Fyodor Dostoyevsky - Muistelmia kuolleesta talosta

Kun kasarmimme suljettiin, sai se omituisen näön – se näyttivarsinaiselta ihmisasumukselta. Nyt vasta sain minä nähdävankeustoverieni oikeata kotielämää. Päivällä voivat aliupseerit, vartijat tai muut päälliköt ilmestyä joka hetki vankilaan, ja siitäpäsyystä sen asukasten käytös olikin silloin hiukan teeskenneltyä javarovaa, ikään kuin he alinomaa olisivat odottaneet jotainrauhattomuutta. Mutta niin kohta kun kasarmi suljettiin, asettui kukinpaikoilleen ja useimmat ryhtyivät johonkin käsityöhön. Huonevalaistiin äkkiä. Kullakin oli oma kynttiläjalkansa. Mikä rupesisaappaita valmistamaan, mikä taas vaatteita neulomaan. – Tukahuttavailma kävi yhä rasittavammaksi. Joukko velikultia istahti nurkkaankyykkysilleen laattialle levitetyn maton ääreen korttia lyömään.Melkein kussakin kasarmissa oli jollakin vangilla kyynärän vertapahanpäiväistä mattoa, kynttilä ja tavattoman taliset, rasvaisetkortit. Kaikkea tätä sanottiin yhteisellä nimellä "maidaniksi."Korttien isäntä sai pelaajilta maksun, noin viisitoista kopeikkaayöltä; se olikin hänen tulolähteensä. Tavallisesti pelattiin "kolmealehteä", n.s. gorka-leikkiä y.m. Kaikki olivat rahapelejä. Kukinpelaaja laski eteensä kasan vaskirahoja s.o. kaikki, mitä hänelläkäsillä oli, ja pelasi, kunnes oli menettänyt ne tyyten tai korjannutitselleen toveriensa rahat. Peli loppui myöhään yöllä, vaan kestivälistä aina aamun koittoon saakka, jolloin kasarmin portit avattiin.Meidän huoneessamme samoin kuin vankilan muissakin kasarmeissa olikerjäläisiä, s.o. joko viinan ja korttipelin kautta omaisuutensamenettäneitä tai muuten luonnostaan kerjäämiseen taipuvia ihmisiä.Käytän tahallani sanaa "luonnostaan." Tosiasia on näet, ettäkaikkialla kansassamme, olkootpa olot mimmoiset hyvänsä, on muutamiaomituisia henkilöitä, jotka ovat hiljaisia ja usein uutteroitakin, vaan joita jo kohtalo näyttää määränneen ikuisiksi kerjäläisiksi. Heovat aina raukkamaisia, aina siivottomia, näyttävät poljetuilta, masennetuilta ja ovat alituisesti muiden, tavallisesti huilaavien taiäkkiä rikastuneiden ja sen johdosta ylvästelevien käskettävinä.Kaikenmoinen alkuunpano on heille hyvin vaivaloista. He ovat ikäänkuinsyntyneet palvelemaan, tottelemaan ja tanssimaan vieraan pillinmukaan; heidän toimenaan on vieraan käskyn täyttäminen. He eivät voirikastua mitenkään; he pysyvät aina kerjäläisinä. Olen huomannut, ettäsemmoisia ihmisiä on muuallakin kuin alhaisossa; niitä on kaikkiallayhteiskunnassa, joka säädyssä, joka puolueessa, aikakauslehdissä jaseuroissa. Niin oli asianlaita kussakin kasarmissa, kussakinvankilassa, ja niinpian kun maidan pantiin toimeen, ilmestyikohta joku semmoinen henkilö palvelemaan. Hänet palkattiintavallisesti yhteisesti, koko yöksi, viidestä kopeikasta, ja hänenpäävelvollisuutensa oli seisoa koko yö vartioimassa. Tavallisestioleskeli hän noin kuusi tai seitsemän tuntia pimeässä eteisessäkolmenkymmenen asteen pakkasessa kuunnellen joka jysäystä, heläystäjoka askelta. Majuuri tai vartijat ilmestyivät välistä vankilaanjotenkin myöhään yöllä, astuivat sisään hiljaan ja tapasivat sekäpelaajat että työntekijät kuin myöskin liiat kynttilät, joita voitiinnähdä pihaltakin. Kun eteisen lukko äkkiä narahti, oli myöhäistäpiiloutua, sammuttaa kynttilät ja heittäytyä laverille. Mutta kunvahtipalvelijan oli siinä tapauksessa odottaminen kuritustamaidanilta, olivatkin semmoiset erehdykset hyvin harvinaisia. Viisikopeikkaa on tosin turhanpäiväinen maksu vankilassakin; mutta minuahämmästytti aina palkkaajien kovuus sekä armottomuus niin tällaisissakuin muissakin tilaisuuksissa. "Kun rahan sait, niin palvele!" – siinä mahtilause, joka ei sietänyt vähintäkään vastustelemista.Juopunut huilaaja, joka lukua pitämättä tuhlaili rahaa sinne ja tänne, teki kaiken mokomin vääryyttä sille, joka häntä palveli, ja sen seikanhuomasin minä paitsi vankilassa myöskin muualla.

