Fyodor Dostoyevsky - Muistelmia kuolleesta talosta

Mutta sen kaiken tiesin jo ennestään. Minä tahdoin kuulla häneltäjotakin majuuristamme ja Akim Akimitsh ei salannut tietojaan; kertomusei tehnyt minuun hyvää vaikutusta.

Vielä kaksi vuotta sain minä olla tämän majuurin tarkastuksenalaisena. Kaikki, mitä Akim Akimitsh hänestä kertoi, huomasin todeksi(sillä eroituksella vaan, että todellisuuden vaikutus oli paljoavoimakkaampi kuin kertomuksen). Kauhistuttava oli tämä mies juuri sentähden, että hänellä oli melkein rajaton valta kahden sadan hengenyli. Hän oli intohimoinen ja ilkeä ihminen, eikä mitään muuta. Vankejapiti hän luonnollisina vihollisinaan ja se oli hänen ensimäinen jasuurin vikansa. Tosin oli hänellä joitakuita avuja, mutta kaikkiilmestyi hänessä kuitenkin nurinpuolisessa muodossa. Ollenhillitsemätön ja pahanilkinen, tuli hän vankilaan välistä öisinkin, jajos huomasi, että vanki makasi vasemmalla kyljellään tai seljällään, niin rankasi häntä aamulla sanoen: "makaa oikealla kyljellä, niinkuinolen käskenyt." Vankilassa vihattiin ja peljättiin häntä kuin ruttoa.Hänen muotonsa oli punottava, ilkeä. Kaikki tiesivät, että hän olikokonaan passarinsa Fetkan talutettavana. Kaikista enimmin rakasti hänTresorka nimistä villakoiraansa ja oli vähältä tulla hulluksi, kunTresorka sairastui. Sanotaan, että hän itki sitä kuin omaa poikaansa; ajoi luotaan eläinlääkärin ja oli tapansa mukaan vähältä joutua hänenkanssaan tappeluun; kuultuansa sitten Fetkalta, että vankilassa olieräs itseoppinut eläinlääkäri, joka muka paranteli elukoita erittäinhyvin, käski hän oitis kutsua tuon miehen luoksensa.

– Pelasta! Saat runsaan palkinnon; paranna Tresorka! huusi hänvangille. Tämä oli siperjalainen talonpoika, viekas ja älykäs mies, joka todellakin tunsi eläintauteja, mutta oli muuten täydellinentalonpoika.

– Minä loin silmäni Tresorkaan, kertoi hän vangeille pitkän ajankuluttua, kun koko asia oli joutunut unohduksiin; loin silmäni janäinkin, että koira makasi sohvalla, valkealla tyynyllä; sitä vaivasitulehdus ja minä arvelin, että pitäisi aukaista suoni, niin koiraparanisi. Mutta sitten tulin miettineeksi: jospa ei paranekaan, joskuolee! Ei, sanoin, myöhään kutsuitte, korkea-arvoinen herra majuuri; jos olisitte kutsunut niinkuin eilen tai toissa päivänä tähän aikaan, niin olisin parantanut; mutta nyt en voi mitenkään…

Ja niin kuolikin Tresorka.

Minulle kerrottiin tarkoilleen, miten majuuriamme aiottiin murhata.Oli täällä eräs vanki. Hän oli viettänyt vankeudessa jo useampiavuosia ja käyttäytynyt aina hyvin siivosti. Huomattiin myöskin, ettähän tuskin koskaan puheli toisten kanssa. Häntä pidettiinkinheikkomielisenä. Hän oli kirjaan pystyvä ja lukikin viimeisen vuodenkuluessa melkein alinomaa raamattua, luki sitä yöt sekä päivät. Kunkaikki nukkuivat, nousi hän ylös puoliyön aikana, sytyttivahakynttilän, nousi uunille, aukasi kirjan ja luki aamuun asti.Eräänä päivänä sanoi hän aliupseerille, ettei hän tahdo mennä työhön.Asia ilmoitettiin majuurille. Tämä tulistui ja saapui itse paikalle.Vanki ryntäsi hänen kimppuunsa varustettuna tiilikivellä, mutta iskisyrjään. Hänet pantiin kiinni, tuomittiin ja rangaistiin. Kaikkitapahtui hyvin nopeasti. Kolmen päivän kuluttua kuoli hänsairashuoneessa. Kuollessaan sanoi hän, ettei hän ketään vihannut, että hän tahtoi ainoastaan kärsiä. Hän ei kuulunut muuten mihinkääneriuskolaislahkoon. Vankilassa kunnioitettiin hänen muistoansa.

Vihdoin sain minä kahleeni muutetuiksi – Minä sanoinjäähyväiset Akim Akimitshille ja saatuani kuulla, että minun oli lupapalata vankilaan, läksin liikkeelle vartijan seuraamana. Vangitalkoivat jo keräytyä. Muita aikasemmin palasivat ne, jotka tekivättyötä urakalla. Urakkatyö oli ainoana keinona, jolla vankeja saatiintyöskentelemään ahkerasti. Välistä olivat urakat suunnattoman suuret, mutta kuitenkin saatiin ne suoritetuiksi kahta vertaa pikemmin kuin setyö, jota vangin piti tehdä määrälleen puoleen päivään asti.Päätettyänsä urakan, sai vanki kenenkään estämättä palata työstänsä.

