Alexandre Dumas - Neiti de Taverney

– Olet sinä aika pöyhkeilijä!

– Minäkö? – kysyi Rousseau kummastuneena.

– Niin, sinä olet turhamielinen, tekopyhä!

– Minäkö?

– Sama mies… Olet kovin mielissäsi, kun pääset hoviin, ja salaat ilosi välinpitämättömyyttä teeskennellen.

– Oi, hyvä Jumala! – vastasi Rousseau olkapäitänsä kohauttaen ja nöyryytettynä, kun hänen ajatuksensa oli niin hyvin arvattu.

– Etkö aio uskotella minulle, että sinulle muka ei ole suuri kunnia saada kuningas kuuntelemaan sävelmiä, joita kuin mikäkin tyhjäntoimittaja täällä rimputtelet spinetilläsi?

Rousseau katsahti ärtyneesti vaimoonsa.

– Sinä olet hupsu, – sanoi hän; – minunlaiselleni miehelle ei kuninkaan edessä esiintyminen tuota kunniaa. Mistä ansiosta tuo mies on päässyt valtaistuimelle? Luonnonoikusta, joka synnytti hänet kuningattaresta. Mutta minä ansaitsen tulla kutsutuksi kuninkaan luo häntä elähdyttämään. Sen olen ansainnut työlläni ja työn luomalla nerollani.

Teresia ei ollut niitä naisia, jotka näin antoivat itsensä lyödä.

– Toivoisinpa, että hra de Sartines kuulisi sinun moisia juttelevan.

Silloin saisit asuaksesi kopin Bicêtren hulluinhuoneessa tai komeron Charentonissa.

– Siksi, – virkkoi Rousseau, – että hra de Sartines on tyrannin palkkaama tyranni, ja mies ei voi pelkällä nerollaan puolustautua tyranneja vastaan; mutta jos hra de Sartines minua vainoisi…

– Niin sitten? – tutkaisi Teresia.

– Ah, niin, – huokasi Rousseau, – tiedän, että viholliseni olisivat kovin mielissään; niin!..

– Miksi sinulla on vihollisia? – tivasi Teresia. – Siksi että olet häijy ja että olet hyökännyt koko maailman kimppuun. Oh, hra de Voltairella on ystäviä, sen arvaa!

– Se on totta, – vastasi Rousseau hymyillen enkelin ilmeellä.

– Mutta, dame , Voltaire käyttäytyykin herrasmiehen lailla! Preussin kuningas on hänellä sydämellisenä ystävänä; hänellä on hevosia, hän on rikas, hänellä on Ferneyn linna… Ja kaiken tämän on hän ansiollaan saavuttanut… Mutta hänpä ei ynseilekään hovissa käydessään, vaan on siellä kuin kotonaan.

– Luuletko, – huomautti Rousseau, – etten minä ole siellä kuin kotonani? Luuletko, etten tiedä, mistä kaikki siellä tuhlatut rahat saadaan, ja että minut petetään kunnianosoituksilla, joita siellä valtiaalle suitsutetaan? Heh, vaimo-kulta, joka arvostelet kaiken takaperoisin, ajattele toki, että jos minä ynseilen, johtuu se ylenkatseestani; ajattele toki, että halveksiessani noiden hovilaisten ylellisyyttä ja loistoa teen sen siksi, että he ovat tuon loistonsa varastaneet.

– Varastaneet! – kivahti Teresia sanomattoman suuttuneena.

– Niin, varastaneet… sinulta, minulta ja koko maailmalta! Kaikki kulta, millä heidän vaatteensa ovat kirjaillut, olisi jaettava onnettomille, joilta puuttuu leipää. Senvuoksi minä, joka mietiskelen kaikkea tätä, menen hyvin vastenmielisesti hoviin.

– En väitä, että kansa on onnellinen, – myönsi Teresia; – mutta kuningas on sentään kuningas.

– No niin, minä tottelen häntä; mitä hän muuta tahtoo?

– Oh, sinä tottelet häntä pelosta. Älä sanokaan, että menet jonnekin vastahakoisesti ja että silti olet rohkea mies, taikka minä vastaan, että olet teeskentelijä ja menet sinne hyvin mielelläsi.

– Minä en pelkää mitään, – virkkoi Rousseau ylväästi.

– Hyvä, käyhän sitte sanomaan kuninkaalle edes neljännes siitä, mitä juuri olet minulle jutellut.

– Sen varmaan teen, jos tunteeni siihen käskee.

– Sinäkö?

– Niin, minä; olenko koskaan perääntynyt?

