Alexandre Dumas - Neiti de Taverney

Mutta Rousseau oli yhä varuillaan ja huomattuaan Teresian levottoman katseen hän käänsi selkänsä kuvastimeen. Hetki tuli; filosofi oli ahtanut päänsä täyteen kaikenlaista kiusallisen mahtipontista, mitä hän saattaisi sanoa kuninkaalle.

Hän toisteli siitä muutamia otteita kenkiensä solkia kiinnittäessään, viskasi hattunsa käsivarrelleen, otti keppinsä ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Teresia ei voinut häntä nähdä, vetäisi takkiaan ja liivejään molemmin käsin, oikaistakseen niiden poimut.

Teresia astui jälleen huoneeseen tarjoten hänelle nenäliinan, jonka Rousseau pisti laajaan taskuunsa, ja saattoi filosofin portaitten sillakkeelle, virkkaen:

– Kuule, Jacques, ole järkevä; tuossa asussa olet hirveä, näytät vääränrahan-tekijältä.

– Hyvästi, – sanoi Rousseau.

– Monsieur näyttää retkulta, – toisti Teresia. – Olehan varuillasi!

– Varo sinä tulta, – vastasi Rousseau; – äläkä koske papereihini.

– Sinä näytät aivan kynttilänniistäjältä, – lisäsi Teresia epätoivoissaan.

Rousseau ei vastannut mitään; hän astui hyräillen portaita alas ja pimeyden turvin hän harjasi hihallaan hattuansa, ravisti vasemmalla kädellänsä palttinaista röyhystään ja somisti pukunsa nopeasti koko hauskan näköiseksi.

Alhaalla hän kulki varpaillaan välttääkseen kenkiensä tahrautumista Plâtrière-kadun loassa ja saapui Elysée-kentille, missä odotteli noita rehellisiä ajopelejä, joita kielenpuhdistelu-kiihkosta tahdomme nimittää postivaunuiksi ja jotka vielä kaksitoista vuotta sitten kuljettivat tai oikeammin tärisyttelivät säästäväisyyteen pakoitettuja matkustajia Pariisin ja Versaillesin välillä.

Mitä matkalla tapahtui ei ole tähdellistä. Rousseaun täytyi ajaa sveitsiläisen henkivartijan, apulaiskirjurin, porvarin ja apotin seurassa.

Hän saapui puoli kuuden tienoissa illalla. Hovi oli jo kokoontunut Trianoniin; alkusoiton säveleet kajahtelivat kuningasta odotellessa; kirjailijaa ei kukaan ajatellut.

Muutamat henkilöt tiesivät kyllä, että geneveläinen Rousseau tulisi harjoitusta ohjaamaan; mutta hra Rousseau ei ollut mielenkiintoisempi nähdä kuin hra Rameau tai hra Marmontel tai kuka hyvänsä noista omituisista otuksista, joita hovilaiset tilasivat salonkeihinsa tai huviloihinsa.

Rousseaun otti vastaan päivystäjäupseeri, jonka tehtäväksi hra de Coigny oli antanut heti ilmoittaa hänelle geneveläisen tulosta.

Aatelismies riensi esille tavallisella kohteliaisuudellaan ja otti Rousseaun mitä innokkaimmalla ystävyydellä vastaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vilkaista mieheen, kun hän kummastui eikä voinut pidättyä häntä uudelleen tarkkaamasta.

Rousseau oli pölyinen, vaatteet rutistuneina, kalpea, ja hänen kalpeutensa kanssa räikeässä ristiriidassa oli erakon parta, jonka moista kukaan juhlamenojen-ohjaaja ei koskaan ollut nähnyt Versaillesin kuvastimiin heijastuvan.

Rousseau joutui kovin hämilleen hra de Coignyn katseesta ja vielä enemmän hämilleen, kun hän lähestyessään näytössalia kohtasi komeiden pukujen, pöyhkeiden pitsien, timanttien ja sinisten ritarikunnan-nauhojen paljouden, joka kaikki salin kultauksia vasten muistutti äärettömään vasuun asetettua kukkavihkoa.

Rousseau nolostui myöskin hengittäessään tätä ambralta tuoksuvaa ilmaa, jonka hieno haju päihdytti hänen plebeijin-aistejaan. Mutta ei auttanut muuta kuin astua rohkeasti esille. Monet katseet tähtäytyivät häneen kuin tahrapilkkuun tässä seurassa.

Yhä käyden hänen edellään hra de Coigny johdatti hänet soittamolle, missä orkesteri häntä odotti.

Sinne päästyään tunsi hän hiukan helpoitusta ja musiikin soidessa hän ajatteli vakavasti, että hän nyt oli keskellä vaaraa, – että tehty oli tehty ja että mitkään tuumailut eivät siinä enää auttaneet.

