Fyodor Dostoyevsky - Muistelmia kuolleesta talosta

Vangit kuulivat hänen kerran yöllä unissaan huutavan: "Ota kiinni, otakiinni! Lyö häneltä pää poikki, lyö, lyö!.."

Melkein kaikki vangit puhuivat ja hourailivat yöllä. Haukkumasanat, rosvojen puheet, veitset, kirveet tulivat silloin useimmiten heidänhuulilleen. Me olemme masennettua väkeä, sanoivat he; meidän sydämemmeon masennettu, siitä syystä me huudamme yöllä.

Ruunun työ ei ollut ammattina, vaan velvollisuutena; vanki tekitehtävänsä, työskenteli ulkona säädetyt tuntinsa ja palasi taasvankilaan. Pakkotyötä vihattiin. Ilman erityistä työtänsä, jota vankitekee kaiken älynsä ja ymmärryksensä mukaan, ei hän saattaisivankilassa tulla toimeen. Ja mitenkä olisikaan mahdollista, että nuokehittyneet, rajusti elämöineet ja elämänhaluiset ihmiset, jotkaolivat väkisin temmatut yhteiskunnasta ja ihmiselämästä, voisivat ominneuvoinsa elää vankilassa säännöllistä ja järjellistä elämää?Joutilaisuus synnyttäisi heissä semmoisia rikoksellisia taipumuksia, joista heillä ennen ei ollut käsitystäkään. Työttä ja ilmanoikeutettua, varsinaista omaisuutta ei ihminen voi tulla toimeen, vaanturmeltuu ja muuttuu eläimelliseksi. Ja siitä syystä vankilassajokaisella luonnollisen vaatimuksen ja itsensä säilyttämisen pakostaolikin oma ammattinsa, oma toimensa. Koko pitkän, kesäisen päivänkuluessa tehtiin ruunun työtä; lyhyt yö tuskin riitti makuu-ajaksi.Mutta talvella oli vanki lainmukaisesti jo hämärän tullessa suljettavavankilaan. Mitenkä olivat pitkät, ikävät talvi-illat saatavatkulumaan? Siitäpä syystä melkein joka kasarmi, kiellosta huolimattamuuttuikin silloin suureksi työhuoneeksi. Työtä ja tointa oikeastaanei kielletty; ainoastaan työaseet olivat kielletyt. Mutta ilman aseitaoli työ mahdotonta. Työtä tehtiin siis salaisesti, ja näyttipä siltä,ettei esimiehistö muutamissa tapauksissa pitänyt siitä suurta lukua.Moni vanki tuli vankilaan taitamattomana, vaan oppi siellä muiltajonkun käsityön ja lähti sitten pois taitavana mestarina. Täällä olisuutareja, tohvelintekijöitä, räätälejä, nikkareja, seppiä, piirtäjiäja kultaajia. Eräs juutalainen, Isai Bumstein oli juveelintekijä jasamalla koronkiskuri. Kaikki tekivät he työtä ja ansaitsivat rahaa.Tilauksia saatiin kaupungista. Raha on metallista tehtyä vapautta, jasenpä vuoksi onkin se ihmiselle, jolta vapaus on kokonaan riistetty, kymmentä kertaa kalliimpi kuin muille. Jos raha vaan kilisee hänentaskussaan, on hän jo puoleksi tyydytetty, vaikk'ei voisikkaan sitätuhlata. Rahaa voipi kuitenkin tuhlata aina ja jokapaikassa, muttaetenkin vankeudessa ollessa, koska kielletty hedelmä on kahtamakeampaa. Vankilassa oli saatavana myöskin viinaa. Piiput olivatankarasti kielletyt, vaan niitä käyttivät yhtähyvin kaikki. Raha jatupakka olivat suojana keripukkia ja muita tauteja vastaan. Työ taasoli esteenä rikoksille: ilman työttä vangit olisivat syöneet toisensaniinkuin hämähäkit pullossa. Siitä huolimatta työnteko ja rahojenomistus olivat kielletyt. Usein pantiin öillä toimeen äkkinäisiätarkastuksia, otettiin kaikki kielletty tavara takavarikkoon, jajoskus joutuivat rahatkin etsijäin kynsiin, vaikka niitä kuinkakoeteltiin piilotella. Osaksi senkin tähden niitä ei säästetty, vaantuhlattiin kohta viinaan; siinä syy, minkä vuoksi viinaa löytyivankilassa. Jokaisen tarkastuksen jälkeen kadotti syyllinenomaisuutensa ja sitä paitsi joutui ankaran rangaistuksen alaiseksi.Mutta kohta sen jälkeen puute taas poistettiin, uudet työaseethankittiin ja olot palasivat entiselleen. Semmoinen asianlaita olitunnettu päälliköille, eivätkä vangitkaan nurkuneet rangaistuksestaan, vaikka mokoma elämä vivahti elämään Vesuvius-vuorella.

