Alexandre Dumas - Josef Balsamo

"Tämä nuori mies ei niitä sotke, Teresia. Eikö niin, ystäväni, te varotte, ettei kunnon emäntänne liinavaatteille tule mitään vahinkoa? Me olemme köyhiä, ja pienikin vahinko on meille tuntuva."

"Oi, siitä saatte olla huoletta, monsieur."

Jacques nousi ylös ja meni lähemmäksi Teresiaa.

"Katsoppas, rakas ystäväni, minä en tahdo, että tämä nuori mies joutuu turmiolle. Pariisi on vaarallinen paikka; täällä voimme häntä pitää silmällä."

"Aiotko sinä sitten ruveta häntä kasvattamaan? Maksaako hän sitten mitään, tuo oppilaasi?"

"Ei, mutta minä vastaan, ettei meidän tarvitse hänestä maksaa. Huomisesta alkaen elättää hän itse itsensä. Ja mitä hänen asuntoonsa tulee, emmehän ollenkaan tarvitse ullakkokamaria, joten voimme tehdä hyvän työn ja antaa sen hänelle."

"Kummallista, miten kaikki laiskat tulevat keskenään hyvin toimeen", mutisi Teresia olkapäitään kohauttaen.

"Monsieur", sanoi Gilbert kyllästyneenä vielä enemmän kuin itse isäntä tähän taisteluun, jota monsieur Jacques kävi askel kerrallaan hankkiakseen vieraalle vieraanvaraisuutta, joka Gilbertiä nöyryytti; "monsieur, en ole koskaan ketään häirinnyt enkä tosiaan aio sitä tehdä juuri teitä kohtaan, joka olette ollut minulle niin hyvä. Sallikaa siis minun lähteä pois. Näin tuolla sillan vieressä, jonka yli tulimme, puita ja penkkejä. Vakuutan, että minun on oikein hyvä nukkua jollakin penkillä siellä."

"Kyllä kai", vastasi Jacques, "kaupunginvartio vangitsee teidät irtolaisena".

"Niinkuin hän onkin", jatkoi Teresia.

"Tulkaahan nyt vaan, nuori mies", sanoi Jacques, "muistaakseni siellä ylhäällä on hyvä olkipatjakin. Se on toki aina parempi kuin kova penkki; ja jos kerran penkkiin tyydytte…"

"Oh, monsieur, minä en ole koskaan nukkunut muuta kuin olkipatjalla", vastasi Gilbert.

Mutta sitten hän tahtoi salata tätä totuutta ja lisäsi pienen valheen:

"Karvapatja on minusta aina liian kuuma."

Jacques hymyili.

"Oljilla on tosiaan raikasta nukkua", sanoi hän. "Ottakaa tuosta pöydältä kynttilänpätkä ja tulkaa kanssani."

Teresia ei katsonutkaan Jacquesin puoleen. Hän huokasi raskaasti, hän oli voitettu.

Gilbert nousi totisena ylös ja lähti suojelijansa perästä.

Mennessään eteisen läpi näki hän siellä vesikannun.

"Monsieur, onko vesi Pariisissa kallista?" kysyi hän.

"Ei, ystäväni; mutta jos olisikin, vesi ja leipä ovat aineita, joita ei ole oikeus kieltää ihmiseltä, joka niitä pyytää."

"Oh, tarkoitan sitä, että Taverneyssä ei vesi maksanut mitään, ja puhtaus on köyhän ylellisyys."

"Ottakaa vain, ystäväni", virkkoi Jacques osoittaen suurta porsliinikannua.

Ja hän läksi nousemaan portaita Gilbertin edellä, ihmetellen, että oli noin nuoressa ihmisessä nähnyt rahvaan koko voiman yhdistyneenä ylimystön hienoihin vaistoihin.

Portaat olivat ahtaat ja jyrkät jo alhaalla eteisen päässä, sillä kohtaa, jossa Gilbert oli tullessaan kompastua niiden ensimmäisiin askelmiin, mutta tulivat yhä jyrkemmiksi ja ahtaammiksi talon kolmannessa kerroksessa, jossa Jacques asui. Hän ja hänen suojattinsa nousivat suurella vaivalla ylös todelliselle ullakolle. Ainakin tällä kertaa oli Teresia ollut oikeassa: asumus olikin varsin yksinkertaisesti ullakko, jaettu neljään osastoon, joista kolme oli käyttämätöntä.

Täytyy myöntää, että Gilbertille määrätty osastokin oli asuttavaksi kelpaamaton.

Katto suistui niin jyrkästi harjahirrestä, että se ja permanto muodostivat terävän kulman. Keskellä tuota viettoa kattoa oli luukku, jossa oli kehnot ja ruuduttomat ikkunakehykset ja joka päästi sisään valoa niukalti, mutta ilmaa yllin kyllin, varsinkin talvimyrskyillä.

Onneksi oli nyt melkeinpä kesä, ja kuitenkin, vaikka oli lämmin vuodenaika, oli kynttilä vähällä sammua Jacquesin kädessä, kun he astuivat kamariin.

Olkipatja, josta Jacques oli niin kehuskellen puhunut, oli tosiaan siellä lattialla, ja se veti huomion puoleensa kamarin tärkeimpänä huonekaluna. Nurkissa oli kasoissa vanhoja painettuja kirjanarkkeja, jotka olivat reunoilta kellastuneita, keskellä rottain nakertamia kirjarykelmiä.

