Alexandre Dumas - Neiti de Taverney

– Sire, kunnioittaako teidän majesteettinne meitä syömällä illallista Trianonissa?

– En syö täällä, poikani; sanoin juuri äsken madamelle, että tunnen väsymystä; teidän pursuava nuoruutenne huimaisi minua… Aterioitsen yksinäni.

Dauphin kumarsi ja lähti Rouva Dubarry lyykisti vyötäisiään myöten ja poistui suuttumuksesta väristen.

Silloin antoi kuningas merkin Richelieulle.

– Herttua, – sanoi hän – minun on puhuttava teille eräästä teitä koskevasta asiasta.

– Sire…

– En ole ollut tyytyväinen… Tahdon, että annatte minulle selityksiä… Kuulkaahan… Minä aterioitsen yksinäni, te olette minulle seurana.

Ja kuningas katsahti Taverneyhin.

– Kaiketi tunnette tuon herrasmiehen, herttua?

– Hra de Taverneyn? Kyllä, sire.

– Ah, sen ihastuttavan laulajattaren isä?

– Niin, sire.

– Kuunnelkaa mitä sanon, herttua.

Kuningas kumartui kuiskailemaan Richelieun korvaan. Taverney iski kyntensä ihoonsa, jotta ei ilmaisisi liikutustansa. Hetkistä myöhemmin Richelieu kulki Taverneyn ohi ja sanoi hänelle:

– Seuraa minua huomaamattomasti.

– Mihin sitten? – kysyi Taverney samaan tapaan.

– Tulehan vain.

Herttua läksi. Taverney seurasi häntä kahdenkymmenen askeleen välimatkalla kuninkaan huoneisiin asti. Herttua astui sisälle; Taverney jäi etuhuoneeseen.

Hra de Taverneyn ei tarvinnut kauan odottaa. Pyydettyään hänen majesteettinsa kamaripalvelijalta, mitä kuningas oli jättänyt toilettipöydälleen, Richelieu palasi pian ulos kantaen esinettä, jota parooni ei heti voinut sitä peittävän silkkisuojuksen alta eroittaa. Mutta marski karkoitti pian ystävänsä levottomuuden, Hän vei hänet parvekkeelle päin.

– Parooni, – sanoi hän, heti kun näki olevansa hänen kanssaan kahden kesken. – Mielestäni olet toisinaan epäillyt ystävyyttäni?

– En sovintomme jälkeen, – vastasi Taverney.

– Sitten olet epäillyt onneasi ja lastesi menestystä?

– Oh, sitä kyllä.

– Kah, sinä olit väärässä. Omasi ja lastesi onni on luotu niin nopeasti, että sen pitäisi sinua huimata.

– Pyh, – virkkoi Taverney, joka aavisti osan totuutta, mutta joka ei olisi jättäytynyt jumalan haltuun ja siis myöskin varoi paholaista; – miten lasteni onni on niin nopeasti tullut luoduksi?

– Mutta onhan hra Filip kapteenina kuninkaan palkkaamassa komppaniassa.

– Oh, se on totta… ja siitä saan kiittää sinua.

– Eikö mitä! Ja sitten neiti de Taverneystä ehkä tulee markiisitar.

– Mitä kummaa! – huudahti Taverney. – Mitä, tyttärestänikö…?

– Kuuntele, Taverney, kuninkaalla on perin hyvä maku; kauneus, sulo ja hyve miellyttävät hänen majesteettiaan, kun niihin liittyy lahjakkuutta… ja neiti de Taverneyssä yhtyvät nämä avut hyvin huomattavassa määrässä… Kuningas on siis ihastunut neiti de Taverneyhin.

– Herttua, – vastasi tytön isä, ottaen arvokkaan muodon, joka marskista tuntui enemmän kuin naurettavalta, – herttua, miten selität tuon sanasi "ihastunut"?

Richelieu ei pitänyt pöyhkeilystä; hän vastasi kuivasti ystävälleen:

– Parooni, kielenkäyttö ei ole vahvoja puoliani, enkä oikeinkirjoitustakaan paljoa osaa "Ihastunut" on minulle aina merkinnyt ylenmääräistä tyytyväisyyttä, siinä se… Jos sinä olet ylenmäärin huolestunut nähdessäsi lastesi kauneuden, lahjakkuuden ja ansiollisuuden tyydyttävän kuningasta, tarvitsee sinun vain sanoa sananen… minä palaan heti hänen majesteettinsa luo.

Ja Richelieu pyörähti kantapäillään aivan nuorekkaan kepeästi.

– Herttua, sinä et käsittänyt minua oikein, – huudahti parooni, pidättäen häntä. – Vertubleu , oletpa sinä elävä.

– Miksi sanot minulle, että et ole tyytyväinen?

– Heh, enhän minä sitä sanonut.

– Sinä vaadit minulta selityksiä kuninkaan armollisesta suosiosta…

Sellainen saakelin hupsu!

