Fyodor Dostoyevsky - Muistelmia kuolleesta talosta

Minä kysyin häneltä, miellyttikö häntä se, jota hän luki?

Hän katsahti minuun äkkiä ja puna lensi hänen kasvoilleen.

– Oi, niin! vastasi hän; niin, Jesus on pyhä profeeta, Jesus puhui

Jumalan sanaa. Erinomaista!

– Mikäs kohta sinua enimmin miellyttää?

– Se, jossa hän sanoo: anna anteeksi, rakasta, älä vainoovihollisiasi. Voi, kuinka hyvin hän puhuu!

Hän kääntyi veljiensä puoleen, jotka kuuntelivat keskusteluamme, jarupesi heille jotain innokkaasti juttelemaan. He puhelivat kauan aikaavakavan näköisinä ja nyykytellen vakuuttavasti päitään. Sittenkääntyivät he puoleeni hymyillen juhlallisesti, oikein muhamettilaisentavoin (minua miellyttää suuresti semmoinen hymy ja etenkin senjuhlallisuus) ja vakuuttivat: että Jesus oli Jumalan profeeta ja ettähän teki savesta linnun, puhalsi siihen ja se lähti lentoon … jaettä se on heillä kirjoissa kirjoitettuna. He olivat täydellisestivakuutetut siitä, että tekivät minulle mieliksi ylistäessään Jesusta,ja Alei tunsi itsensä onnelliseksi, kun veljet suostuivat tekemäänminulle tämän mielihyvän.

Kirjoituksessa tehtiin niinikään suuria edistyksiä. Alei hankkipaperia (hän ei antanut minun ostaa sitä rahoillani), kyniä,läkkiä ja oppi parissa kuukaudessa oivallisesti kirjoittamaan.Se seikka hämmästytti hänen veljiänsäkin. Heidän ylpeydellään jatyytyväisyydellään ei ollut rajoja. He eivät tienneet, miten olisivatkiittäneet minua. Jos työnteossa satuimme yhteen, auttoivat he minuakilvan ja pitivät sitä onnenaan. Aleista ei puhettakaan. Hän rakastiminua ehkä yhtä paljon kuin veljiänsäkin. En unohda koskaan sitähetkeä, jolloin hän lähti pois vankilasta. Hän vei minut kasarmin taa, heittäytyi siellä kaulaani ja puhkesi itkuun. Sitä ennen ei hän ollutkoskaan suudellut minua eikä itkenyt. "Sinä olet tehnyt minulle niinpaljon", sanoi hän, "ettei isäni eikä äitini olisi voinut minulleniin paljon tehdä: sinä olet tehnyt minut ihmiseksi; Jumala on sensinulle palkitseva, ja minä en sinua koskaan unohda"…

Missähän, missähän lienee tuo hyvä, armas Alei!..

Paitsi tsherkessiläisiä oli kasarmissamme koko joukko puolalaisia, jotka muodostivat toisista vangeista erillään olevan perhekunnan.Kuten jo ennen olen sanonut, vaikutti heidän erillään olonsa javihansa venäläisiä vankeja kohtaan, että kaikki muut vangit vuorostaanvihasivat heitä. He olivat kiusaantuneita, sairasmielisiä ihmisiä.Luvultaan oli heitä kuusi henkeä. Muutamat heistä olivat sivistyneitäihmisiä. Heiltä sain minä vankeuteni viime aikoina joitakuita kirjoja.Ensimäinen lukemani kirja teki minuun voimakkaan, kummallisenvaikutuksen. Näistä vaikutuksista kerron vastedes. Ne olivat minullehyvin huvittavia ja minä olen vakuutettu, että monelle jäävät nekäsittämättömiksi: sillä ilman kokemusta on muutamia seikkoja mahdotonarvostella. Sanon vaan sen, että henkinen kaipaus on raskaampiruumiillisia tuskia. Alhaisoon kuuluva mies joutuu vankilassaverstaistensa, ehkäpä kehittyneempienkin ihmisten pariin. Tietysti onhän kadottanut paljon – kotiseutunsa, perheensä j.n.e., mutta seuraon sittenkin samanlainen. Sivistynyt ihminen taas, jonka lakituomitsee samaan rangaistukseen kuin alhaisenkin, kadottaa useinsuhteellisesti enemmän. Hänen täytyy tukehuttaa kaikki vaatimuksensa, kaikki tottumuksensa; joutuessaan sivistymättömään seuraan täytyyhänen oppia hengittämään toisenlaista ilmaa… Hän on verrattavakalaan, joka vedetään järvestä rannalle… Ja siten tulee lain mukaansamanlainen rangaistus hänelle usein kymmentä vertaa raskaammaksi.Tämä totuus pitää paikkansa, vaikkapa katsottaisiinkin ainoastaanaineellisia tottumuksia, joista täytyy luopua.