Kruununprinsessa oli jo näyttämöllä Coletten puvussa Coliniansa odotellen. Hra de Coigny vaihtoi pukua aitiossaan.

Äkkiä nähtiin kuninkaan astuvan sisään kumartuneitten päiden keskellä. Ludvig XV hymyili ja näkyi olevan mitä parhaimmalla ja hilpeimmällä tuulella.

Kruununprinssi istahti hänen oikealleen ja Provencen kreivi asettui hänen vasemmalle puolelleen. Tämän mitä suljetuimman seurueen muodostaneet puolisataa henkilöä kävivät kuninkaan viittauksesta istumaan.

– No, eikö aleta? – kysyi Ludvig XV.

– Sire, – sanoi kruununprinsessa, – paimenet ja paimentytöt eivät vielä ole pukeutuneet; me odotamme heitä.

– Voisihan esiintyä kävelypuvussa, – huomautti kuningas.

– Ei, sire, – vastasi kruununprinsessa itse näyttämöltä, – sillä me tahdomme koetella pukuja ja kuoseja valossa, jotta näemme niiden vaikutuksen.

– Aivan oikein, madame, – myönsi kuningas; – jaloitelkaamme sitten hiukan.

Ja Ludvig XV nousi kiertääkseen käytävässä ja näyttämöllä. Hän oli muuten varsin levoton, kun ei nähnyt rouva Dubarryn saapuvan.

Kuninkaan lähdettyä aitiostaan Rousseau katseli surumielisesti ja ahdistus sydämessä tätä tyhjää salia ja mietti omaa yksinäisyyttään.

Tämä oli omituinen vastakohta sille vastaanotolle, jota hän oli peljännyt. Hän oli kuvitellut, että ihmisryhmät avautuisivat hänen edessään, että hovilaisten uteliaisuus olisi vielä tungettelevampaa ja merkitsevämpää kuin pariisilaisten; hän oli peljännyt kyselyjä ja esittelyjä, ja nyt ei kukaan kiinnittänytkään häneen mitään huomiota.

Hän ajatteli että pitkä partansa ei vielä ollut kyllin pitkä, että rääsytkään eivät olisi täällä sen enempää silmään pistäneet kuin hänen vanha pukunsa. Hän lohdutteli itseään sillä, että ei ollut narrimaisesti hienoutta tavoitellut.

Mutta kaiken tämän pohjalla tunsi hän sydämessään melkoista nöyryytystä siitä, että häntä kohdeltiin korkeintaan orkesterin johtajana.

Äkkiä eräs upseeri lähestyi häntä ja kysyi häneltä, eikö hän ollut hra Rousseau.

– Kyllä, monsieur, – vastasi hän.

– Madame la dauphine haluaa puhella kanssanne, monsieur, – virkkoi upseeri.

Rousseau nousi hyvin liikutettuna.

Kruununprinsessa odotti häntä. Hänellä oli kädessään Coletten pikku aaria:

"Ma kaiken onnen hukkasin".

Heti Rousseaun nähtyään hän riensi tämän luo. Filosofi tervehti hyvin nöyrästi, itsekseen sanoen kumartavansa naiselle eikä prinsessalle.

Marie-Antoinette puolestaan oli yhtä ystävällinen jörölle ajattelijalle kuin hän olisi ollut Euroopan hienostuneimmalle aatelismiehelle.

Hän kysyi tältä neuvoa, millä poljennolla kolmas säe oli laulettava:

"Colin jo hylkää mun…"

Rousseau ryhtyi selittelemään lausuntoa ja sävellysoppia, mutta hänen epäilemättä hyvinkin viisaan teoriansa keskeytti kuninkaan ja muutamien hovimiesten meluisa saapuminen.

Ludvig XV astui lämpiöön, missä kruununprinsessa täten nautti filosofin opetusta.

Kuninkaan ensimäinen vaikutelma, ensimäinen ajatus hänen nähdessään tämän muokkaamattoman olennon, oli aivan sama, minkä hra de Coigny oli katseellaan ilmaissut. Mutta hra de Coigny tunsi Rousseaun, jotavastoin Ludvig XV ei häntä tuntenut.

Hän katseli varsin kauan vapaata ihmistämme, samalla kun Rousseau otti vastaan dauphinen kohteliaisuudet ja kiitokset.

Tämä kuninkaallista valtaa uhkuva katse, tämä katse, joka ei ollut tottunut painumaan alas kenenkään edessä, teki sanomattoman vaikutuksen filosofiin, jonka vilkas silmä kävi epävarmaksi ja araksi.

Kruununprinsessa odotti, kunnes kuningas oli päättänyt tarkastelunsa, ja sitten hän lähestyen Rousseauta virkkoi:

– Suvaitseeko teidän majesteettinne, että esittelen teille kappaleemme tekijän?