Alexandre Dumas - Josef Balsamo

"Vieraamme on rehellinen ja kunnon nuorukainen", vastasi Jacques yhä jyrkemmäksi lujenevalla äänellä; "ja hän on suonut minulle kunnian olla seurassani koko päivän, ja olen varma, että minun hyvä Teresiani ottaa hänet ystävänä vastaan".

"Kahdelle täällä jotakin lienee, mutta ei kolmelle", mutisi Teresia.

"Minä olen vaatimaton ja samoin hänkin", vastasi Jacques.

"Kyllä, sen minä arvaan. Kyllä minä sen vaatimattomuuden tunnen! Sanon sinulle, että talossa ei ole leipää tarpeeksi teidän kahdelle vaatimattomuudellenne, enkä minä lähde kapuamaan kaksia portaita ja hakemaan sitä lisää. Sitäpaitsi on leipurinpuoti jo tähän aikaan kiinni."

"No, lähdenpä sitten minä sitä noutamaan", vastasi Jacques rypistäen kulmakarvojaan. "Avaahan ovi, Teresia."

"Mutta…"

"Avaa, minä lähden."

"Hyvä, hyvä", hoki muori motkottaen, mutta alistuen kuitenkin kuullessaan jyrkän äänen, johon hän oli vähitellen pakottanut vastahakoisuudellaan Jacquesin turvautumaan. "Enkö nyt ole tässä tottelemassa sinun kaikkia oikkujasi?.. Kas niin, täytyy tyytyä siihen, mitä on. Tulkaa syömään!"

"Istuutukaa tänne minun viereeni", virkkoi Jacques Gilbertille vietyään hänet viereiseen huoneeseen ja pienen katetun pöydän ääreen, jolla oli kahden lautasen vieressä kaksi ruokaliinaa, joista toinen oli sidottu punaisella nauhalla, toinen valkealla; ne osoittivat siis isännän ja emännän paikkoja.

Tuon pienen neliskulmaisen huoneen seinät olivat verhotut vaaleansinisellä paperilla ja niitä kaunisti kaksi maantieteellistä karttaa. Muita huonekaluja oli kuusi koivuista olki-istuimilla varustettua tuolia ja mainittu ruokapöytä sekä ompelupöytä, jonka kansi oli täynnä parsittuja sukkia.

Gilbert istui pöytään; muori toi hänen eteensä lautasen ja melkoisesti käytetyn ruokaliinan; lisäksi toi hän huolellisesti puhdistetun tinapikarin.

"Etkö sinä menekään alas?" kysyi Jacques vaimoltaan.

"Se on tarpeetonta", vastasi vaimo äkäilevällä äänellä, josta huomasi hänen olevan kaunoissaan miehelle äskeisestä tappiostaan. "Se on tarpeetonta, minä löysin kaapista puoli leipää. Sitä on nyt edessänne puolentoista naulaa, se saa riittää."

Niin sanoen kantoi hän keiton pöytään.

Jacquesille annettiin ensin ja sitten Gilbertille, ja muori itse söi liemimaljasta.

Kaikilla heillä kolmella oli hyvä ruokahalu. Gilbert koetti masentaa omaansa kaiken voitavansa mukaan, sillä hän oli tullut aivan noloksi perheriidasta, johon hän oli joutunut syypääksi. Mutta kuitenkin hän ennätti syödä keittonsa ensimmäiseksi.

Muori loi vihaisen silmäyksen hänen liian aikaisin tyhjentyneeseen lautaseensa.

"Keitä täällä on käynyt tänään?" kysyi Jacques, kääntääkseen vaimonsa ajatuksia muualle.

"Tietysti kaiken maailman ihmiset, kuten aina", vastasi Teresia. "Sinä olit luvannut rouva de Bufflersille tänään valmiiksi hänen neljä vihkoaan, rouva d'Escarsille hänen kaksi aariaansa ja rouva Ponthièvrelle kvartetin säestyksineen. Toiset tulivat itse ja toiset lähettivät noutamaan, mutta monsieur Jacques oli keräämässä kasveja, ja kun ei voi huvitella ja tehdä työtä samalla aikaa, niin saivat rouvat soittaa ilman nuottejaan."

Jacques ei virkkanut sanaakaan, Gilbertin suureksi kummaksi hän ei pahoitellut. Mutta kun asia koski nyt yksistään isäntää, ei hän ollut tuonaankaan.

Keiton jälkeen tuli mukare keitettyä naudanlihaa, pienellä porsliinivadilla, joka oli täynnä veitsen naarmuja.

Jacques leikkasi Gilbertille melkoisen vähän, sillä Teresia piti häntä silmällä; sitten otti hän itselleen saman kokoisen palan kuin oli antanut vieraalle, ja ojensi lopuksi vadin emännälle. Emäntä tarttui leipään ja leikkasi siitä Gilbertille viipaleen.