Kahdella nuoralla, jotka oli viritetty huoneen seinästä toiseen ja joista ensimmäiseen Gilbert oli tullessaan kuristaa itsensä, rapisi ja heilui yötuulessa paperipusseja, joissa oli palkoineen kuivattuja herneitä, ryytikasveja sekä liinavaatteita ja vanhoja naisten pukimia.

"Tämä ei ole kaunista", virkkoi Jacques, "mutta uni ja pimeys muuttavat köyhimmätkin majat komeimpien palatsien vertaisiksi. Nukkukaa niinkuin teidän iällänne nukutaan, eikä teitä mikään estä huomisaamuna luulemasta nukkuneenne Louvren linnassa. Mutta ennen kaikkea, varokaa tulta!"

"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert hieman päästä pyörällä kaikesta tänään näkemästään ja kuulemastaan.

Jacques läksi jo ulos hymyillen vieraalleen, mutta pyörsi vielä takaisin.

"Huomenna puhutaan asioista. – Oletan, ettei teistä ole vastenmielistä tehdä työtä, vai mitä?"

"Tiedättehän, monsieur", vastasi Gilbert, "että päinvastoin suurin toivoni on saada työtä".

"No, siispä on kaikki hyvin."

Jacques astui jälleen askeleen ovea kohti.

"Ihmisarvolle sopivaa työtä nimittäin", lisäsi Gilbert saivarrellen.

"Minä en tunne muunlaista työtä, nuori ystäväni. Me siis tapaamme huomenna."

"Hyvää yötä ja kiitoksia paljon, monsieur", lopetti Gilbert.

Jacques meni sulkien oven ulkoa ja Gilbert jäi kojuunsa yksin.

Ensin hän oli ollut kummastunut ja sitten ymmällään Pariisiin pääsystään. Mutta nyt hän kysyi itseltään, oliko tämä tosiaan Pariisi, tämä kaupunki, jossa saattoi olla moisia asumuksia kuin hänen nykyinen kamarinsa.

Sitten päätteli hän, että monsieur Jacques joka tapauksessa antoi kuin antoikin hänelle almun. Mutta kun hän muisti, mitenkä Taverneyssä almut annettiin, niin ei hän tätä seikkaa enää ihmetellyt, vaan ihmettely alkoi muuttua kiitollisuudeksi.

Kynttilä kädessä hän tarkasteli sitten kojunsa joka kulman, ollen kuitenkin varovainen, niinkuin Jacques oli vaatinut. Teresian vaatteita hän tuskin huomasikaan eikä tahtonut niistä ottaa edes vanhinta hametta yöksi peitteekseen.

Hän pysähtyi tarkastamaan painettuja kirjanlehtiä, jotka olivat tehneet hänet ylen uteliaaksi.

Ne olivat sidotut kiinni nippuihin; hän ei niihin koskenutkaan.

Kaula pitkällä ja ahmivin silmin alkoi hän sitten paperinippujen jälkeen tarkastella hernepusseja.

Hernepussit olivat tehdyt sangen valkeasta paperista, joka sekin oli painettuna kiinnitetty pusseiksi nuppineuloilla. Liikauttaessaan hiukan rajusti päätään sattui Gilbert nykäisemään nuoraa: yksi pusseista putosi permannolle.

Gilbert kalpeni ja pelästyi pahemmin kuin olisi murtanut auki jonkun raha-arkun ja kiiruhti kokoamaan maasta sinne tänne kierineitä herneitä ja panemaan niitä takaisin pussiin.

Tähän työhön ryhtyessään hän vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi paperiin ja yhtä vaistomaisesti lukeneeksi pari niihin painettua riviä; rivit tekivät hänet tarkkaavaksi. Hän työnsi herneet kauemmaksi, istahti olkipatjansa reunalle ja alkoi lukea. Sillä nuo sanat olivat niin sopusoinnussa hänen ajatustensa ja varsinkin hänen luonteensa kanssa, että tuntui kuin ne olisivat olleet kirjoitetut paitsi häntä varten, suorastaan hänen omana käsialanaan.

Paperissa oli seuraavaa:

'Muuten eivät minua kiehtoneet erikoisesti ompelijattaret, kamarineitsyet tai puotineidit; minulle piti olla herrasnaisia; kullakin ovat omat oikkunsa, ja tämä on aina ollut minun omituisuuteni. Minä en tässä asiassa ajattele samalla tavoin kuin Horatius. Kuitenkaan ei minuun vaikuta syntyperän taikka säädyn turhamaisuus, vaan paremmin hoidettu iho, kauniimmat kädet, aistikkaammat vaatteet, koko heidän olentonsa suurempi hienous ja siisteys, heidän suurempi makunsa käyttäytyessään ja puhuessaan, hienompi ja paremmin ommeltu puku, sievempi, kenkä, nauhat ja pitsit ja paremmin järjestetty tukka. Minusta olisi kaikkein vähimmin kaunis mieluisin, jos hänellä olisivat nämä ominaisuudet. Minusta on itsestänikin tämä taipumus naurettava, mutta sydämeni määrää sen minulle vasten tahtoanikin.' [Rousseau, "Tunnustuksia". Suom.]