Alexandre Dumas - Josef Balsamo

Gilbert punastui; mutta kysymykseen hän ei vastannut.

"Mutta eiväthän kaikki naiset ole sellaisia kuin rouva Warens", sanoi hän. "On ylpeitä, halveksuvia ja saavuttamattomiakin, ja sellaisia rakastaa on mielipuolisuutta."

"Ja kuitenkin, nuori mies, sellaisia tilaisuuksia on useinkin Rousseaulle tarjoutunut", vastasi vanhus.

"Ah, uskon sen", huudahti Gilbert, "mutta hän olikin Rousseau. Jos tuntisin, että minussa olisi kipinäkin tulta, joka hehkui hänen sydämessään ja sytytti hänen neroaan…"

"Niin?"

"Niin, silloin sanoisin, ettei löydy naista, olipa hän syntyperältään miten ylhäinen tahansa, joka olisi vertaiseni; mutta nyt minua, koska en ole mitään enkä voi millään tavoin uskoa tulevaisuuteeni, nyt minua häikäisee katsellessani johonkin itseäni ylempään. Oi, miten mielelläni puhuisin nyt Rousseaun kanssa."

"Minkätähden?"

"Tahtoisin kysyä häneltä, eikö hän itse olisi noussut rouva de Warensin tasolle, ellei tämä olisi laskeutunut hänen luokseen; sanoakseni hänelle: 'Ettekö olisi valloittanut häntä omaksenne, jos hän olisi kieltänyt teiltä tuon omistamisen, joka lopulta teitä synkensi, valloittanut, vaikkapa…?'"

Nuorukainen keskeytti lauseensa.

"Valloittanut vaikkapa…?" toisti vanhus.

"Vaikkapa rikoksella!"

Jacques säpsähti.

"Vaimoni on kai jo noussut ylös", virkkoi hän ja keskeytti pakinan. "Mennään alas. Muuten, työmies ei saa aloittaa koskaan liian varhain päiväänsä: tulkaa, nuori mies, tulkaa!"

"Se on totta", virkkoi Gilbert; "anteeksi, monsieur, mutta eräät asiat aivan huumaavat aina aivoni, eräät kirjat saavat minut aivan haltioihini, ja eräät ajatukset melkeinpä hulluksi".

"Niin, niin, te olette rakastunut", virkkoi vanhus.

Gilbert ei vastannut mitään, vaan alkoi koota herneitä lattialta, ja laatia arkeista nuppineulain avulla pusseja. Jacques antoi hänen tehdä sen työn.

"Teillä ei ole täällä ylellistä", sanoi hän; "mutta joka tapauksessa teillä on kaikki tarvittava, ja jos olisitte ollut virkumpi aamulla, olisitte saanut tuosta ikkunasta hengittää kasvien suloista tuoksua, jolla kyllä on arvonsa suurkaupunkia saastuttavien ja tympeyttävien hajujen keskellä. Tässä alhaalla ovat Rue de la Jussiennen puutarhat. Lehmukset ja kultavihmat kukkivat nyt siellä parhaillaan, ja nauttimalla niiden tuoksua aamulla kokoaa vanki-parka itselleen onnea koko päiväksi, eikö niin?"

"Kyllähän minä siitä pidän paljon", vastasi Gilbert; "mutta olen siihen liian tottunut huomatakseni sitä erikoisesti".

"Sanokaa paremminkin, ettette ole vielä ollut tarpeeksi kauan maaseutuilmaa vailla kaivataksenne sitä. Mutta nythän teiltä tuo hommanne loppui: mennään työskentelemään."

Ja Jacques viittasi Gilbertille ovea, antoi hänen mennä edellään ja pani sitten oven jälleen lukkoon.

Tällä kertaa Jacques vei toverinsa suoraan siihen kamariin, jota Teresia eilis-iltana oli sanonut hänen työhuoneekseen.

Perhosia lasien alla, kasveja ja kivennäisaineita mustissa puupuitteissa, kirjoja pähkinäpuisessa kaapissa, kapea pöytä, joka oli peitetty pienellä vihreän ja mustan kirjavalla villaliinalla. mikä taas oli melkoisen kulunut pitkäaikaisesta käytöstä; pöydällä käsikirjoituksia Järjestyksessä; neljä koivuista nojatuolia, tummia väriltään ja päällystettyjä mustalla jouhikankaalla, – näin oli huone sisustettu. Kaikki siellä oli hohtavaa ja kiilloitettua, moitteettomassa järjestyksessä ja puhdasta. Mutta samalla oli kamari silmälle ja sydämelle kylmä, sillä valo, joka kuulsi siihen pumpuliuudinten lävitse, oli harmaa ja heikko, ja kaikki ylellisyys, jopa vaatimaton hyvinvointikin näytti olevan kaukana sen lämmittämättömän ja mustan lieden äärestä.