Se viipale oli niin pieni, että Jacques punastui. Hän odotti, kunnes Teresia oli leikannut palan hänellekin ja itselleen. Mutta sitten otti hän leivän vaimonsa kädestä ja sanoi:

"Leikatkaa te itse leipää itsellenne, nuori ystäväni, ja ottakaa niin paljon kuin nälkänne vaatii, olkaa niin hyvä; leipää ei saa antaa mittamäärällä muille kuin niille, jotka sitä tuhlaavat."

Hetken kuluttua tuli voissa käristettyjä vihreitä herneitä.

"Katsokaa, miten ne ovat vihreitä", virkkoi Jacques; "ne ovat meidän omia suolaamiamme ja ne ovat erittäin maukkaita".

Ja hän ojensi vadin Gilbertille.

"Kiitos, monsieur", vastasi tämä; "minä olen jo syönyt niin paljon, minulla ei ole enää nälkä".

"Vieras ei ole samaa mieltä kuin sinä näistä säilykkeistämme", virkkoi Teresia happamana. "Hänestä olisivat tuoreet herneet varmaankin parempia, mutta niin kalliita herkkuja ei meillä ole varoja hankkia."

"Ei suinkaan, madame", vastasi Gilbert, "minusta ne ovat päinvastoin sangen maukkaita ja pitäisin niistä paljonkin, mutta minun ei ole tapana syödä kuin yksi ruokalaji".

"Ja juotte pelkkää vettä"? kysyi Jacques ja ojensi Gilbertille leilin.

"Aina vettä, monsieur."

Jacques kaatoi lasiinsa tilkan viiniä.

"Nyt, vaimoseni", virkkoi hän asettaen pullon takaisin pöydälle, "olepas hyvä ja mieti tälle nuorelle miehelle jotakin makuupaikkaa; hän on tiettävästikin hyvin väsynyt".

Teresia pudotti haarukan kädestään ja katseli miestään suorastaan kauhuissaan.

"Makuupaikkaa, oletko sinä hullu? Sinä raahaat tänne ihmisiä nukkumaan! Sinä siis aiot panna hänet omaan sänkyysi? Sinulta alkaa tosiaan mennä pää sekaisin! Sinä aiot siis ruveta pitämään huoneita matkustavaisille? Älä siinä tapauksessa luulekaan saavasi minusta apua; ota keittäjätär ja sisäkkö; riittää sekin, että saan sinuakin passata, muita lisäksi tarvitsematta."

"Teresia", vastasi Jacques vakavalla ja lujalla tavallaan, "Teresia, hyvä ystäväni, kuulehan nyt minua; kysymyshän on ainoastaan yhdestä yöstä. Tämä nuori ihminen ei ole koskaan vielä ollut Pariisissa; ja minä olen hänet tänne tuonut. Minä en tahdo hänen menevän majataloon. Siihen en suostu, vaikkapa hän nukkuisi minun vuoteessani, kuten sanoit."

Ja ilmaistuaan toisen kerran tahtonsa vanhus odotti vaimonsa vastausta.

Teresia oli katsellut tarkkaavasti häntä ja näytti hänen puhuessaan tutkivan hänen kasvojensa jokaisen lihaksen liikettä; ja nyt hän näytti ymmärtävän, että kaikki vastustus tällä kertaa oli turhaa. Ja niin ollen muutti hän menettelytapaa.

Hänen taistelunsa Gilbertiä vastaan ei ollut onnistunut; sentähden hän ryhtyi nyt taistelemaan hänen puolestaan, joskin hänestä, totta puhuen, tuli sangen petollinen liittolainen.

"No hyvä", sanoi Teresia, "koska nuori herra on tullut tänne sinun kanssasi, niin tietysti tunnet hänet hyvin, ja siinä tapauksessa on parempi, että hän jää meille. Minä varustan vuoteen niin hyvin kuin taidan sinun työhuoneeseesi, niiden suurten paperipinkkaisi viereen."

"Ei", vastasi Jacques hätääntyen; "kirjoitushuone ei sovi makuuhuoneeksi. Tuli voisi helposti päästä papereihin."

"Mokomakin vahinko!" mutisi Teresia.

Sitten lisäsi hän ääneen:

"Eteiseen siis, kaapin eteen?"

"Ei sinnekään."

"Niinpä näen, että se hyvästä tahdostamme huolimattakin käy mahdottomaksi; sillä jollei häntä oteta sinun tai minun kamariini…"

"Minusta näyttää, Teresia, kuin sinulla olisi huono muisti."

"Minullako?"

"Niin. Eikös meillä ole ullakkokamari?"

"Ullakko, aioit kai sanoa?"

"Ei se suinkaan ole ullakko, vaan ullakkokamari, jossa on tosin vain luukku ikkunana. Mutta se on puhdas huone, ja siitä on kaunis näköala puutarhoihin, seikka, joka on Pariisissa harvinaista."

"Oh, vaikkapa olisikin pelkkä ullakko, monsieur", sanoi Gilbert, "olisin siitä sangen hyvilläni, sen vakuutan".

"Ei millään muotoa", virkkoi Theresia. "Siellähän minulla on liinavaatteet kuivamassa."