Kellä ei ollut mitään käsityötä, harjoitti muita toimia. Ja toimetolivatkin sangen erilaisia. Muutamat harjoittivat esimerkiksiainoastaan välityskauppaa, ja kaupan esineet olivat väliin sellaisia, ettei vankilan ulkopuolella kenenkään päähän olisi pistänyt sellaistenesineiden kauppaaminen, eikä edes missään arvossa pitäminenkään. Muttavankilan väki oli kovin köyhää ja keinotteluun taipuvaa.Pahanpäiväisellä rievulla oli arvonsa ja sitä tarvittiin jotakinvarten. Köyhyys vaikutti, että rahallakin oli vankilassa kokonaantoisenlainen arvo kuin vapaudessa. Suuresta ja monimutkaisesta työstämaksettiin puolikopeikaisilla. Muutamat harjoittivat menestykselläkoronkiskomista. Vanki, joka oli tuhlannut rahansa, vei viimeisetkapineensa koronkiskojalle, jolta hän sai muutamia kuparirahojasuunnatonta korkoa vastaan. Jollei hän lunastanut näitä kapineitamääräajalla, myytiin ne oitis ilman sääliä. Koronkiskominen kukoistisiihen määrään, että panttina käytettiin ruunun tavaraakin, niinkuinliinavaatteita, kenkiä y.m., siis semmoisia esineitä, joita vankisaattoi tarvita millä hetkellä hyvänsä. Mutta sattuipa näissäkaupoissa usein niinkin, että panttaaja meni rahat saatuansa pitkittäpuheitta vanhemman aliupseerin, vankilan lähimmän päällikön luo jailmoitti hänelle asianlaidan, jonka jälkeen pantatut ruunun tavaratotettiin koronkiskojalta pois, ja se tapahtui usein ilman mitäänilmoitusta vankilan ylemmille esimiehille. Sellaisissa tapauksissa eiollut tavallisesti mitään riitaakaan. Koronkiskuri antoi pantintakasin ääneti ja nyrpeän näköisenä ikäänkuin hän jo ennakolta olisiodottanut, mitä tapahtuman piti. Ehkäpä hän itseksensä myönsi, ettähän panttaajan sijassa olisi menetellyt aivan samoin. Ja jos hänvälisti riitelikin, niin tapahtui se suotta vaan, ikäänkuin omantunnonpuhdistamiseksi.

Yleensä sanoen varastelivat kaikki vangit toisiltansa aikalailla.Melkein jokaisella oli oma, lukolla varustettu arkkunsa ruununkapineiden säilyttämistä varten. Arkkuja oli lupa pitää, mutta neeivät voineet estää varkauksia. Luullakseni ei ole vaikea arvata, mimmoisia varkaita täällä oli. Eräs sydämestään minulle ystävällinenvanki, sanon sen liioittelematta, varasti raamattuni, ainoan kirjan, jota minä sain pitää luonani vankilassa; samana päivänä tunnusti hänminulle tekonsa, ei kuitenkaan katumuksesta, vaan säälistä, kun näkiminun sitä kauan hakevan. Vankilassa oli anniskelijoita, jotkamyyskentelivät viinaa ja sillä tavoin rikastuivat nopeasti. Tästäkaupasta puhun joskus erikseen, sillä se oli sangen merkillinen.Vankien joukossa oli paljon salakuljetuksesta rangaistuja, joten eiolekkaan ihmeteltävä, että tarkastuksista ja vartioimisesta huolimattaviinaa tuotiin vankilaan. On huomattava, että salakuljetus oli täällätavallansa aivan omituinen rikoksenlaji. Tuskinpa esim. voisi uskoa, että rahallinen etu monella salakuljettajalla oli aivan sivuseikkana.Yhtä hyvin oli asianlaita semmoinen. Salakuljettaja toimiskelikiihkon, kutsumuksen pakoituksesta. Hänellä oli osaksi runoilijanluonne. Pelkäämättä kävi hän kohti vaaroja ja onnettomuuksia, viekasteli ja teki keksintöjä pelastaakseen nahkansa; väliin oli hänikäänkuin jonkun henkisen vaikutuksen alainen. Tämä hänen kiihkonsaoli yhtä voimallinen kuin pelaamisen kiihko. Minä tunsin erään vangin, joka varreltaan oli jättiläinen, vaan luonteeltaan niin sävyisä,hiljainen ja tyyni, että oli mahdoton käsittää, mitenkä hän olijoutunut vankilaan. Hän oli siihen määrin sopuisa ja rauhallinen, ettei koko vankeutensa aikana kenenkään kanssa riitaantunut.Länsirajalta oli hän lähetetty tänne salakuljetuksesta, ja kun hän eivoinut vastustaa taipumustaan, ryhtyi hän täällä viinankuljetukseen.Häntä rangaistiin siitä monta monituista kertaa ja kovin hänpelkäsikin rangaistusta. Sen ohessa tuotti viinankuljetus hänelleperäti mitättömän rahavoiton. Siitä rikastui vaan urakkamies.Miesparka rakasti taitoa taidon vuoksi. Hän vuodatti kyyneleitä kuinakka ja vannoi monasti rangaistuksen jälkeen lakkaavansasalakuljetuksesta. Miehuullisesti hillitsikin hän haluansa jonkunkuukauden, vaan sitten lankesi taas… Tälläiset henkilöt olivat syynäsiihen, ettei viina loppunut vankilasta…