Ainoastaan ruusupuinen klaveeri, joka seisoi neljällä yksinkertaisella jalalla, ja kamiinin reunalle asetettu kupukello kirjoituksineen: "Dolt, Arsenaali", muistuttivat tässä hautamaisessa asumuksessa, että jotakin täälläkin eli, sillä ensinmainitun teräskielet värisivät kaduilla vieriväin ajoneuvojen herättäminä ja viimemainitun heiluri tiksutti hopeisin äänin.

Gilbert astui kuvailemaamme työhuoneeseen kunnioittavin tuntein. Hänestä oli huonekalusto melkeinpä ylellinen, sillä se oli suunnilleen samanlainen kuin Taverneyn linnassa. Varsinkin vaikutti häneen suuresti vahattu lattia.

"Istukaahan", sanoi Jacques hänelle, osoittaen erästä toista pöytää, joka oli asetettu toiseen ikkunasyvennykseen. "Sanon teille heti, mitä työtä olen teille aikonut."

Gilbert totteli kiireesti kehoitusta.

"Ymmärrättekö tällaisia asioita"? kysyi vanhus.

Ja hän näytti Gilbertille paperia, johon oli vedetty määrättyjen välimatkojen päähän viivoja.

"Kyllä", vastasi Gilbert, "se on nuottipaperia".

"No niin, kun minä olen saanut sopivalla tavalla mustatuksi arkin tällaista paperia, nimittäin kun olen kopioinut siihen nuotteja niin paljon kuin siihen mahtuu, niin ansaitsen kymmenen soun-rahan; sen hinnan minä itse vaadin tästä työstäni. Luulisitteko oppivanne kopioimaan nuotteja?"

"Kyllä, monsieur, luulen varmasti."

"Mutta eivätkö nuo pienet mustat pistetahrat, joita yksinkertaiset, kaksinkertaiset ja kolminkertaiset vartaat lävistävät, ala aivan vilistä silmissänne?"

"Se on kyllä totta, monsieur. Ensi silmäyksellä minä en niistä paljoakaan ymmärrä; mutta hartaammin katsellen minä eroitan nuotin toisesta; tuossa esimerkiksi on F."

"Missä?"

"Tuossa, ylimmäisen viivan päällä."

"Entä tuo tuossa, kahden alemman viivan välissä?"

"Sekin on F."

"Entä sen yläpuolella oleva nuotti, joka ratsastaa toisella viivalla?"

"Se on G."

"Mutta osaatteko te lukea nuotteja, vai mitä?"

"Tunnen nuottien nimet, mutta en niiden merkitystä."

"Ja tiedättekö, mitä ne ovat, kun ne ovat valkeita tahi mustia tai kun niiden kaulassa on viiva, kaksi viivaa tai kolme viivaa?"

"Oh, sen minä kyllä tiedän."

"Entä nuo merkit?"

"Ne ovat taukomerkkejä."

"Entä tuo?"

"Se on ylennysmerkki."

"Ja tämä?"

"Se on B."

"Erinomaista. Mutta tehän puhutte kaikessa tietämättömyydessänne musiikista aivan yhtä taitavasti kuin botaniikasta ja kuten olitte vähällä puhua minulle rakkaudestakin", virkkoi Jacques ja hänen silmiään alkoi sumentaa, mikä usein tuntui olevan hänellä tapana.

"Oi, monsieur", vastasi Gilbert punastuen; "älkää pilkatko minua."

"Päinvastoin, minä hämmästyn teitä. Musiikki on taidetta, joka tavallisesti opitaan vasta toisten opintojen jälkeen, ja tehän sanoitte, että ette ole käynyt mitään kouluja ettekä saanut mitään oppia."

"Ja se on totta, monsieur."

"Mutta ette suinkaan omasta päästänne ole voinut keksiä, että tuo musta piste ensimmäisellä viivalla on F?"

"Monsieur", lausui Gilbert matalammalla äänellä ja painaen päänsä alas, "siinä talossa, jossa asuin, oli eräs… nuori henkilö, joka soitti klaveeria".

"Ahaa, se sama, joka tutki kasveja?" kysyi Jacques.

"Aivan niin, monsieur; ja hän soitti oikein hyvinkin."

"Todellako?"

"Niin, ja minä jumaloin musiikkia."

"Mutta se ei ole mikään syy tuntea nuotteja."

"Monsieur, Rousseau sanoo, että se ihminen on epätäydellinen, joka nauttii seurauksista ottamatta selvää syistä."

"Kyllä; mutta hän on sanonut myöskin, että jos ihminen lisää tällaisella tutkimisella tietojaan, niin hän menettää ilonsa ja yksinkertaisuutensa ja luonnonvaistonsa."

"Mitäpä sillä väliä", vastasi Gilbert, "jos sellainen tutkiminen tuottaa hänelle yhtä suuren nautinnon kuin sekin on, jonka hän siten kadottaa?"

Jacques käännähti hämmästyneenä.

"Älkäähän", virkkoi hän, "ette ole pelkästään botanisti ja musiikkimies, vaan myöskin loogikko".