Aina - Uusia kertomuksia iltalampun ääressä

– Pyydän anteeksi, hyvä rouva, minä en huomannut teitä heti tässä tungoksessa, – tohtori kumarsi ja ojensi nuorelle professorin rouvalle kätensä tervehdykseksi. – Täällä junalla on todella sellainen tungos, kun kaikki ihmiset sulloutuvat matkalle aivan kuin hullut ja ihan kuin koko pitkänä vuonna ei olisi muuta sopivaa matkustuspäivää kuin joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä.

– Te laskette leikkiä, tohtori Nord. Onhan luonnollista, että kaikki haluavat kotia joululle.

– Joilla nimittäin on koti, rouvani. Minä en satu olemaan niitä valituita.

– Noo, minkävuoksi sitten olette meidän kanssamme täällä tungoksessa tänään? – nuori rouva kysyi ja katsoi tohtoriin lapsellisilla, kirkkailla silmillään.

– Virkavelvollisuus vaatii, hyvä rouva. Minun pitää mennä tarkastamaan ruumista, kun nimittäin muuan vanha juoppo ukontynkä on tavattu hengettömänä hiekkakuopassa eivätkä asianomaiset ole voineet ymmärtää kuoleman syytä.

– Uh, niin inhoittavaa!

– Niin, anteeksi suoravaisuuteni, tiedättehän entuudestaan, että olen materialisti, joka otan elämän ja olot siltä kannalta. Mutta teillä varmaan on miellyttävämpi matkan päämaali; minne on matka, jos saan kysyä, lasten ja kukkasten kera?

– Me matkustamme kotia äitini luo, joululle lapsuuteni kotiin. Ja kun mieheni ei joutanut aikaisemmin lähtemään, niin lykkäytyi matkamme täksi päiväksi. Asemalta on vielä pitkä taival Koivuniemeen, joksi rakasta kotitaloani sanotaan, vaan hevoset ovat meitä vastassa, niin että kaikessa tapauksessa pääsemme perille joulukuusen sytytykselle!

Hänen äänensä soi ihastusta ja silmistä ääretön, vaan salattu riemu loisti.

Tohtori oli istahtanut vaunun sohvan päädylle ja loi terävillä silmillään tarkastavan katseen vastapäätä istuvan rouvan raikkaalle, heleälle ja nuorekkaalle muodolle.

– Katsokaas! – professorin rouva sanoi, joka samassa kääntyi katsomaan ikkunasta. – Tuollainen sankka lumisade. Maa pukeutuu juhlapukuun, ja kautta koko maan siunataan erinomaista rekikeliä. Pehmoinen, puhdas lumi on joulun runoutta, huurteisissä metsissä, joissa talvitaivaan tähdet kimaltelevat lumikiteissä, niissä on tunnelmaa; reki liukuu liukkailla teillä niinkuin satumaassa ja kulkusten helinä illan hiljaisuudessa on kuin kaukaista laulua jouluilosta tuhansissa kaukaisissa kodeissa Suomen syrjäisillä seuduilla.

Tohtori katsoi häneen hymyillen:

– Tehän runoilette, hyvä rouva!

– En ensinkään, minä vain kerron, miltä tuntuu matkustaa kotia. Sitten naimisiin tultuani en ole ollut joulua äitini luona – kaikki muistoni ovat kouluajoilta, kun tultiin kotia juhlille. On ollut aina mitä estettä milloinkin joulumatkalle, etupäässä pienten lastemme hoito, vaan kaiken aikaa olen ikävöinyt sinne, hyvänen aika miten olen kaihonnut! Hän puristi kätensä yhteen ja katseli ohikiitäviä seutuja: – Minusta tuntuu, että juna menee niin hitaasti. – Hän hymyili ja nyökytti päätään professorille, joka istui sohvalla toisella puolen vaunua ja huvitteli vanhinta lastansa – vaaleaveristä, viisivuotiasta poikaa – näyttämällä ja selittämällä kuvia muutamasta joululehdestä.

– Miehenikin ikävöipi maalle – sanoi nuori rouva hyväilevällä äänellä. – Hän tarvitsee lepoa ankaran työnsä jälkeen, ja siellä kotonani onkin niin suloisen rauhallista. Te hymyilette minulle, herra tohtori. Teistä on innostukseni naurettavaa ja käsittämätöntä, sen näen ivallisesta katseestanne, vaan suokaa anteeksi, minä en tänään voi ajatella enkä puhella muusta kuin yhdestä ainoasta asiasta!

– Enhän minä naura, rouvaseni, minä vain istun ihmetellen tuota kummallista koti-ikävää; olisi todella hauska voida tutkia sitä pienempiä osiansa myöten.

