Fyodor Dostoyevsky - Muistelmia kuolleesta talosta

Vihdoin oli vielä eräs tulolähde, joka tosin ei suuresti rikastuttanutvankeja, vaan oli kuitenkin alituinen ja hyötyä tuottava. Tarkoitanalmuja. Yhteiskuntamme yläluokalla ei ole käsitystä siitä, kuinkakauppiaat, porvarit ja koko alhainen kansa pitävät huolta"onnettomista." Almuja sateli lakkaamatta, melkein aina leivässä javehnäsessä, harvoin rahassa. Niitä paitsi olisivat vangit olleet kovintukalassa tilassa, etenkin kanteen-alaiset, joita kohdellaanankarammin kuin muita. Almut jaettiin vankien kesken tasan. Joskaikille ei riittänyt, paloitettiin vehnäskakku yhtä suuriin osiin jakukin vanki sai välttämättömästi oman palasensa. Muistanpa, kun minäensikerran sain rahalahjan. Se tapahtui piakkoin vankilaan tulonijälkeen. Minä palasin aamutyöstä vartijan seuraamana. Vastaani tuliäiti tyttärineen, joka viimemainittu oli noin kymmenen vuoden ikäinenja kaunis kuin Herran enkeli. Minä olin nähnyt heitä jo kerranennenkin. Äiti oli sotamiehen leski. Hänen miehensä oli ollut oikeudentutkittavana ja hän kuoli vankilan sairashuoneessa samaan aikaan kuinminäkin makasin siellä kipeänä. Vaimo ja tytär tulivat hänen luokseenjäähyväisille; molemmat itkivät katkerasti. Nähtyänsä minut, punastuityttö ja sopotti jotain äidilleen; tämä pysähtyi oitis, hakinyytistään neljänneskopeikaisen ja antoi sen tytölle. Tyttö lähtijälkeeni juoksemaan… Tässä sulle raha, "onneton", ota se Herrannimeen! huusi hän juosten eteeni ja työntäen käteeni lahjansa. Minäotin sen vastaan ja tyttö palasi tyytyväisenä äitinsä luo. Tätä rahaasäilytin minä kauan aikaa.

Ensimäisiä vaikutuksia.

Vankeuteni ensimäinen kuukausi ja ylipäänsä sen alku-aika on pysynytelävästi mielessäni. Viime vuodet ovat sitä vastoin jättäneet paljoahimmeämmän muiston. Muutamat niistä ovat ikäänkuin kokonaan haihtuneettai sulautuneet toisihinsa jättäen jälkeensä yhtäläisenkokonaisvaikutuksen, raskaan, yksitoikkoisen ja tukahuttavan.

Mutta kaikki, mitä minä sain kokea vankeuteni ensimäisinä päivinä,tuntuu minusta ikäänkuin eilen tapahtuneelta. Ja sehän onkinluonnollista.

Muistan selvään, kuinka minä ensi alussa kummastelin sitä, etten tässäelämässä huomannutkaan mitään suuremmassa määrässä hämmästyttävää,tavatonta tai odottamatonta. Kaikki oli ikäänkuin jo ennen häämöttänytmielikuvituksessani, silloin kun minä matkallani koettelin edeltäpäinarvostella tulevaa kohtaloani. Mutta kohtapa rupesi melkein jokaaskeleella ilmaantumaan sangen kummallisia, odottamattomia jaerinomaisia tapauksia. Ja vasta myöhemmin, elettyäni kauan aikaavankilassa, havaitsin minä semmoisen elämän koko omituisuuden jarupesin yhä enemmän sitä ihmettelemään. Myönnän, että tätä ihmettelyäkesti vankeuteni koko ajan; en koskaan voinut siitä luopua.

Ensimäinen vaikutus vankilaan saapuessani oli sangen vastenmielinen; mutta siitä huolimatta näytti minusta – omituista kyllä – ettävankeudessa voi elää paljoa mukavammin kuin matkalla oikeastaan olinluullutkaan. Vangit, vaikka olivatkin raudoissa, kävelivät vapaastivankilassa, riitelivät, laulelivat, tekivät tehtäviänsä, tupakoivat, joivatpa viinaakin (vaikka tosin sangen harvat) ja öisin löivätjotkut korttia. Työkään ei näyttänyt minusta kovin raskaalta, rangaistustyöltä, ja vasta myöhemmin huomasin, ettei tämän työnraskaus ja rangaistuksen-omaisuus riippunut sen vaikeudesta eikälakkaamattomuudesta, vaan siitä, että se oli pakollista, kepinkäskemää työtä. Vapaa talonpoika tekee työtä ehkä monta vertaaenemmän, välistä öisinkin, etenkin kesällä; mutta hän työskenteleejärjellisessä tarkoituksessa ja työ tuntuukin hänestä helpommalta kuinpakkotyöläisestä, joka tekee pakollista ja itselleen aivan hyödytöntätyötä. Tulin kerran ajatelleeksi, että jos ihmistä tahdottaisiinrangaista mitä kauheimmalla tavalla, siten, että rangaistus saattaisivapisemaan hirveimmänkin murhamiehen ja peloittaisi häntä rikoksistajo ennakolta, niin pitäisi pakoittaa häntä tekemään täydellisestihyödytöntä ja järjetöntä työtä. Vaikka nykyinen pakkotyö onkinvangille vastahakoista ja ikävää, on se kuitenkin järjellistä työtä;sillä on aina joku tarkoitus. Vanki tekee sitä joskus mielihyvällä,tahtoo saada sen valmiiksi mukavammin, pikemmin ja paremmin. Mutta joshäntä pakoitettaisiin esim. kaatamaan vettä toisesta saavista toiseenja siitä takasin edelliseen, survomaan hiekkaa, kuljettamaan multaapaikasta toiseen ja sitten päinvastoin, – luulenpa, että hän murtuisimuutamien päivien kuluttua, tekisi tuhansia rikoksia kuollaksensa edesja päästäksensä siten mokomasta alennuksesta, häpeästä ja tuskasta.Semmoinen rangaistus muuttuisi tietysti kidutukseksi, kostoksi jaolisi järjetön, sillä sen kautta ei saavuttaisi mihinkään järjelliseentarkoitusperään. Mutta kun osa semmoista kidutusta, järjettömyyttä,alennusta ja häväistystä on välttämättömästi kaikessa pakkotyössä,niin on se paljoa rasittavampaa kuin vapaa työ, juuri sen tähden, ettäse on pakonalaista.