Mutta puolalaiset muodostivat erityisen kokonaisuuden. Kaikistakasarmimme asukkaista suosivat he ainoastaan erästä juutalaista, ehkäpä yksinomaan sen vuoksi, että tämä heitä huvitteli. Tuostajuutalaisesta pitivät muutkin vangit, vaikka kohta kaikki hänellenauroivatkin. Minä en nytkään voi ajatella häntä nauramatta. Häntänähdessäni muistui joka kerta mieleeni Gogolin Taras Bulbassa kuvaamajuutalainen Jankel, joka, riisuutuneena maata-panoa varten, muuttuisuuressa määrin kananpojan kalttaiseksi. Juutalaisemme Isai Fomitsholi kuin paljaaksi höyhennetty kananpoika. Hän oli jo ikämies, noinviidenkymmenen vuoden vanha, lyhytkasvuinen ja heikkoruumiinen, viekasja samalla peräti tyhmä. Hän oli hävytön ja pöyhkeä, mutta myöskinpelkurimainen. Hänen kasvonsa olivat rypyssä ja otsaan sekä poskiinoli painettu poltinmerkkejä. Minä en voinut mitenkään käsittää, kuinkahän oli voinut kestää kuusikymmentä lyöntiä. Hänet oli tuomittumurhasta. Hänellä oli resepti, jonka hän oli saanut kansalaistensaavulla eräältä lääkäriltä heti rangaistuksensa jälkeen. Tämän reseptinmukaan luuli hän saavansa voidetta, jonka avulla poltinmerkit kahdessaviikossa katoovat. Vankilassa ollessaan ei hän kuitenkaan uskaltanuthankkia tätä lääkettä, vaan odotteli 12-vuotisen pakkotyönsä loppua, jolloin hän kaiken mokomin aikoi käyttää sitä hyväkseen. "Muutoinhanen voi mennä naimisiinkaan – sanoi hän minulle kerran, – ja minäaion välttämättömästi mennä naimisiin." Me olimme hyvät ystävät, jahän oli aina oivallisella tuulella. Elämä vankilassa ei ollut hänellevaikeata; hän oli ammatiltaan juveelintekijä ja sai paljon työtäkaupungista, jossa ei ollut toista sen ammatin harjoittajaa; siten eihän tarvinnut tehdä vaikeampia töitä. Tietysti oli hän samallakoronkiskuri, joka lainaili kasvua ja panttia vastaan muille vankilanasukkaille rahaa. Hän tuli vankilaan ennen minua ja eräs puolalainenkuvasi minulle tarkoilleen hänen tulonsa. Se on hupaisa juttu, jonkaaion vast'edes kertoa; Isai Fomitshista tulen vielä usein puhumaan.

