloin kävi surulliseksi. – Tälle ukolle uskoivat vangit rahansa tallennettavaksi. Melkeinkaikki olivat täällä varkaita, mutta hän ei voinut varastaa.Tiedettiin, että hän kätki tallennettavaksi uskotut rahat johonkin, mutta piilopaikan perille ei voinut kukaan päästä. Sittemmin ilmaisihän minulle ja muutamille puolalaisille salaisuutensa. Eräässäpaalussa oli oksa, joka näköään oli kasvanut kiinni puuhun. Se olikuitenkin irtonainen ja peitti puussa olevan suuren kolon. Siihenkoloon pisti ukko rahat ja pani sitten oksan paikoilleen, niin etteikukaan voinut piilopaikkaa löytää.

Mutta minä olen syrjäytynyt kertomuksestani. Viimeksi puhuin siitä,minkä tähden vangit eivät säilyttäneet kauan rahojaan. Paitsisäilyttämisen vaikeutta oli vankilan elämä kovin ikävää; vanki taas onluonnostaan vapautta haluava olento ja yhteiskunnallisen asemansavuoksi niin kevytmielinen, että hän mielellään tahtoo joskus"huilata", tuhlata kaikki rahansa melun ja soiton raikuessaunohtaakseen edes hetkiseksi surunsa. Olipa oikein kumma katsella, kuinka moni heistä niska kyyryssä teki työtä, välistä kuukausmääriä,ainoastaan sen vuoksi, että jonakin päivänä saisi tuhlata kokoansionsa ja istua sitten taas uuteen tuhlaukseen asti uutterana työnääressä. Moni heistä hankki itselleen uusia vaatteita, jakkuja, nuttuja. Yleisesti hankittiin myöskin karttuuni-paitoja javaskisolkisia vöitä. Näitä pukuja käytettiin pyhäpäivinä ja niidenomistajat kuljeskelivat aina kaikkien kasarmien läpi itseänsänäytellen. Koreilemisen halu tuntui joskus hyvin lapselliselta; jamonessa suhteen olivatkin vangit täydellisiä lapsia. Tosi on, ettäkaikki nämä vaatteet jotenkuten äkkiä hävisivät omistajiltaan, välistäjoutuivat jo samana iltana pantiksi aivan mitättömästä hinnasta.Tuhlaaminen kehittyi muuten asteettain. Sitä harjoitettiintavallisesti juhla- tai nimipäivinä. Nimipäivän viettäjä nousi aamullaylös, asetti kynttilän pyhän kuvan eteen ja rukoili; sen jälkeenpukeutui hän juhlavaatteisiin ja tilasi itselleen päivällisen.Ostettiin lihaa, kalaa ja valmistettiin limppusoppaa; sitten söi hänkuin härkä, melkein aina yksinään, harvoin tarjoten muilletovereilleen. Nyt tuotiin esille viinaa: nimipäivän viettäjä joiitsensä humalaan kuin käki ja lähti sitten kaikin mokominkuljeskelemaan pitkin kasarmeja, häilyen ja hoiperrellen sekä kokiennäyttää kaikille, että hän oli humalassa, että hän "huilasi."Kaikkialla suosii venäläinen rahvas juoppoutta, mutta vankien keskenjuoppoa oikein kunnioitettiin. Juoppous oli vankilassa jonkunlaisenamahtina. Iloisella tuulella ollessaan palkkasi vanki itselleensoittajan. Täällä oli eräs karannut puolalainen sotamies, joka pystyiviulunsoittoon, ja viulu olikin hänen ainoana omaisuutenaan. Hän eiharjoittanut mitään muuta ammattia kuin iloisten tanssisäveliensoittamista päihtyneille. Hänen velvollisuutenaan oli luopumattaseurata humalaista isäntäänsä kasarmista kasarmiin ja vinguttaaviuluansa kaikesta voimastaan. Usein näytti hän kyllästyneeltä,ikävystyneeltä. Silloin hänelle huudettiin: "soita, maksun oletsaanut!" ja se pani hänet jälleen vinguttamaan. Kun vanki alkoi juoda, voi hän olla lujasti vakuutettu siitä, että hänestä päihtyneenäpidetään huolta, että hänet aikoinaan saatetaan levolle ja piilotetaanjonnekin, jos päällikkö sattuisi tulemaan. Kaikki tämä tapahtuitoisten puolelta ilman mitään palkinnon toivoa. Aliupseeri jainvaliidi taas, jotka asuivat vankilassa järjestyksen valvomistavarten, olivat myöskin varmat siitä, ettei humalikas voi vaikuttaamitään häiriötä. Häntä tarkasti koko kasarmi, ja jos hän rupesimeluamaan, raivoomaan, niin toiset kyllä olivat valmiit häntärauhoittamaan, jopa sitoivat hänet köysiinkin. Senpä tähdenalipäälliköt katselivatkin juoppoutta sormien lomatse, eivätkätahtoneet tehdä sitä vastaan muistutuksia. He tiesivät hyvin hyvästi, että jos viinaa ei sallittaisi, tapahtuisi vielä hullumpia juttuja. – Mutta mistäs viinaa hankittiin?