Alexandre Dumas - Neiti de Taverney

Marat itse antoi tehokasta apua naiselle, virkistelemällä kalvenneita ja kuihtuneita kukkia pienessä sinisessä fajanssiruukussa, joka oli ullakkokamarin pääasiallinen kaunistus. Hänellä oli käsivarrellaan vielä palttinainen pyyhinriepu, mistä näkyi, että hän ennen kukkasiin koskemistaan oli siistinyt huonekaluja.

Kun avain oli ovessa ja Balsamo oli astunut sisään kolkuttamatta, hän yllätti Marat'n tässä hommassa. Mestarin nähdessään toinen punehtui paljoa enemmän kuin oikealle stoalaiselle oli sopivaa.

– Näette, monsieur, – virkkoi hän, viskaten kielittelevän pyyhinrievun salavihkaa erään verhon taakse, – minä olen käytännöllinen mies ja autan tätä kunnon naista. Minä pidänkin työstä, joka ehkä oikein sopimatta kelpo plebeijille ei silti myöskään kokonaan ole herrasmiehen tointa.

– Se sopii köyhälle, siisteyttä harrastavalle nuorelle miehelle, – vastasi Balsamo kylmästi, – siinä kaikki. Oletteko pian valmis, monsieur? Tiedätte, että minuuttini ovat lasketut.

– Puen takin ylleni, monsieur… Rouva Grivette, takkini!?.. Hän on ovenvartijani, monsieur, hän on myöskin kamaripalvelijani, keittäjättäreni, taloudenhoitajattareni, ja maksan siitä vain écun kuukaudelta.

– Ylistän säästäväisyyttä, – sanoi Balsamo; – se on köyhien rikkaus ja rikkaiden viisaus.

– Hattuni, keppini, – käski Marat.

– Ojentakaa kätenne, – neuvoi Balsamo: – tuolla on hattunne, ja keppi tuossa hattunne vieressä on varmaan teidän.

– Oh, anteeksi, monsieur, olen aivan hämmentynyt.

– Oletteko valmis?

– Olen, monsieur. Kelloni, rouva Grivette.

Grivette hyöri edestakaisin, mutta ei vastannut mitään

– Ette tarvitse kelloa, monsieur, oppisalissa ja sairaalassa käydessänne; sen etsiminen voisi viedä aikaa ja hidastuttaa lähtöämme.

– Kuitenkin, monsieur, pidän paljon kellostani, joka on oivallinen ja suurella säästäväisyydellä hankkimani kapine.

– Poissaollessanne rouva Grivette etsii sitä, – vastasi Balsamo hymyillen; – ja jos hän uutterasti etsii, on hän palatessanne sen löytänyt.

– Oh, tietysti se löytyy, – vakuutti Grivette, – ellei herra vain ole unohtanut sitä muualle; täällä ei mitään huku.

– Siinä näette, – sanoi Balsamo. – Lähtekäämme, monsieur, lähtekäämme.

Marat ei uskaltanut väittää vastaan ja seurasi jupisten Balsamoa.

He saapuivat portille.

– Mihin ensin menemme? – kysyi Balsamo.

– Luentosaliin, jos suvaitsette, mestari; minä olen määrännyt sinne vietäväksi potilaan, jonka tänä yönä on täytynyt kuolla akuutiseen aivokalvon tulehdukseen; minun on tehtävä huomioita hänen aivoistaan, enkä tahtoisi, että toverini riistäisivät hänet minulta.

– Lähtekäämme siis amfiteatteriinne, hra Marat.

– Sitä mieluummin, kun sinne on täältä ainoastaan pari askelta; sitäpaitsi on se aivan sairaalan vieressä, ja meidän tarvitsee vain astua sisälle ja ulos. Te voittekin odottaa minua portilla.

– En suinkaan, minä haluan tulla mukaanne, niin sanotte minulle mielipiteenne tuosta olennosta.

– Kun hänestä tuli ruumis, niinkö, monsieur? Ei, vaan siitä asti kun hän on raato.

– Kah, olkaa varuillanne, – virkkoi Marat hymyillen; – minä saattaisin voittaa teiltä pisteen, sillä minä tunnen tämän ammattini alan, ja sanovat minun olevan taitavan anatomian tuntija.

– Ylpeyttä, ylpeyttä, yhä ylpeyttä! – mutisi Balsamo.

– Mitä sanotte? – kysyi Marat.

– Sanon, että saamme nähdä, monsieur, – vastasi Balsamo. – Astukaamme sisään.

Marat kääntyi ensimäisenä ahtaaseen kujaan, joka vei tähän Hautefeuille-kadun päässä sijaitsevaan oppisuojamaan. Balsamo seurasi häntä empimättä pitkään ja kapeaan saliin asti, jossa nähtiin marmoripöydälle ojennettuina kaksi kuollutta ruumista, toinen naisen, toinen miehen.