– Eikö teillä ole koskaan ollut kotia?

– Sanokaamme sitä suojapaikaksi, hyvä rouva, mitä eläimellinen olentoni on pitänyt olinpaikkanansa.

– Koditon, oh Jumalani! – hän otti kiihkoisesti syliinsä kaksivuotiaan lapsensa, joka nojaili hänen syliään vasten, ja puristi lapsen rinnoilleen, – minä säälin teitä, herra tohtori, teiltä on puuttunut paras, mitä maailmassa on! Nähkääs, hän, jolla on ollut hyvä koti – joutukoonpa sitte mihin maailman kolkkaan tahansa – on aina sydämessään säilyttävä tämän kodin muiston, hän aina ikävöipi sinne takaisin ja läpi elämän surujen ja ilojen, vastusten ja pettyneiden toiveitten – vielä läpi epätoivon synkän yön kodin muisto loistaa kuin tähti, kun jo kaikki muu on pimentynyt.

– Nyt te taas haaveilette, hyvä rouva!

– En lainkaan, se on puhdasta totta, minähän itse tiedän minkä arvoinen sellainen koti on; sen ympärillä kiertävät puhtaimmat, kauniimmat muistoni, muistot äidin vaalinnasta, isänrakkaudesta, siskoelämästä ja lapsuuden riemuista. Minkä aurinko on kukalle, on hyvä koti pienelle ihmistaimelle, joka ainoastaan kodin turvissa ja vaikutuksen alaisena voi kehittyä siksi, mikä sen tarkoituksena on.

– Teidän ajatuksenne mukaan ei siis koditon ole täysin normaali?

– Niin pitkälle en mene – vastasi rouva nauraen – minä tahdoin ainoastaan sanoa, että hän saa väärän suunnan ja että monet suuret kyvyt hänessä jäävät kehittämättä, myöskin puuttuu häneltä edellytyksiä – esim. onnensa luomiseen! Hän on lapsuudessaan menettänyt kalliita etuja, joiden takaisin saamiseen vaaditaan pitkää elämän taistelua, jos saa takaisin silläkään.

– Uskotteko siis, että tuollainen koditon käenpoika välittääkään koskaan todenteolla taistella tuon onnen saavuttamiseksi, jota tarkoitatte – kodin? – tohtori kysyi pilkallisesti.

– Minä ajattelen, että kun alhaisimmatkin eläimet vaistomaisesti rakentavat pesän itselleen, pitäisi saman tunteen olla kätkettynä ihmiseenkin – rouva vastasi yksinkertaisesti.

Tohtori kumarsi:

– Minulla ei ole ituakaan tuota vaistoa, mitä sitten teette minulle, rouva hyvä?

– Te erehdytte, tohtori Nord, se vaisto on, vaan se uinailee ja kun se herää, niin kyllä tekin niinkuin muutkin koetatte pyrkiä hakemaan itsellenne kodin. Maistakaahan vain onnenmaljasta, niin haluatte mielellänne tyhjentää sen pohjaan – hän sanoi iloisesti. – Jaloimmat, puhtaimmat tunteet ovat sanassa koti . Koti kasvattaa isänmaan rakkauden – ken kuolis ei maan eestä tän! Koti vahvistaa meitä elämän taisteluun ja opettaa meitä tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, ennen kaikkea opettaa se meitä rakastamaan ja – se kuvastaa meille ijankaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan.

Tohtori Nord puri viiksiään hymyillen ivallisesti: – Minulla on elämän periaatteena jokaisen olennon ehdoton vapaus, minä en tahdo tietää mistään siteistä ja isänmaanrakkaus minusta ei ole monen pennin arvoinen. Minä olen kosmopoliitti, rouvaseni, enkä pidä mitään kolkkaa maanpallollamme niin rakkaana, että haluaisin vuodattaa yhtäkään veripisaraa sen puolesta. Kun maailma ahdistaa minua, niin annan samalla mitalla takaisin, ja tuosta perikodista, josta mainitsitte, rouvaseni – kysykää ruumismadoilta sitä asiaa – maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

Nuori rouva istui liikahtamatta katse muuttumattomana aivan kuin hän ei olisi huomannut tohtorin viimeistä karkeaa lausetta. Likinäköinen professori istui nenä melkein kiinni sanomalehdessä kiintyneenä sitä lukemaan, ja nuori John, joka huomasi joutuneensa unohduksiin, oli hiljaa hiipinyt alas isän polvelta ja kiipeili nyt äidin vieressä koettaen päästä katselemaan ulos ikkunasta: – Äiti! – Rouva vavahti kuullessaan lapsen äänen: – Äiti, olemmeko jo perillä, tuollahan on hevosia?