Aterioiminen ei tapahtunut yhdessä, vaan miten sattui, ken ensinpaikalle ennätti; eivätkä kaikki olisi sopineetkaan yht'aikaakyökkiin. Minä maistoin kaalia, vaan tottumaton kun olin, en voinutsitä syödä ja keitin itselleni teetä. Sitten istahdimme pöydän päähän.Kanssani oli eräs toveri, aatelismies niinkuin minäkin.

Toiset tulivat, toiset menivät. Tilaa oli tarpeeksi; mutta kaikkieivät vielä olleet saapuneet. Viisihenkinen seura kävi istumaanerikseen ison pöydän ääreen. Kokki kaatoi heille kahteen maljaankaalisoppaa ja asetti pöydälle kokonaisen vartaan paistettua kalaa.Heillä oli joku juhlanvietto ja he söivät omastaan. Meihin hekatsoivat karsain silmin. Sisään tuli eräs puolalainen ja istahtimeidän seuraamme.

– Kotona en ole ollut, vaan tiedän kaikki! huusi eräs korkeakasvuinenvanki astuen kyökkiin ja tarkastellen kaikkia läsnäolijoita.

Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, jäntevä ja laiha. Hänenkasvonsa osoittivat viekkautta ja samalla iloisuutta. Etenkin olihuomattava hänen paksu, riippuva alahuulensa; se teki hänen muotonsasangen hullunkurisen näköiseksi.

– No, hyvinkös nukuitte! Miksikäs ette tervehdi? Terve, kurskilaiset!lisäsi hän istahtaen omaa ruokaa syövien joukkoon; – leipää-suolaa!Ottakaa vastaan vierastanne!

– Emmepä, veli hyvä, olekkaan kurskilaisia.

– Tampovalaisiakos?

– Emme tampovalaisiakaan. Meistä et paljoa hyödy. Mene rikkaan miehenluo, pyydä häneltä!

– Vatsani on tänään tyhjä, veliseni; mutta missäs rikas mies on?

– Tuollahan tuo Gasin on rikas mies; mene hänen luokseen!

– Gasin tänään huilaa, veliseni, juopi kaikki rahansa.

– Hänellä on parikymmentä ruplaa, huomautti toinen. – Viinakauppa onedullista.

– No ettekös huoli vieraasta? Syönpähän sitten ruunun ruokaa.

– Mene teetä pyytämään. Tuolla herrat juovat teetä.

– Mitkä herrat, eihän täällä ole herroja; samanlaisia ovat kuinmekin, murahti eräs nurkassa istuva jörönnäköinen vanki. Tähän asti eihän ollut sanonut sanaakaan.

– Joisihan sitä teetäkin, vaan en ilkeä pyytää: meillä onarvontuntoa! huomautti paksuhuulinen vanki katsoen ystävällisestimeihin.

– Jos tahdotte, niin saatte minulta, sanoin minä hänelle. —

Haluttaako?

– Vielähän kysytte! Kuinkas ei haluttaisi! – Hän tuli pöydän ääreen.

– Katsoppas vaan, kotonaan särpi kaalia tallukasta, vaan täällä teetätahtoo; herrasjuomaa tavottelee, virkkoi jörönnäköinen vanki.

– Eikös täällä kukaan juo teetä? kysyin minä häneltä. Mutta hän eihuolinut vastata kysymykseeni.

– Kas tuossa kalatsiakin [vehnäleivos. Suom. muist.] tuodaan – sallittehan minun saada kalatsiakin?

Kalatsit tuotiin sisään. Nuori vanki kantoi kokonaista sidettä jamyöskenteli sitä vankilassa. Kalatsien kauppias oli luvannut hänellejoka kymmenennen ja sitäpä vanki nyt halusikin ansaita.

– Kalatsia, kalatsia! huusi hän astuessaan kyökkiin; – moskovalaisia, kuumia! Söisin itse, vaan rahaa on tarvis. No, pojat, viimeinen on jäljellä. Kellä teistä on ollut äiti?

Tämä äidin rakkauteen vetoominen huvitti kaikkia, ja häneltä ostettiinmuutamia kalatseja.

– Mutta kuinka luulette, sanoi myyjä, eiköhän Grasin huilaa itseänsäansaan. Jumal' auta! kun kerran on alkanut… Ei aikaakaan, niin onkahdeksansilmäinen täällä.

– Pistetään piiloon. Mitä, onkos hän kovin humalassa?

– Onpa niinkin! Juonittelee ja hakee riitaa.

– Saapipahan sitte selkäänsä…

– Kenestä he puhuvat? kysyin minä vieressäni istuvalta puolalaiselta.

– Gasinista, eräästä vangista. Hän harjoittaa täällä viinakauppaa.Kun saa kokoon jonkun verran rahaa, juo ne heti. Hän on kovasydäminenja pahankurinen; selvänä on hän hiljainen, vaan päissään kauhea.Ihmisiä vastaan hyökkää hän veitsi kourassa. Silloin muut häntähillitsevät.