Fyodor Dostoyevsky - Muistelmia kuolleesta talosta

Hän tuli kyökkiin sen puolalaisen viuluniekan seurassa, jotahumalikkaat tavallisesti palkkasivat soittamaan ilon täydentämiseksi,ja seisattui keskelle laattiaa tarkastellen ääneti läsnä olijoita.Kaikki vaikenivat. Kun hän vihdoin huomasi minut ynnä toverini, silmäili hän meitä vihamielisesti ja halveksivasti, naurahti sittentyytyväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tehnyt jonkun päätöksen, jakovasti hoiperrellen astui pöytämme luo.

– Saankos kysyä, alkoi hän (hän puhui venäjää), millä varoillasuvaitsette juoda täällä teetä?

Mitään sanomatta katsahdin minä toveriini, ymmärtäen, että oli parastavaieta. Vähinkin vastaväite olisi saattanut hänet raivoon.

– Siis on teillä rahoja? jatkoi hän kyselyänsä. – Siis on teillärahoja koko joukko, mitä? Sitä vartenkos te olette vankilaan tulleet?Oletteko tulleet teetä juomaan? Puhukaa, että teitä!..

Vaan huomattuaan, että me olimme päättäneet olla vaiti, kävi häntulipunaiseksi ja vapisi raivosta. Hänen lähellään nurkassa oli suuripönttö, jossa säilytettiin päivälliseksi ja illalliseksi vangeilleleikattua leipää. Se oli niin iso, että siihen mahtui leipää puolellevankilan väestölle; nyt oli se tyhjä. Hän tarttui siihen molemmillakäsillään ja kohotti sen ylitsemme; hetkisen kuluttua olisi hänmusertanut meidät. Katsomatta siihen, että murhaa tai murhanaikomustaseurasi ikävyyksiä koko vankilalle: olisi ryhdytty tutkisteluihin, tiedusteluihin, ruvettu noudattamaan suurempaa ankaruutta, jonkatähden vangit kaikella muotoa kokivatkin välttää semmoisia rikoksia, – katsomatta kaikkeen tähän, vaikenivat nyt kaikki ja odottelivat. Eikuulunut sanaakaan puolustukseksemme! Ei kukaan huudahtanut Gasinille! – niin kovasti vihasivat he meitä! Heitä nähtävästi huvitti meidänvaarallinen tilamme… Mutta asia päättyi onnellisesti: juuri kun hänaikoi heittää pöntön päällemme, huudahti joku eteisestä:

– Gasin! Viina varastettiin!..

Hän heitti pöntön laattialle ja töytäsi kuin hurja kyökistä.

– No, Jumala pelasti! sanoivat vangit toisilleen. – Ja vielä kauanaikaa jälestäkin päin puhuivat he siitä.

Minä en saanut myöhemminkään selville, oliko tämä ilmoitus viinanvarastamisesta todenmukainen vai ainoastaan meidän pelastukseksemmekeksitty.

