Alexandre Dumas - Neiti de Taverney

– Senvuoksi, monsieur, – sanoi aatelismies, – hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan Trianoniin kappaleen yleisharjoitusta ohjaamaan.

– Oh!.. – virkahti Rousseau. – Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ajattele… Minäkö Trianoniin?

– Miksikä ei?.. – lausui hra de Coigny mitä luonnollisimmalla sävyllä.

– Oh, monsieur, teillä on hyvä maku, te olette älykäs mies; te olette tahdikkaampi kuin monet muut; vastatkaahan nyt käsi sydämellänne: filosofi Rousseauko, henkipatto Rousseau, ihmisvihaaja Rousseau hovissa… eikö se saisi koko joukkiota naurusta läkähtymään?

– En käsitä, monsieur, – vastasi hra de Coigny kylmästi, – miten teitä vainoavan tuhman ryhmäkunnan nauru ja ilkkuminen voisi häiritä kunnon miehen unta, kirjailijan, jota voidaan pitää kuningaskunnan ensimäisenä. Jos teillä on tuollainen heikkous, hra Rousseau, kätkekää se tarkoin; vain se voisi antaa ihmisille aihetta nauruun. Sen suhteen mitä sanotaan täytyy, kuten myöntänette, olla varuillaan, kun on kysymyksessä sellaisen henkilön huvi ja mielihalu kuin hänen kuninkaallisen korkeutensa dauphinen, Ranskan kruununperijättären.

– Tietysti, – myönsi Rousseau, – tietysti.

– Johtuisiko se, – sanoi hra de Coigny hymyillen, – aiheettoman häveliäisyyden jäännöksestä?.. Se olisi joutavaa. Siksikö, että olette ollut ankara kuninkaita kohtaan, varotte mukautumasta? Ah, hra Rousseau, te olette opettanut ihmiskuntaa; mutta toivoakseni ette sitä vihaa?.. Ja tehnettehän sitäpaitsi poikkeuksen naisten suhteen, jotka ovat kuninkaallista verta.

– Monsieur, te pakoitatte minua hyvin herttaisesti; mutta ajatelkaa asemaani… minä elän eristettynä, yksinäni… onnettomana.

Teresia irvisti.

"Vai onnettomana…" tuumi hän; "pitäisipä kelvata!"

– Kasvoilleni ja käytökseeni jää aina, vaikka mitä tekisin, kuninkaan ja prinsessojen silmille epämieluinen leima, he kun etsivät vain iloa ja tyydytystä. Mitä siellä sanoisin?.. Mitä tekisin?..

– Luulisi teidän epäilevän itseänne; mutta eikö sillä, joka on kirjoittanut Uuden Heloisen ja Tunnustukset , monsieur, ole enemmän älyä puhumaan ja toimimaan kuin meillä kaikilla yhteensä, niin monta kuin meitä onkin?

– Vakuutan teille, monsieur, että se on minulle mahdotonta…

– Tuo sana, monsieur, on ruhtinaille tuntematon.

– Juuri siksi, monsieur, jäänkin kotiin.

– Monsieur, ettehän tahdo tuottaa minulle, uhkarohkealle lähettiläälle, joka olen ottanut tehtäväkseni tyydyttää madame la dauphinea, ettehän tahdo tuottaa minulle kivistelevää tuskaa, pakoittamalla minua palaamaan Versaillesiin häpeissäni, voitettuna. Se aiheuttaisi minulle niin suuren mielipahan, että lähtisin paikalla maanpakoon. Katsokaahan, paras hra Rousseau, minun tähteni, jolla on syvä myötätunto kaikkia teoksianne kohtaan, tehkää minun tähteni, mitä teidän suuri sydämenne kieltäisi anovilta kuninkailta.

– Monsieur, teidän tavaton herttaisuutenne voittaa sydämeni, kaunopuheisuutenne on vastustamaton, ja teidän äänenne liikuttaa minua enemmän kuin voin sanoa. – Annatteko siis vaikuttaa itseenne?

– Ei, minä en voi… en tosiaan; terveyteni ei siedä matkaa.

– Matkaa? Oh, hra Rousseau, mitä ajattelette! Viiden neljännestunnin ajelu.

– Niin teille, virmoilla hevosillanne.

– Mutta kaikki hovin hevosethan ovat käytettävissänne, hra Rousseau. Madame la dauphine on pyytänyt minua teille sanomaan, että teille on valmistettu asunto Trianonissa, sillä ei tahdota, että niin myöhään palaisitte Pariisiin. Sitäpaitsi sanoi monsieur le dauphin, joka osaa kaikki teoksenne ulkoa, hovinsa kuullen, että hän haluaisi palatsissaan näytellä huonetta, missä hra de Rousseau on asunut.

Teresialta pääsi ihastuksen huudahdus, ei Rousseaulle, vaan ystävälliselle prinssille.