– Pyh, sinä et uskaltaisi siepata kissalta sen jyrsimää luuta, peläten, että se sinua raapaisisi… Mitä sitten, kun vartijat ja miekkamiehet sinut ympäröitsisivät?.. Näetkös, minä tunnen sinut kuin olisin äitisi… Sinä menet heti kohta ajamaan partasi, voitelemaan hiuksesi, laittelemaan itsesi koreaksi; sinä ojennat sääresi siroksi, harjoittelet mielenkiintoista silmäinsiristystäsi, koska silmäsi ovat aivan pienet ja pyöreät ja se huomattaisiin, jos ne luonnollisesti avaisit, jotavastoin siristykselläsi uskottelet niiden olevan isot kuin ajoportit. Kohta pyydät minulta silkkisukkasi, pukeudut suklaanväriseen teräsnappiseen takkiisi, kiinnität uuden tekotukan päähäsi, otat ajurin, ja niin lähtee filosofini kauniiden naisten ihailtavaksi… ja huomenna, ah, huomenna sitten olet oikein haltioissasi, raukeana, olet palannut rakastuneena, kirjoittelet huokaillen pieniä värsyjä ja höystät kahviasi kyynelilläsi. Oi, kyllä minä sinut tunnen!..

– Sinä erehdyt, hyvä ystävä, – sanoi Rousseau. – Vakuutan sinulle, että minut pakoitetaan väkisin hoviin. Minä lähden sinne, koska toki pelkään pahennuksen herättämistä, niinkuin jokaisen kunnon kansalaisen on sitä peljättävä. Sitäpaitsi en kuulu niihin, jotka kieltäytyvät tunnustamasta jonkun kansalaisen yliherruutta valtiossa; mutta jos vaaditaan hovimiesten lailla liehittelemään, jos on hierottava uutta nuttuani noiden odotushuoneen herrojen kiiltohelyjä vastaan… Ei, ei! Siitä ei tule mitään, ja jos minut sellaisesta tapaat, saat mielinmäärin minua ivailla.

– Siis sinä et pukeudukaan? – sanoi Teresia ivallisesti.

– En.

– Et ota uutta tekotukkaasi?

– En.

– Etkä siristä pieniä silmiäsi?

– Sanon sinulle, että menen sinne vapaana miehenä, teeskentelyttä ja pelotta: minä menen hoviin niin kuin menisin teatteriin; ja esiinnynkö näyttelijäin mielestä hyvin vai huonosti puettuna, siitä minä viisi.

– Oh, mutta ajathan toki partasi, – virkkoi Teresia; – se on puolta jalkaa pitkä.

– Sanon sinulle, että en muuta mitään ulkoasussani. Teresia räjähti niin äänekkääseen nauruun, että Rousseau kiusaantuneena meni toiseen huoneeseen.

Emännän pistelyt eivät tähän loppuneet; hänellähän oli niitä varalla kaiken laatuisia, ehtymättä. Hän otti perin huolellisesti kaapista juhlapuvun, puhtaat liinavaatteet ja vahatut kengät, mennen sitten levittämään kaikki nämä kauniit kapineet Rousseaun vuoteelle ja tuoleille.

Mutta tämä ei näkynyt niihin kiinnittävän pienintäkään huomiota.

Silloin sanoi Teresia:

– No, nyt sinun on aika ryhtyä pukeutumaan… Hoviasuun laittautuminen ei käy niin nopeasti… Sinun ei enää auta viivytellä, jos mielit ehtiä Versaillesiin määrätyllä tunnilla.

– Sanoinhan sinulle, Teresia, – vastasi Rousseau, – että tässä asussa menen hyvin mukiin. Tässä puvussa esiinnyn joka päivä kansalaisteni edessä. Kuningas ei ole muuta kuin kansalainen kuten minäkin.

– No, no, – virkkoi Teresia vietelläkseen häntä ja suostuttaakseen hänet mairitteluilla tahtoonsa, – älä ole itsepäinen, Jacques, äläkä tee tyhmyyttä… Vaatteesi ovat tuossa… partaveitsesi on valmiina… minä kutsutan parturin, jos olet tänään hermostunut…

– Kiitos, hyvä ystävä, – vastasi Rousseau, – minä vain kerran sukaisen harjalla ja otan kenkäni, koska tohveleissa ei voi lähteä ulos.

"Olisikohan hänellä kerrankin omaa tahtoa?" ihmetteli Teresia.

Ja hän kiihoitti filosofia milloin keimailulla, milloin vakuutteluilla, milloin ivansa voimalla. Mutta Rousseau tunsi hänet, hän näki ansan; hän tiesi, että niin pian kuin hän antaisi perään, hänen holhoojattarensa säälimättä häpäisisi ja pilkkaisi häntä. Hän ei siis tahtonut myöntyä eikä ollut näkevinään komeita pukimia, vaikka ne olisivat kohottaneet sitä, mitä hän nimitti luontaiseksi hyvännäköisyydekseen.

Teresia väijyi häntä. Hänellä oli jälellä vain yksi toivo: vilkaisu kuvastimeen, jota Rousseau ulos lähtiessään ei koskaan laiminlyönyt, sillä filosofi oli ylenmäärin siisteyttä harrastava, mikäli siisteyden harrastuksessa voi liiallisuuteen mennä.