Minä jo sanoin, että kasarmissa useimmat rupesivat jotakin työtätekemään: pelaajia lukuun ottamatta oli ainoastaan viisi joutilastahenkilöä; he menivät oitis levolle. Minun paikkani laverilla oli ovenvieressä. Laverin toisella puolen, pääksytysten, oli Akim Akimitshinleposija. Kello kymmeneen tai yhteentoista asti teki hän työtä,liimaillen kokoon jotain kirjavaa kiinalaista lyhtyä, joka oli häneltätilattu kaupunkiin verrattain hyvästä hinnasta. Lyhtyjä valmisti hänmestarillisesti, määrätystä kaavasta poikkeamatta; työnsä päätettyäänpani hän kaikki kapineensa huolellisesti talteen, levitti polstarinsa, rukoili Jumalaa ja asettui hiljaan levolle. Siivoutta ja järjestystänoudatti hän mitä suurimmalla tarkkuudella; nähtävästi piti hänitseään sangen viisaana miehenä, kuten typerät ihmiset ylipäänsätekevät. Jo ensipäivästä tuntui hän minusta hieman vastenmieliseltä;muistaakseni ajattelin minä hänestä sinä päivänä paljon ja ihmettelinetenkin sitä, että hänen kalttaisensa henkilö, joka maailmassa olisivoinut hyvin menestyä, oli joutunut vankilaan. Vastedes olen vielämonasti puhuva Akim Akimitshista.

Kerron lyhyesti kasarmimme muista asukkaista. Minun piti oleskellatäällä monta vuotta ja olivathan kaikki nuo ihmiset asuintoverejani.Ei ole siis kumma, että minä tarkastelin heitä hyvin uteliaasti.Vasemmalla puolellani oleville lavereille oli sijoittunut joukkoKaukaasian vuorelaisia, joita oli tänne tuomittu enimmiten ryöstöistäeri pitkiksi ajoiksi. Heitä oli: kaksi lesgiläistä, yksitshetsheniläinen ja kolme Dagestanin tatarilaista. Tshetsheniläinenoli synkännäköinen, jörömäinen mies; tuskinpa puhui hän kenenkäänkanssa, katseli vaan ympärilleen vihaisesti, silmäkulmiensa alta, myrkyllisen ilkeä hymy huulilla. Toinen lesgiläisistä oli jo vanhaukko, varustettu pitkällä könkönenällä; hänen ulkomuotonsa oli kuinryövärin ainakin. Sitä vastoin hänen toverinsa, Nurra, teki minuunheti ensialussa sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän oli vielänuorenlainen mies, kooltaan keskinkertainen ja vankkaruumiinen;hänellä oli vaalea tukka, vaaleansiniset silmät, ylöspäin pyrkivä nenäja muuten vivahti hän kasvoiltaan suomalaiseen naiseen; hänen säärensäolivat koukistuneet alituisesta ratsastamisesta. Koko hänen ruumiinsaoli täynänsä painetin sekä luotien haavoja. Kotimaassaan oli hänkuulunut rauhoitettuihin vuorelaisiin, mutta hän oli matkustellutkuitenkin alinomaa vihamielisten kansalaistensa luo tehden heidänseurassaan hyökkäyksiä venäläisiä vastaan. Vankilassa rakastivat häntäkaikki. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtävaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin useintyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen; varkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyyssuututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkäänkanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensaaikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta.Hän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlienedellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yötläpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä. – "Nurra on jalopeura", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hänpitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetäänmääräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisikuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteniensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut ollaeroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankienilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollutvankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minuaolkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitähän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta senjälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löiminua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmenpäivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin, osoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeataminun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään, rohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen, lapsellinen Nurra!