Minä tulin vankilaan talvella joulukuussa, eikä minulla ollut mitäänkäsitystä kesätyöstä, joka on viittä vertaa raskaampaa. Talvella oliruunun töitä vankilassamme ylipäänsä vähän. Vangit kävivät Irtishilläsärkemässä vanhoja ruunun lotjia, työskentelivät verstaissa, lapioivatruunun rakennusten kohdalla tuulen kokoamaa lunta, polttivat jasurvoivat alabasteria. Talvinen päivä oli lyhyt, työ lakkasi pian javäkemme palasi aikaseen vankilaan, jossa se olisi saanut ollatyöttömänä, jollei olisi ollut omaa työtä. Mutta omaa työtänsä tekiehkä ainoastaan kolmasosa vankeja, muut olivat tyhjäntoimittajia, kuljeskelivat ilman mitään tarvetta vankilan kasarmeissa, riitelivätja juonittelivat keskenänsä, levittelivät juoruja ja ryyppäilivät, kunvaan pääsivät rahoihin käsiksi; öisin pelattiin korttia viimeiseenpaitaan asti, ja kaiken sen tekivät vangit ikävissään, joutessaan, kunei ollut muuta tekemistä. Vihdoin huomasin, että paitsi vapaudenmenettämistä, paitsi pakoitettua työtä, vankeudessa on eräs rasitus, joka on miltei kaikkia muita suurempi. Se on pakonalainen yhdessäasuminen. Yhdessä asumista on tietysti muuallakin, vaan vankilaantulee ihmisiä semmoisiakin, ettei heidän parissaan tahtoisi olla, jaminä olen vakuutettu, että kukin vanki on tuntenut siitä hankaluutta, vaikka tajuamattansakin.

Myöskin ruoka näytti minusta riittävältä. Vangit vakuuttivat, etteisellaista ole eurooppalaisen Venäjän vankiruoduissa. Siitä en voimitään varmaa sanoa; minä siellä en ole ollut. Sen ohessa oli monitilaisuudessa pitämään omaa ruokaansa. Lihanaulasta maksettiin meilläpuolen kopeikkaa. Mutta omaa ruokaa pitivät ainoastaan ne, joilla olirahaa; suurin osa söi ruunun ruokaa. Kehuessaan ruokaansa, puhuivatvangit ainoastaan leivästä ja iloitsivat siitä, että leipä oli meilläyhteinen ja ettei sitä jaettu painon mukaan. Viimemainittu tapapeloitti heitä; jos sitä olisi noudatettu, olisi kolmas osa vangeistasaanut kärsiä nälkää; kun leipä oli yhteistä, saivat kaikkiriittävästi: Leipämme oli erittäin maukasta ja sen tähden tunnettuakoko kaupungissa. Siihen luultiin syyksi vankilan uunientarkoituksen-mukaista rakennusta. Kaali ei ollut erittäin kehuttavaa.Sitä keitettiin yhteisessä kattilassa, höystettiin hieman ryynillä jase oli, etenkin arkipäivinä, kovin laihaa. Minua hämmästytti siinälöytyvä rusakkain suuri paljous. Mutta siitäpä vangit eivät suurestivälittäneet.

Kolmena ensimäisenä päivänä ei minun tarvinnut käydä työssä; sillääsken tulleiden annettiin aina levähtää matkan jälkeen. Toisenapäivänä piti minun lähteä muuttamaan kahleita. Entiset olivatrenkaista tehtyjä, "hienoäänisiä", kuten vangit sanoivat. Niitäkannettiin vaatteiden päällä. Työssä käytettävät kahleet taas olivattehdyt neljästä, noin sormen paksuisesta rautakangista, jotka olivatyhdistetyt keskenänsä kolmella renkaalla. Niitä kannettiin housujenalla. Keskimäiseen renkaasen sidottiin hihna, joka vuorostaankiinnitettiin paidan päällä olevaan vyöhön.