Fyodor Dostoyevsky - Muistelmia kuolleesta talosta

Asianhaarat poistivat minut kaupungistamme noin kolmeksi kuukaudeksi.Palattuani talvella takasin, sain tietää, että Aleksanteri Petrowitslioli kuollut syksyllä, kuollut yksinäisyydessään kutsumatta edeskertaakaan lääkäriä luoksensa. Kaupungissa oli hänet jo melkeinunohdettu. Hänen asuntonsa oli tyhjänä. Minä tein viipymättätuttavuutta vainajan emännän kanssa aikoen saada häneltä kuulla, mitähänen asukkaansa oli toimitellut ja eikö hän jotakin kirjoittanut?Kahdestakymmenestä kopeikasta toi hän minulle koko korillisen paperia, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä. Ämmä oli jörömäinen javaitelias, niin että häneltä oli vaikea saada asiallisia tietoja.Asukkaastaan ei hän voinut sanoa minulle mitään uutta. Hänen sanainsamukaan ei vainaja juuri koskaan työskennellyt, ei avannutkuukausmääriin kirjojaan eikä ottanut kynää käteensä; sen sijaan olihän yöt läpensä kävellyt pitkin laattiaa ja aina ajatellut jotakin, joskus puhunutkin itsekseen; hän oli kovin suosinut ja hyväillyt ämmäntyttären tytärtä, Katjaa, etenkin sen jälkeen, kun oli saanut tietäähänen nimensä, ja joka kerta Katariinan päivänä oli hän käynytpitämässä muistorukousta jonkun vainajan jälkeen. Vieraita ei hänvoinut suvaita; ulkona kävi hän vaan lapsia opettamassa; katsoikarsaasti häneenkin, vanhaan ämmään, kun hän kerran viikkoonsa tulihänen huonettansa siivoamaan, eikä kolmeen vuoteen juuri koskaanpuhunut hänen kanssaan sanaakaan. Minä kysäsin Katjalta: muistiko hänopettajaansa? Hän katsahti minuun, kääntyi sitten seinään päin jarupesi itkemään. Tuo mies oli siis jonkun saattanut itseänsärakastamaan.

Minä vein mukanani hänen paperinsa ja järjestelin niitä koko päivän.Kolme neljännestä niistä oli tyhjiä, joutavia lehtiä taiharjoituskirjoituksia kaavain mukaan. Mutta olipa siinä melkoisenpaksukin vihko, tiheään kirjoitettu ja lopettamaton, ehkä tekijänitsensä hylkäämä ja unohtama. Se oli Aleksanteri Petrowitshinkymmenvuotisen vankeusajan kertomus. Paikkapaikoin oli siinä muitakinjuttuja, toisinaan hyvin kummallisia, kauhistuttavia, joita olipistetty väliin säännöttömästi, taudin tapaisesti, ikäänkuinjonkunlaisesta pakosta. Minä luin nämä katkelmat moneen kertaan jatulin miltei vakuutetuksi, että ne olivat kirjoitetut hulluudessa.Mutta vankeusajan muistelmat – "Kuvaelmat kuolleesta talosta" – kuten kirjoittaja itse niitä nimitti, eivät näyttäneet minusta aivanmitättömiltä. Minua huvitti kertomus aivan uudesta maailmasta sekäperikatoon joutuneesta kansasta, ja minä luin sitä uteliaasti.Tietysti saatan erehtyäkin. Näytteeksi valitsen tähän noistamuistelmista joitakuita lukuja; arvostelkoon yleisö itse.

Kuollut talo.

Vankilamme oli linnoituksen kupeella, aivan lähellä vallia. Kun joskuskatseli aitauksen raosta avaraan maailmaan, eikö ehkä näkyisi jotakin, niin näkikin vaan pienen palasen taivasta ynnä korkean, ruohoakasvavan maavallin, mutta vallilla astuskeli öin sekä päivinvartijoita; ja silloin vankiparka ajatteli, että vuosikausia kuluu janiiden kuluessa hän samalla tavoin menee katselemaan aitauksen raostasekä näkee saman vallin, samanlaiset vartijat ja saman pienen palasentaivasta, ei kuitenkaan sitä taivasta, joka on vankilan yllä, vaantoista, kaukaista, vapaata taivasta. Kuvitelkaa mieleenne iso piha, parin sadan askeleen pituinen ja puolentoista sadan askeleen levyinen, kaikkialta ympäröitty säännöttömän kuusikulmion muotoisella korkeallakehyksellä, se on aidalla korkeista pylväistä (paaluista), jotka ovatkaivetut pystysuoraan maahan, liitetyt lujasti toinen toisensaviereen, kiinnitetyt poikkilaudoilla ja ylhäältä teroitetut; kas siinälinnan ulkonainen varustus. Yhteen aitauksen reunaan oli tehty lujaportti, joka oli aina kiinni ja jota öin sekä päivin sotamiehetvartioivat; sitä avattiin tarvittaissa, kun vankeja oli päästettäväulkotöihin. Tämän portin takana oli valoisa, vapaa maailma, jossaihmisiä asui. Mutta aitauksen tänpuolisesta maailmasta ajattelivatnämä kuin olemattomasta sadusta. Siellä oli oma, erityinen maailmansa, joka ei ollut muun maailman kalttainen, siellä olivat omat lakinsa, omat pukunsa, omat tapansa ja tottumuksensa ja elävältä kuollut talo,elämä – aivan tavaton ja ihmiset kummalliset. Siitäpä omituisestanurkasta aioinkin minä kertoa.