Iltapimeällä, ennenkuin kasarmit suljettiin, kävelin minä paalujenluona ja mieltäni ahdisti raskas suru, jommoista en ole koskaanmuulloin tuntenut. Vaikealta tuntuu vankeuden ensi päivä, olipa sesitten linnassa tai vallikellarissa taikkapa Siperjassa… Minämuistan, että enimmin antoi minulle ajatuksen aihetta eräs seikka, joka koko vankeusaikani kuluessa usein palasi mieleeni; se olirangaistuksien epätasaisuus samanlaisista rikoksista. Tosin ei voirikoksiakaan verrata toisiinsa, eipä lähennellenkään. Esimerkiksi: onkaksi murhamiestä; molempien asia on tarkoilleen punnittu; kummankinrikoksesta seuraa melkein sama rangaistus. Mutta nähkääpäs sen ohessa, mimmoinen ero on rikoksissa. Toinen heistä on tappanut ihmisenturhanpäiten, sipulista: tuli maantielle ja murhasi ohi kulkevanmiehen, mutta miehelläpä oli vaan sipuli omaisuutta. Toinen taas onmurhannut intohimoisen hirviön, puolustaessaan morsiamensa, sisarensatai vaimonsa kunniaa. Toinen on tehnyt murhan maata kiertäessään, monilukuisten ruunun-miesten ahdistamana puolustaen vapauttaan,elämätään, usein nälkään kuolemaisillaan; toinen taas teurastaa pieniälapsia ainoastaan huvikseen, tunteakseen käteensä niiden lämmintäverta, nauttiakseen niiden viimeisestä pelon vapistuksesta. Ja mitäpässiitä? Molemmat joutuvat samaan vankilaan. Tosin on olemassajonkunlainen erilaisuus rangaistusajan pituudessa. Mutta nämäeroitukset ovat verrattain vähäpätöisiä, jota vastoin eroituksiasamanlaisissa rikoksissa on – lukematon paljous. Eroituksia on yhtämonta kuin luonteitakin. Mutta otaksukaamme, että tätä seikkaa ei voipoistaa eikä tasoittaa, että se on jonkunlainen ratkaisematon tehtävä,niinkuin esim. ympyrän neliöitseminen. Mutta sen ohessa on olemassaeräs toinenkin eroitus, eroitus rangaistuksien seurauksissa…Vankilassa on ihmisiä, jotka siellä kuihtuvat, sulavat kuin kynttilätja on taas toisia, jotka vapaina ollessaan tuskin tiesivätkään, ettämaailmassa voi olla niin iloista elämää, mieluisien, sukkelientoverien seurassa. On niitä vankilassa semmoisiakin. Kuinkas onsivistyneen, tunnokkaan miehen laita? Hänen oman sydämensä särkymurtaa hänen voimansa pikemmin kuin mikään rangaistus. Hän tuomitseerikostansa ankarammin kuin mikään laki. Ja hänen rinnallaan on toinen, joka koko vankeutensa aikana ei edes kertaakaan ota ajatellakseenmurhatyötään. Vieläpä pitää hän itseään oikeutettuna. On semmoisiakin, jotka tekevät suotta rikoksia, saadakseen vaihtaa tukalaksi tulleenvapautensa vankilan elämään. Vapaana ollessaan on semmoinen ihminenelänyt aina alennuksen tilassa, tehnyt työtä aamusta yöhön saakka, urakkamiestänsä varten saamatta koskaan syödä tarpeeksensa; muttavankilassa on työ helpompaa, leipää on tarpeeksi ja niin hyvää, etteihän moista ole nähnytkään; pyhinä annetaan hänelle lihaa, ja senlisäksi saa hän antimia sekä työn ansiota. Ja seura sitten? Hänentoverinsa ovat ovelaa, sukkelaa ja tiedokasta väkeä; hän ei olesemmoisia tovereita vielä koskaan nähnyt. Hän pitää seuraa paraimpana, mitä suinkin olla voi. Tekeeköhän rangaistus näihin kumpaankinsamanlaisen vaikutuksen? Mutta jättäkäämme ratkaisemattomat kysymyksetsikseen. – Rumpu lyö, täytyy joutua kasarmiin.

Ensimäisiä vaikutuksia.

Alkoi viimeinen lukeminen, jonka jälkeen kasarmit suljettiin, kukinerilaisella lukolla, ja vangit jätettiin lukittujen ovien taa aamunkoittoon asti.

Lukemista toimitti aliupseeri kahden sotamiehen avulla. Sitä vartenasetettiin vangit tavallisesti seisomaan pihalle ja paikalle saapuivartija-upseeri. Mutta usein tämä temppu tapahtui yksinkertaisemmin.Luettiin joka kasarmissa erittäin. Niin tehtiin nytkin. Lukijat useinerehtyivät, lukivat toistamiseen, menivät pois ja tulivat jälleen.Vihdoin vartijaraukat saivat toivotun määrän täyteen ja sulkivatkasarmin. Siinä sai sijansa noin kolmekymmentä henkeä, tungettuinajotenkin ahtaasti lavereille. Oli vielä aikaista käydä levolle ja senvuoksi itsekunkin täytyi ryhtyä johonkin toimeen.

