Alexandre Dumas - Neiti de Taverney

Nämä kaksi miestä kuulivat hilpeän Artois'n kreivin huudahtelevan ja nauravan kaikin voimin:

– Ah, hra Rousseau, hra Rousseau, minä joudun sanomaan, että rouva kreivitär on säikyttänyt teidät pakoon, ja sitä ei tosiaan kukaan tahdo uskoa.

– Rousseau? – kuiskailivat molemmat miehet.

– Pysäytähän hänet, veliseni, – kehoitti prinssi, yhä nauraen; – pysäyttäkää hänet, hra de Vauguyon.

Rousseau käsitti nyt, millaiselle karille hänen onneton tähtensä oli hänen purtensa toimittanut.

Provencen kreivi ja Ranskan prinssien opettaja! Provencen kreivi sulki siis hänkin Rousseaulta tien.

– Hyvää päivää, monsieur, – virkkoi hän tälle lyhyeen ja kuivakiskoiseen tapaansa.

Hätääntynyt Rousseau kumarsi sopertaen:

– En tästä pääse!

– Ah, olen hyvin mielissäni teidät tavatessani, monsieur, – sanoi prinssi koulumestarin äänellä, joka etsii ja löytää vikaa oppilaasta.

"Yhä noita järjettömiä kohteliaisuuksia", ajatteli Rousseau. "Kyllä ne suuret herrat ovat äiteliä!"

– Minä olen lukenut Tacitus-käännöksenne, monsieur.

"Ah, se on totta", sanoi Rousseau itsekseen; "hän on oppinut mies, oikein pedantti".

– Tiedättekö, että Tacituksen kääntäminen on sangen vaikeata?

– Olenhan, monseigneur, siitä maininnut pienessä esipuheessani.

– Niin, sen kyllä tiedän, sen kyllä tiedän; te sanotte siinä, että osaatte vaan keskinkertaisesti latinaa.

– Monseigneur, se on aivan totta.

– Miksi sitte käännätte Tacitusta, hra Rousseau?

– Se oli tyyliharjoitusta, monseigneur.

– Oh, hra Rousseau, olitte väärässä kääntäessänne imperatoria brevitate sanoilla "vakava ja täsmällinen puhe".

Rousseau etsi levottomana muististaan.

– Niin, – sanoi nuori prinssi varmasti ja arkailematta kuin iäkäs tiedemies, joka on keksinyt virheen Salmasiuksen teoksissa, – sillä tavalla te olette kääntänyt. Lause esiintyy kohdassa, missä Tacitus kertoo Pison sotamiehilleen pitämästä puheesta…

– No, monseigneur?

– Niin, hra Rousseau, imperatoria brevitate merkitsee: päällikön tai käskemään tottuneen miehen täsmällisyydellä. Käskijän täsmällisyydellä … siinä oikea tulkinta, eikö niin, hra de Vauguyon?

– Niin, monseigneur, – myönsi opettaja. Rousseau ei vastannut mitään. Sitten lisäsi prinssi:

– Tämä oli sattuva esimerkki väärinkäsityksestä, hra Rousseau… Ja löydänpä vielä toisenkin.

Rousseau kalpeni.

– Niin, hra Rousseau, se on Cecinaa koskevassa kappaleessa, joka alkaa näin: At in superiore Germania . Tiedätte, että siinä kuvaillaan Cecinaa, ja Tacitus kirjoittaa: cito sermone .

– Muistan täydellisesti, monseigneur.

– Olette kääntänyt sen sanalla "kaunopuheinen"…

– Niin juuri, monseigneur, ja luulin…

– Cito sermone merkitsee nopeasti puhuvaa, siis sellaista henkilöä, joka puhuu sujuvasti.

– Minä sanoin kaunopuheinen ?

– Siinä olisi silloin pitänyt olla decoro tai ornato tai eleganti sermone. Citus on kuvallinen laatusana, hra Rousseau. Niinikään Tacitus kuvaillessaan Othon käytöksessä tapahtunutta muutosta sanoo: Delata voluptatate, dissimulata luxuria, cunctaque ad imperii decorem composita .

– Minä käänsin sen: Siirtäen toisiin aikoihin ylellisyyden ja nautinnon hän petti koko maailmaa, ryhtyen uudestaan luomaan valtakunnan loistoa.

– Väärin, hra Rousseau, väärin; ensiksikin olette tehnyt yhden ainoan lauseen kolmesta pienestä lauselmasta; ja se on pakoittanut teidät kääntämään huonosti sanat dissimulata luxuria … Sitten olette hairahtanut tämän lauseen viimeisessä jäsenessä. Tacitus ei ole tahtonut sanoa, että keisari Otho ryhtyi uudestaan luomaan valtakunnan loistoa; hän tarkoittaa sanoillaan, että Otho, joka ei enää tyydytellyt intohimojansa, vaan peitteli ylellisiä tapojaan, sovitti kaiken, käytti kaiken, käänsi kaiken… kaiken, käsitättekö, hra Rousseau, jopa intohimonsa ja paheensakin valtakuntansa loiston kohottamiseksi. Se on ajatus, lauseen monijakoinen ajatus, jotavastoin te esitätte sen rajoitettuna; eikö niin, hra de la Vauguyon?