Tätä viimeistä hyväntahtoisuuden osoitusta Rousseau ei voinut vastustaa.

– Täytyy siis suostua, – virkkoi hän, – sillä minua ei koskaan ole näin taitavasti ahdistettu.

– Teidät voittaa sydämeen vetoamalla, monsieur, – vastasi hra de Coigny; – järjeltänne te olisitte valloittamaton.

– Minä siis tulen, monsieur, täyttääkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa toivomuksen.

– Oi, monsieur, ottakaa vastaan kaikki mieskohtaiset kiitokseni. Sallikaa, että pidätyn kiittämästä madame la dauphinen puolesta: hän olisi minulle pahoillaan, jos ennakolta esittäisin kiitokset, jotka hän itse tahtoo teille lausua. Ja tiedättehän muuten, monsieur, että miehen tuleekin kiittää nuorta ja hurmaavaa naista, joka suvaitsee tarjota hänelle suosiotaan.

– Se on totta, monsieur, – vastasi Rousseau hymyillen, – mutta vanhuksilla on etuoikeus kauniitten naistenkin rinnalla: heitä rukoillaan.

– Hra Rousseau, suvaitkaa siis ilmoittaa minulle teille sopiva aika; minä lähetän teille vaununi tai paremminkin tulen itse teitä noutamaan opastaakseni teidät.

– Ei, monsieur, siitä minä teidät pidätän, – sanoi Rousseau. – Minä saavun Trianoniin, olkoon menneeksi; mutta jättäkää minulle vapaus tulla sinne oman mieleni mukaisesti, omalla tavallani; älkää tästä hetkestä lähtein minusta enää huolehtiko. Minä tulen, siinä kaikki; ilmoittakaa minulle tunti.

– Mitä, monsieur, ettekö salli minun olla esittelijänä! Tosin olenkin siihen arvoton, ja teidänlaisenne nimi ilmoittaa kyllä itse itsensä.

– Monsieur, tiedän teidän merkitsevän hovissa enemmän kuin minä missään paikassa maailmassa… En teidän osaltanne kieltäydy tarjouksestanne, mutta minä rakastan omaa mukavuuttani; tahdon lähteä sinne kuin lähtisin kävelylle, ja tämä onkin… ehdoton sanani.

– Kunnioittava kumarrukseni, monsieur, ja minä varon missään suhteessa teitä kiusoittamasta. Harjoitus alkaa tänä iltana kello kuusi.

– Hyvä on; neljännestä vailla kuusi olen Trianonissa.

– Mutta sittenkin, millä keinoin matkustatte?

– Se on minun asiani; kas tässä kulkuneuvoni.

Hän näytti varsin joustavana säilynyttä säärtänsä, joka hänen oli tapana pukea tavallaan vaativasti.

– Viisi penikulmaa! [ranskal. penikulma (lieue) oli 4444 metriä. Suom.] – huudahti hra de Coigny hämmästyneenä. – Mutta tehän aivan murtuisitte; illasta tulee väsyttävä; olkaa varuillanne!

– Sitten on minulla ajopelini ja hevosenikin, veljellinen kansanomainen kulkuneuvo, joka kuuluu naapurilleni yhtä hyvin kuin minullekin, niinkuin ilma, päiväpaiste ja vesi, ja ne vaunut maksavat vain viisitoista souta.

– Ah, Jumalani, kyytikärryt! Minua aivan hirvittää.

– Penkit, jotka teistä ovat niin kovat, tuntuvat minusta pehmeiltä kuin hekumoitsijan patjat. Minusta ne ovat kuin untuvilla tai ruusunlehdillä täytetyt. Siis iltaan, monsieur, iltaan.

Nähdessään itsensä näin hyvästellyksi hra de Coigny lähti ja moneen kertaan kiiteltyään, annettuaan enemmän tai vähemmän täsmällisiä ohjeita ja suositeltuaan palveluksiaan hän Rousseaun saattamana sillakkeelle ja Teresian seuraamana kerroksen puoliväliin astui pimeitä portaita alas.

Hra de Coigny nousi vaunuihinsa ja palasi, hiljaa itsekseen hymyillen, Versaillesiin.

Teresia tuli takaisin, sulki oven myrskyä uhkaavana, ja Rousseau tiesi, että ukonilma oli puhkeamassa.

Kun hra de Coigny oli poistunut, niin Rousseau, jonka ajatuksille tämä vierailu oli antanut uuden suunnan, istahti syvään huokaisten pieneen nojatuoliin ja virkkoi raukealla äänellä:

– Voi, niin tuskastuttavaa! Kylläpä ne ihmiset minua väsyttävät ahdistelullaan!

Huoneeseen astuvan Teresian korvaan sattuivat nämä sanat, ja hän asettui Rousseaun eteen virkkaen: