Alexandre Dumas - Josef Balsamo

Gilbert hätkähti ja hänelle tuli hiki otsalle. Oli mahdotonta paremmin tulkita hänen ajatuksiaan, paremmin määritellä hänen luonnollisia vaistojaan, paremmin eroitella hänen makuaan. Siinä vain ero, ettei Andrée ollut suinkaan vähimmin kaunis kaikki nämä luetellut avut omistava . Andréella oli kaikki nuo hyvät puolet, mutta hän oli samalla kaikkein kaunein.

Gilbert jatkoi siis ahnaasti lukemistaan.

Lainaamiemme rivien jälkeen tuli jännittävä seikkailu, joka eräällä nuorukaisella oli kahden nuoren tytön seurassa. Kertomus ratsastusmatkasta pienine ihastuttavine kirkaisuineen, jollaiset tekevät naisen yhä entistäänkin hurmaavammaksi, sillä ne ilmaisevat, että hän on heikko. Kertomus retkestä erään tyttösen ratsun selässä hänen takanaan ja öisestä kotiin paluusta, oli kaikkea muuta viehättävämpi ja jännittävämpi.

Gilbertin uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Hän oli avannut levälleen paperipussin ja luki jo sykkivin sydämin kaiken, mitä siihen oli painettu. Hän katsoi nyt lehtien sivunumeroa ja alkoi haeskella löytääkseen toisia, seuraavia sivuja. Sivunumeroissa oli aukko, mutta hän löysi seitsemän, kahdeksan muuta pussia, joiden lehdet näyttivät seuraavan toisiaan. Hän otti pois niistä nuppineulat, tyhjensi liskot pusseista permannolle, järjesti arkit ja alkoi lukea.

Nyt oli luettava aivan toisenlaista. Nämä uudet sivut kertoivat erään köyhän ja tuntemattoman nuoren miehen seikkailuista ylhäisen naisen kanssa. Ylhäinen nainen oli laskeutunut hänen tasolleen, tai paremminkin oli hän ylennyt naisen tasolle; ylhäinen nainen oli ottanut hänet vastaan aivan vertaisenaan ja huolinut hänen rakastajakseen ja vihkinyt hänet kaikkiin sydämen salaisuuksiin, noihin nuoruuden unelmiin, jotka ovat niin lyhytikäisiä, että ne näyttävät meistä elämän toiseen laitaan päästyämme aivan kuin kauneilta, mutta nopeasti katoavilta lentotähdiltä, jotka liitävät kevään tähtitaivaalla.

Nuorukaisen nimeä ei missään mainittu. Vallasnainen oli nimeltään rouva de Warens, viehkeä ja suloinen nimi lausua!

Gilbert uneksi jo onnea saada viettää koko yön tällä tavoin lueksien, ja hänen iloaan lisäsi vielä varmuus, että hänellä oli koko rivi pusseja vielä avattavana yksi toisensa jälkeen. Mutta silloin kuului yhtäkkiä hiljaista ritinää: kynttilän pätkä oli vaskisen jalkansa kuumentamana sulanut ja vaipui nestemäiseen rasvaansa, ullakkokamarin täytti kirpeä haju, ydin sammui ja Gilbert jäi pilkkopimeään.

Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei ollut neuvoa sitä estää. Gilbertiä, jonka lukeminen keskeytettiin tällä tavoin, melkein itketti raivosta. Hän antoi pinkan vaipua vuoteen viereen kokoamiensa herneiden päälle ja heittäytyi olkipatjalleen, ja vaikka hän olikin harmissaan, nukahti hän piankin sikeään uneen.

Nuorukainen nukkui kuten yhdeksäntoistavuotiaana ainakin nukutaan. Niinpä ei hän herännytkään ennenkuin munalukko, jonka Jacques edellisenä iltana oli pannut ullakkokamarin oveen, alkoi kalista.

Oli jo kirkas päivä, kun Gilbert avasi silmänsä, näki hän vieraan isäntänsä tulevan kamariin. Hänen silmänsä kääntyivät heti permannolle levitettyihin liskoihin ja paperipusseihin, jotka hän oli palauttanut muinaiseen arkinmuotoon.

Myöskin Jacquesin silmät suuntautuivat samoihin esineihin.

Gilbert tunsi häpeän punan nousevan poskilleen, ja tietämättä, mitä sanoa, hän mutisi:

"Hyvää huomenta, monsieur."

"Hyvää huomenta, ystäväni", vastasi Jacques; "nukuitteko hyvin?"

"Kyllä, monsieur."

"Ettehän vaan liene somnambuli ?" [unissakulkija. Suom.]

Gilbert ei tiennyt, mitä somnambuli merkitsi, mutta hän ymmärsi, että kysymyksen tarkoitus oli vaatia häneltä selitystä, miksi nuo herneet eivät olleet enää pusseissaan ja miksi pussit oli eroitettu herneistä.