Nainen oli kuollut nuorena. Mies oli vanha ja kaljupää; kurja hikiliina verhosi heidän ruumiinsa, jättäen puolet kasvoista paljaiksi. Molemmat lepäsivät vieretysten tällä kylmällä vuoteella, nuo kaksi, jotka ehkä eivät koskaan olleet nähneet toisiansa tässä maailmassa ja joiden nyt iäisyydessä vaeltavat sielut epäilemättä hyvin kummastelivat tällaista maallisten jäännösten naapuruutta.

Yhdellä ainoalla liikkeellä Marat kohotti ja viskasi syrjään karkean liinan noiden kahden onnettoman päältä, jotka kuolema oli tehnyt yhdenvertaisiksi haavurin leikkausveitsen edessä.

Molemmat ruumiit olivat alasti.

– Eikö kuolleiden näkeminen tunnu teistä vastenmieliseltä? – kysyi Marat tavallisella kerskailullaan.

– Se tekee minut surulliseksi, – vastasi Balsamo.

– Tottumuksen puutetta, – sanoi Marat. – Minussa, joka näen tällaista joka päivä, ei se herätä murheellisuutta eikä vastenmielisyyttä. Me lääkärit, näettekös, elämme kuolleiden parissa emmekä niiden tähden keskeytä mitään jokapäiväisistä toimistamme.

– Se on teidän ammattinne surullinen etuoikeus, monsieur.

– Ja sitäpaitsi, – lisäsi Marat, – miksi kävisin murheelliseksi tai miksi tuntisin inhoa? Edellisessä tapauksessa minulla on harkintakyky, toisessa tottumus.

– Selittäkäähän minulle ajatuksenne, – kehoitti Balsamo; – minä käsitän ne huonosti. Ensiksikin harkintakyky.

– Niin, miksi säikähtyisin? Miksi pelkäisin elotonta ruumista, kuvapatsasta, joka kiven, marmorin tai graniitin asemasta on lihaa?

– Todellakin, eihän raadossa ole mitään?

– Ei mitään, ei yhtään mitään.

– Uskotteko niin?

– Olen siitä varma.

– Entä elävässä ruumiissa?

– Siinä on liikuntakyky, – sanoi Marat ylpeästi.

– Entä sielu, siitä ette puhu mitään, monsieur.

– En ole sitä koskaan nähnyt niissä ruumiissa, joita olen välskärinveitselläni tutkinut.

– Se johtuu siitä, että olette tutkinut vain raatoja.

– Oh, monsieur, kyllä olen tehnyt paljon leikkauksia elävissäkin.

– Ettekä ole löytänyt niissä mitään sen enempää kuin kuolleissakaan?

– Olen kyllä, olen tavannut tuskaa. Tuskaako te nimitätte sieluksi?

– Siis ette usko siihen?

– Mihin?

– Sieluun.

– Uskon toki, sillä olenhan vanaa nimittämään liikuntoa siksi, jos tahdon.

– Se on oikein hyvin, te uskotte sieluun, enkä teiltä muuta pyydäkään; minulle tekee hyvää, että siihen uskotte.

– Hetkinen, mestarini, käsittäkäämme toisemme ja varokaamme kaikin mokomin liioittelua, – virkkoi Marat kyykäärmeinen hymynsä huulillaan. – Me lääkärit olemme hiukan materialistisia.

– Nämä ruumiit ovat hyvin kylmät, – virkkoi Balsamo haaveillen, – ja tuo nainen oli hyvin kaunis.

– Niin oli.

– Kaunis sielu olisi varmaan asunut tässä kauniissa ruumiissa.

– Ah, siinäpä hänen luojansa tekikin erehdyksen. Kaunis huotra, ruma terä. Tämä ruumis, mestarini, oli porton, joka Pyhän Latsaruksen työvankilasta päästyään kuoli aivokalvon tulehdukseen Hôtel-Dieun köyhäinsairaalassa. Hänen elämäntarinansa on pitkä ja varsin häpeällinen. Jos nimitätte sieluksi liikuntoa, joka aiheutti tämän olennon toimet, niin teette suurta vääryyttä meidän sieluillemme, joiden täytyy olla samaa ainesta.

– Sielu, joka olisi pitänyt parantaa, – sanoi Balsamo, – ja joka on joutunut turmioon ainoan välttämättömän lääkärin, sielun lääkitsijän puutteessa.

– Ah, ah, mestarini, tuokin on teidän opinkappaleitanne! On olemassa ainoastaan ruumiin lääkäreitä, – virkkoi Marat katkerasti nauraen. – Ja kah, mestarini, teillä on tällä hetkellä huulillanne sana, jota Molière on usein käyttänyt huvinäytelmissään, ja se sana hymyilyttää teitä.