– Niin, monseigneur.

Rousseau hikoili ja puhkui tässä säälimättömässä puserruksessa.

Prinssi salli hänen hetkisen hengähtää.

– Te olette perin etevä filosofiassa, – sanoi hän sitten. Rousseau kumarsi.

– Mutta Émilenne on vaarallinen kirja.

– Vaarallinenko, monseigneur?

– Niin, niiden monien harha-ajatusten tähden, joita se antaa pikkuporvareille.

– Monseigneur, kun mies on tullut isäksi, joutuu hän noihin oloihin, olkoon hän sitten kuningaskunnan suurin tai viimeisin… Isän asema… on…

– Sanokaahan, hra Rousseau, – kysyi häijy prinssi äkkiä, – eikö teidän Tunnustuksenne ole varsin hupaisa kirja?.. Niin, kuulkaahan, montako lasta teillä on ollut?

Rousseau kalpeni, horjui ja jätti nuoren pyövelinsä suuttumuksen ja ällistyksen ilme silmissään, ja se teki Provencen kreivin ilkeämielisen huvin kaksinkertaiseksi.

Hän olikin nauttinut kyllikseen, sillä vastausta odottamatta prinssi poistui opettajansa käsivarressa ja jatkaen huomautuksiaan sen miehen teoksista, jonka hän niin hirmuisesti oli masentanut.

Yksikseen jääneenä Rousseau hiukan toipui hämmennyksestään, kun hän samassa kuuli orkesterin kajahduttavan hänen alkusoittonsa ensimäiset säveleet. Hän asteli horjuen sinne päin ja istuimelleen saavuttuaan hän sanoi:

"Hupsu, tyhmä, pelkuri, mikä olenkin! Juuri nyt keksin vastauksen, joka minun olisi pitänyt antaa tuolle pienelle julmalle viisastelijalle. 'Monseigneur', olisin hänelle sanonut, 'on säädytöntä, että nuori mies kiusaa vanhus-poloista'."

Hän oli ajatuksissaan ehtinyt tähän ja oli hyvin tyytyväinen lauseeseensa, kun kruununprinsessa ja hra de Coigny alottivat duettonsa. Filosofin äskeiset mietteet hälvenivät musiikkimiehen kärsimykseen; sydämen jälkeen sai korva rangaistuksensa.

Heti kun harjoitus oli alkanut ja itse näytteleminen vaati tarkkaavaisuutta osakseen, Rousseau lakkasi olemasta huomion esineenä.

Nyt hän vuorostaan katseli ympärilleen. Hän kuuli maalaispukuisten suurten herrojen laulavan väärin ja näki naisten veikistelevän paimentyttöinä hovipuvuissa.

Marie-Antoinette lauloi puhtaasti, mutta hän oli huono näyttelijätär; sitäpaitsi oli hänellä niin heikko ääni, että se tuskin kuului. Ollakseen ketään peloittamatta kuningas oli mennyt hämärään aitioon, jossa hän jutteli naisten kanssa.

Kruununprinssi kuiskasi oopperan sanoja, ja esitys meni majesteetillisen huonosti.

Rousseau päätti lakata kuuntelemasta, mutta hänen oli vaikea olla kuulematta. Hänellä oli kuitenkin yksi lohdutus: hän oli huomannut ylhäisten sivuhenkilöiden joukossa suloisen olennon, ja se tyttö, jolle taivas oli suonut nuo ihanat kasvot, lauloi kauneimmalla äänellä koko joukosta.

Rousseau siis keskitti huomionsa häneen ja vaipui tämän hurmaavan olennon katselemiseen nuottitelineensä yli, ja hän avasi molemmat korvansa kootakseen hänen äänensä kaiken sulosoinnun.

Nähdessään tekijän tarkkaavaisena kuuntelevan kruununprinsessa tämän hymystä ja raukeista silmistä helposti vakuuttautui, että toki parhaiden palasten esittäminen kävi Rousseaun mielestä tyydyttävästi, ja nainen kun oli, hän kiitosta saadakseen kumartui nuottitelinettä kohti, lausuen:

– Meneekö huonosti, hra Rousseau?

Unelmoiva, suu avoinna istuva Rousseau ei vastannut mitään.

– Kas, me olemme erehtyneet, – virkkoi Marie-Antoinette, – eikä Rousseau uskalla sitä sanoa. Pyydän sitä teiltä, hra Rousseau.