Aitauksen sisällä nähtiin muutamia rakennuksia. Molemmin puolinleveätä sisäpihaa oli kaksi pitkää yksikerroksista huoneistoa. Neolivat kasarmeja. Siellä asuivat vangit, jaettuina luokkiin. Aitauksenperällä olevassa rakennuksessa oli kyökki, kahdessa osastossa; kauempana oli vielä rakennus, johon saman katoksen alle oli sijoitettukellareja, aittoja ja liiterejä. Pihan keskus oli tyhjä ja muodostitasaisen, jokseenkin ison alan. Täällä asetettiin vangit riveihin, tarkastettiin ja huudettiin kukin nimeltään; näin tehtiin aamuin, keskipäivin sekä illoin, välistä useammankin kerran päivässä aina senmukaan miten epäluuloisia vartijat olivat ja miten taitavia he olivatlukemaan. Ylen ympärinsä, rakennusten ja aitauksen välille jäi vieläjotenkin iso ala. Siellä, rakennusten takana, käyskentelivätjouto-aikoinaan muutamat ihmisviholliset ja synkkämieliset vangitvälttäen siten muiden silmäyksiä ja ajatellen rauhassa omiaajatuksiaan. Kohdatessani heitä tällaisilla kävelyillä, tarkastelinuteliaasti heidän synkkiä kasvojaan ja arvailin heidän ajatuksiaan.Oli eräs vanki, jonka mieli-työnä jouten ollessaan oli paalujenlukeminen. Niitä oli puolentoista tuhannen paikoille ja hän oli nekaikki laskenut sekä merkinnyt. Kukin paalu merkitsi päivää; kunakinpäivänä jätti hän luvusta pois yhden paalun ja sillä tavoin jälelläolevista voi hän havainnollisesti nähdä, kuinka monta päivää hänen olivielä vankeudessa oleminen. Hän iloitsi sydämessään saatuaan jonkunkuusikulmion sivuista loppuun luetuksi. Hänen tuli vielä odottaa montavuotta; mutta vankilassa oli aikaa oppia kärsivälliseksi. Minä näinkerran, kuinka eräs vanki otti tovereiltaan jäähyväisiä, oltuansakaksikymmentä vuotta pakkotyössä. Olipa siellä ihmisiä, jotkamuistivat hänen tulonsa vankilaan; huoleton oli hän ollut silloin, eikä ajatellut rikostaan yhtä vähän kuin rangaistustaankaan. Nyt lähtihän pois harmaapäisenä, jyrkän ja surullisen näköisenä ukkona.Vaiteliaana kulki hän kasarmiemme läpi. Tullessaan kuhunkin kasarmiin, rukoili hän kääntyneenä jumalankuviin, ja kumarteli sitten nöyrästitovereilleen pyytäen, etteivät muistelisi häntä vihamielin. Muistanmyöskin, kuinka eräs vanki, entinen varakas siperjalainen talonpoika, kutsuttiin jonakin iltana portille. Puolen vuotta sitä ennen oli hänsuureksi surukseen kuullut, että hänen vaimonsa oli mennyt toisellemiehelle. Nyt oli vaimo itse saapunut vankilan edustalle tarjotakseenhänelle almua. He puhelivat pari minuuttia, puhkesivat sittenkyyneleihin ja sanoivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Minä näinmiehen kasvot, kun hän palasi kasarmiin… Niin, tässä paikassa saioppia kärsivällisyyttä.

Kun rupesi hämärtämään, vietiin meidät kasarmeihin ja suljettiin sinnekoko yöksi. Minusta tuntui aina raskaalta palata ulkoa kasarmiin.Viimemainittu oli pitkä ja matala huone, himmeästi valaistutalikynttilöillä, täynnänsä raskasta, tukahuttavaa löyhkää. Enymmärräkään enää, kuinka minä voin viettää siinä kymmenen vuotta.Laverissani oli minulla kolme lautaa, siinä oli leposijani.Sellaisilla lavereilla makasi samassa huoneessa kolmekymmentä henkeä.Talvella suljettiin ovet aikaisin. Sitten sai odottaa noin neljätuntia, kunnes kaikki nukkuivat. Siihen asti täytyi kuulla melua, naurua, haukkumasanoja ja kahleiden kolinaa sekä nähdä likaisuutta, kerittyjä päitä, poltinmerkin saaneita kasvoja, repaleisia vaatteita, kaikkea halvennettua ja häväistyä … niin, ihminen on sitkeähenkinen!Ihminen on olento, joka tottuu kaikkeen ja luulenpa, että se on hänenparas tuntomerkkinsä.