– Vielä kerran, herttua, enhän siitä ole hiiskahtanutkaan. Ihan varmaan minä olen tyytyväinen.

– Ah, sinä… No, kuka sitten on tyytymätön?.. Tyttäresikö?

– Kuka tietää!

– Rakas ystävä, sinä olet kasvattanut tyttäresi yhtä älyttömäksi näissä asioissa kuin itsekin olet.

– Paras ystäväni, tyttäreni on kasvattanut itsensä aivan yksinään; käsität hyvin, että minä en ole itseäni siinä riuduttanut. Minulle oli kylliksi rakasta homehtua Taverneyn loukossa… Hyve on hänessä puhjennut aivan itsestään.

– Ja kerrotaan, että maalaiset ovat taitavia rikkaruohojen kitkennässä! Sanalla sanoen, tyttäresi on turhankaino.

– Sinä erehdyt, hän on kyyhkynen.

Richelieu irvisti.

– No niin, lapsi-paran on etsittävä kelpo aviomies, sillä se vika tekee onnen sattumat hänelle harvinaisiksi.

Taverney katseli levottomasti herttuaa.

– Onneksi hänelle, – jatkoi tämä, – on kuningas niin silmittömästi rakastunut Dubarryn kreivittäreen, että hän ei koskaan kiinnittäisi vakavaa huomiota muihin.

Taverneyn levottomuus muuttui ahdistukseksi.

– Siis, – jatkoi Richelieu, – tyttäresi ja sinä voitte rauhoittua. Minä menen esittämään hänen majesteetilleen tarpeelliset vastaväitteet, niin ei kuningas sitä laisinkaan tyrkytä.

– Mitä sitten, hyvä Jumala? – huudahti Taverney aivan kalpeana, ravistaen ystäväänsä käsivarresta.

– Pientä lahjaa neiti Andréelle, rakas parooni.

– Pientä lahjaa!.. Mikä se on? – kysyi Taverney täynnä ahneutta ja toivoa.

– Oh, eipä juuri mitään, – virkkoi Richelieu huolettomasti; – tämä… katso.

Ja hän paljasti lippaan silkkikääröstä.

– Jalokivilipas?

– Vähäpätöinen kapine… muutaman tuhannen livren kaulakoriste, jonka hänen majesteettinsa ihastuneena kuulemastaan mielilaulustansa tahtoi tarjota sen laulajalle; sellainen on sopivaa. Mutta koska tyttäresi on niin arka, älkäämme siitä enää puhuko.

– Herttua, mitä ajattelet? Kuningashan loukkaantuisi siitä.

– Epäilemättä se loukkaisi kuningasta; mutta eikö hyveelle aina ole ominaista loukata jotakuta tai jotakin?

– Mutta, herttua, maltahan toki, – sanoi Taverney, – tyttö ei ole niin järjetön.

– Toisin sanoen nyt sinä olet puhumassa, eikä tyttö?

– Oh, mutta tiedänhän minä hyvin, mitä hän sanoo ja tekee!

– Kiinalaiset ovat perin onnellisia, – virkkoi Richelieu.

– Minkätähden? – kysyi Taverney hämmästyneenä.

– Sentähden että heillä maassaan on paljon kanavia ja virtoja.

– Herttua, sinä vaihdat puheenaihetta; älä saata minua epätoivoon.

Puhu minulle entiselläsi.

– Minä puhun, parooni, enkä laisinkaan muuta keskustelumme aihetta.

– Miksi sitten haastaa kiinalaisista? Mitä yhteyttä heidän virroillaan on tyttäreni kanssa?

– Hyvin paljon… Sanon sinulle, että kiinalaisilla on onni kenenkään siitä muistuttamatta hukuttaa liian siveelliset tytöt.

– No, no, herttua, – virkkoi Taverney, – täytyy olla myöskin oikeudenmukainen. Otaksukaamme, että sinulla olisi tytär.

– Hitossa, onhan minulla… ja jos tultaisiin kertomaan, että hän on liian hyveellinen… olisi se kovin häijyä!

– Soisit kai sentään mieluummin hänen olevan toisin?

– Oh, minä en enää sekaannu lasteni asioihin, kun he ovat täyttäneet kahdeksan vuotta.

– Kuuntelehan minua sentään. Jos kuningas antaisi tehtäväkseni tarjota kaulanauhan tyttärellesi ja tyttäresi valittaisi sinulle?

– Oh, ystäväiseni, ei mitään vertailuja… Minä olen aina elänyt hovissa, jotavastoin sinä olet elänyt huronin tavoin: se on peräti erilaista. Mikä sinulle on hyvettä, on minulle hupsuutta; mikään ei, näetkös, opi se ohjeeksesi, ole epämiellyttävämpää kuin tulla sanomaan ihmisille: "Mitä tekisitte siinä tai siinä tilaisuudessa?" Ja päälle päätteeksi sinä vertailussasi erehdyt, hyvä ystävä. Ei ole laisinkaan tarkoitus, että menisin tarjoamaan kaulakoristetta tyttärellesi.