Päällysmiehistä jäi kasarmiin ainoastaan invaliidi, josta jo ennenolen puhunut. Kussakin kasarmissa oli sen ohessa vanhin, jonka majuuriitse valitsi vankien joukosta, tietysti katsoen valittavan hyväänkäytökseen. Sangen usein tapahtui, että vanhimmatkin joutuivat kiinnijostain suuremmasta kujeesta; he saivat silloin selkäänsä, menettivätkunniavirkansa ja joutuivat samanarvoisiksi kuin muutkin vangit.Meidän kasarmissamme oli vanhimpana Akim Akimitsh, joka kummakseniärjyi joskus vangeille. Nämä vastasivat hänelle enimmitenpilapuheilla. Invaliidi oli viisaampi, eikä sekaantunut mihinkään, vaan jos hän joskus sattui kieltänsä liikauttamaan, niin tapahtui sevaan ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi. Enimmiten istui hän äänetipenkillään ja suutaroi, eivätkä vangit pitäneet hänestä juuri mitäänlukua.

Vankeuteni ensimäisenä päivänä tein minä erään huomion ja tulinsittemmin vakuutetuksi, että se oli oikea. Huomioni oli se, ettäkaikilla vapaudessa olevilla ihmisillä ilman poikkeusta, alkaenvankien välittömistä vartijoista, kaikkiin niihin asti, joita vankilanelämä tavalla tai toisella koski, oli liioteltuja ajatuksia vangeista.Tuntuipa melkein siltä, ikäänkuin he olisivat joka hetki odotelleetvangin ryntäystä veitsi kourassa jonkun viattoman ihmisen kimppuun.Mutta omituisinta oli se, että vangit itsekin tiesivät että heitäpeljättiin ja se seikka synnytti heissä nähtävästi jonkunlaistaylpeyttä. Huomattava on kuitenkin, että vankien paras päällikkö on se, joka heitä ei pelkää. Ja yleensä, ylpeydestä huolimatta, vangeillekinon paljoa mieluisampaa, kun heihin luotetaan. Siten voidaan saavuttaaheidän suosiotansakin. Vankeusaikanani tapahtui, vaikka tosin sangenharvoin, että joku päälliköistä tuli vankilaan ilman vartijoita. Olipahauska nähdä, kuinka se hämmästytti vankeja. Semmoista pelotontapäällikköä aina kunnioitettiin ja jos joku rikos olikin tekeillä, jäise hänen läsnä ollessaan tekemättä. Vankien vaikuttamaa pelkoa onolemassa kaikkialla, missä vaan on vankeja, enkä minä oikein tiedä,mikä siihen lienee syynä. Jonkunlaista aihetta senlaiseen pelkoonantaa tietysti jo vangin, pahantekijäksi tunnustetun ihmisenulkomuotokin; sen ohessa tietää jokainen vankilaa lähestyvä, että sensisällä oleva ihmislauma on kokoontunut sinne vastoin omaa tahtoansaja etteivät mitkään toimenpiteet voi muuttaa elävää ihmistäkuolleeksi: hän säilyttää tunteensa, koston- ja elämänhalunsa sekämuut taipumuksensa ja tahtoo niitä tyydyttää. Mutta siitä huolimattaei vankia tarvitse ollenkaan pelätä; sillä eihän ihminen rupea niinhelposti toistansa veitsi kourassa ahdistamaan. Sanalla sanoen, jossemmoinen vaara onkin mahdollinen, jos se joskus voipikin tapahtua, niin ovat moiset onnettomuudet kuitenkin niin harvinaisia, etteiniistä maksa puhuakaan. Kysymys on nyt tietysti ainoastaan tuomituistavangeista, joista moni iloitsee päästyään viimeinkin vankeuteen(siihen määrin mieluista on väliin uusi elämä), ja tahtoo siis eläähiljaan sekä rauhallisesti; sitä paitsi kovin levottomia estävät muutvangit liiasta vallattomuudesta. Pakkotyöläinen, olkoon hän kuinkarohkea ja häijy tahansa, pelkää vankeudessa kaikkea. Kanteen-alaisenvangin laita on taas toinen. Hän voipi todellakin hyökätä syrjäisenihmisen kimppuun ilman mitään näennäistä syytä, ainoastaan sen tähden, että hän saa huomenna rangaistuksensa. Mutta kun uusi rikos tapahtuu, lykkääntyy rangaistuskin tuonnemmaksi. Vaikuttavana syynä hyökkäykseenon siis kohtalon muuttaminen, maksoi mitä maksoi. Tunnenpa eräänsellaisen omituisen tapauksen.