"Oi, monsieur", sanoi hän, "minä arvaan kyllä, miksi niin sanoitte. Minä olen syypää tähän pahaan työhön ja syytän siitä ankarasti itseäni, mutta luulen, että vahinko voidaan vielä korjata."

"Tiettävästikin. Mutta miksi on kynttilänne palanut aivan loppuun?"

"Minä valvoin liian kauan."

"Miksi te valvoitte"? kysyi Jacques epäluuloisena.

"Minä luin."

Jacques katseli yhä epäluuloisempana levitettyjä papereita.

"Tuo ensimmäinen arkki", virkkoi Gilbert näyttäen pussia, jonka hän oli ensimmäiseksi ottanut nuoralta ja lukenut, "ensimmäinen arkki, jota katselin sattumalta, teki minut niin uteliaaksi… Mutta kuulkaahan, monsieur, te, joka tiedätte niin paljon, te varmaan tiedätte, mistä kirjasta se on?"

Jacques katsoi välinpitämättömästi arkkia ja vastasi:

"En tiedä."

"Se on nähtävästikin romaani", sanoi Gilbert; "kovin kaunis romaani".

"Vai romaani, niinkö luulette?"

"Niin, sillä siinä puhutaan rakkaudesta niinkuin romaaneissa, sillä erolla vaan, että sitä kuvataan paljoa paremmin."

"Mutta", väitti Jacques, "kun tuossa arkin alareunassa näkyy sana Tunnustuksia , niin luulisin…"

"Luulisitte…?"

"Että se voi olla tosi kertomus."

"Oi, ei, ei; ihminen, joka puhuu näin, ei voi puhua itsestään. Hänen tunnustuksensa ovat liian suoria, hänen arvostelunsa liian puolueeton."

"Ja minä puolestani luulen, että te olette erehtynyt", vastasi vanhus vilkkaasti. "Tekijä on ainoastaan tahtonut näyttää maailmalle esimerkin miehestä, joka paljastaa itsensä lähimmäisilleen sellaisena, miksi Jumala on hänet luonut."

"Tunnetteko te sitten tekijän?"

"Hän on Jean Jacques Rousseau."

"Rousseau!" huudahti nuori mies kiihkeästi.

"Niin. Täällä on muutamia arkkeja hänen viimeistä kirjaansa, hajallaan ja kappaleina."

"Siis se nuori mies, joka köyhänä ja tuntemattomana melkein kerjäämällä elätti henkeänsä, samoten jalkaisin pitkin maanteitä, hän oli siis Rousseau, sama mies, jonka kädestä lähtivät sitten Émile ja Yhteiskuntasopimus ?"

"Se oli hän, tai paremminkin: se ei ollut hän", vastasi vanhus kuvaamattoman surumielisenä. "Ei, se ei ollut hän, Yhteiskuntasopimuksen ja Émilen tekijä on mies, joka on kadottanut kuvitelmansa maailmasta, elämästä, maineesta, jopa melkein Jumalastakin; tuo toinen… Rousseau… madame Warensin nuorukainen nimittäin, on lapsi, joka astuu elämään samankaltaisesta ovesta kuin aamurusko maailmaan. Hän on lapsi, iloineen, toiveineen. Näiden kahden Rousseaun välillä on kuilu, joka estää iäksi heidät yhtymästä, nimittäin… kolmikymmenvuotiset onnettomuudet."

Vanhus pudisti päätänsä, hänen kätensä hervahtivat surullisesti alas ja hän näytti vaipuvan syviin mietteisiin.

Gilbertin sielua häikäisi.

"Siis tuo seikkailu neiti Galleyn ja neiti de Graffenriedin kanssa on aivan totta"? kysyi hän. "Rousseau on siis tosiaan kokenut tuon kiihkeän rakkauden rouva de Warensia kohtaan? Siis tuon naisen omistaminen, joka teki hänet synkäksi eikä suinkaan kohottanut häntä taivaisiin, kuten hän oli odottanut, se ei siis ole pelkkää hurmaavaa valhetta?"

"Nuori mies", vastasi vanhus, "Rousseau ei ole valehdellut koskaan.

Muistakaa hänen tunnuslauseensa: Vitam impendere vero ."

"Sen tunnen", virkkoi Gilbert; "mutta kun en ymmärrä latinaa, en tiedä, mitä se merkitsee".

"Se merkitsee: Antaa henkensäkin totuuden puolesta."

"Siis on mahdollista, että syntyperältään sellaista miestä kuin Rousseau voi rakastaa vallasnainen, ylhäinen vallasnainen? Oi, jos te tietäisitte, että tällainen saattaa tehdä hulluksi olentoja, jotka ovat yhtä halpaa syntyperää kuin Rousseau ja ovat tohtineet luoda silmänsä itseään ylempään."

"Te rakastatte", sanoi Jacques, "ja huomaatte Rousseaun ja oman asemanne samanlaiseksi".