Kasarmimme asukkaihin kuului vielä neljä vanhauskolaista, niidenjoukossa myöskin se ukko, jolle vangit uskoivat rahansa; pari kolmevähävenäläistä, jotka olivat synkännäköisiä miehiä; eräs nuorihoikkanenäinen pakkotyöläinen, joka oli jo kerinnyt tehdä kahdeksanmurhaa, vaikka ijältään ei ollutkaan kuin noin kolmenkolmatta vanha; joukko väärän rahan tekijöitä, joista yksi oli koko kasarminhauskuutena, ja vihdoin muutamia synkkämielisiä ihmisiä, keropäisiä jarumakasvoisia, vaitelijaita ja kateellisia, jotka vaan vihaisestikatselivat silmäkulmiensa alta, ja niin olivat he päättäneet katsella, rypistellä kulmiansa ja vaieta vielä monta monituista vuotta – kokovankeutensa ajan. Kaiken tämän huomasin minä hät'hätään uuden elämäniensimäisenä ilottomana iltana, savun ja lijan, haukkumisien jasanomattoman ruokottomuuden ohessa, tukahuttavassa ilmassa, kahleidenkalistessa, kirouksien ja hävyttömän naurun kajahdellessa. Minä paninmaata paljaalle laverille asetettuani vaatteita pääni alle (tyynyäminulla ei vielä ollut) ja peitin itseni nutulla. Unta en saanutkuitenkaan pitkään aikaan, vaikka olinkin peräti väsynyt jakiusaantunut päivän kummallisista ja odottamattomista vaikutuksista.Vastaisuudessa sain minä kokea vielä paljon, jota ennen en koskaanolisi voinut aavistaakaan.

Ensimäinen kuukausi.

Oltuani vankilassa kolme päivää, sain minä käskyn mennä työhön.Muistan aivan hyvin ensimäisen työpäiväni, vaikkei minulle sillointapahtunutkaan mitään tavatonta, etenkin, jos otetaan huomioon, ettäuusissa oloissa muutenkin näytti minusta kaikki tavattomalta. Tuopäivä on yhteydessä ensimäisten vaikutusten kanssa, sillä minä jatkoinvielä uteliasta tarkasteluani. Sitä ennen vaivasivat minua tuskallisetajatukset.

"Tämmöinen on nyt vaellukseni loppu; minä olen vankilassa! – ajattelin tuon tuostakin itsekseni; – kas tämä on nyt satamanipitkäksi, pitkäksi aikaa, tyyssija, johon minä saavun raskaillatunteilla… Vaan kukapa tietää? Kun vuosien kuluttua sen jätän, ehkäpä sitä vielä kaipaankin!.." – lisäsin siihen jonkunmoisellavahingon ilolla, tahtoen isontaa omaa haavaani, ikäänkuinonnettomuuden koko suuruuden tunto olisi tuottanut nautintoa.Tämmöisen olopaikan kaipaus oli ajatus, joka saattoi minuthämmästymään: minä aavistin jo silloin, kuinka ihmeellisesti ihminenvoi kotiutua kaikkialla. Mutta sehän oli tulevaisuuden asia; tällähaavaa oli kaikki ympärilläni vihamielistä ja hirvittävää … siltäminusta ainakin näytti. Hurja uteliaisuus, jolla uudet toverinikatselivat minua, heidän osoittamansa jäykkyys aatelista tulokastakohtaan, tuo jäykkyys, joka välistä näytti vihalta – kaikki sevaivasi minua siihen määrin, että minä itsekin halusin päästä pikemmintyöhön tutustuakseni kerrassaan kaikkiin kärsimyksiini ja voidaksenisitten ruveta elämään niinkuin muutkin vankeustoverini. Tosi on, ettenminä silloin vielä paljoa huomannut enkä aavistanut, ettävihamielisyyden ohessa oli myöskin ystävällisyyttä. Muutamatmiellyttävät, suopeat kasvot, joita minä huomasin kolmena ensimäisenäpäivänä, olivat kuitenkin omiansa rohkaisemaan mieltäni. Suurintasuosiota osoitti minulle Akim Akimitsh. Muidenkin joukossa en voinutolla huomaamatta joitakuita hyväluontoisia ja iloisia ihmisiä."Kaikkialla on pahoja ihmisiä ja pahojen ohessa myöskin hyviä – ajattelin minä lohdutuksekseni; – kenpä tietää? Ehkäpä nämä ihmiseteivät olekkaan paljoa huonompia kuin ne, jotka jäivät vankilanulkopuolelle." Niin ajattelin, ja itsekin pudistin päätäni semmoiselleajatukselle. Jumalani! enhän tietänyt silloin, mihin määrin tämäkinajatus oli oikea!