Alexandre Dumas - Neiti de Taverney

Tällä otteellaan Balsamo hankki itselleen todella loistavan voiton, ja jokainen kysyi häneltä, missä hän oli opiskellut ja minkä koulun miehiä hän oli.

– Olen saksalainen lääkäri Göttingenin opistosta, – vastasi hän, – ja olen tehnyt keksinnön, jonka näette. Toivon kuitenkin, hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet, että tämä keksintöni pysyy vielä salassa, sillä pelkään suuresti polttoroviota, ja Pariisin parlamentti ehkä vielä kerran päättäisi langettaa tuomion saadakseen ilon polttaa noidan.

Ylikirurgi kävi haaveilevaksi. Marat haaveili ja mietti. Kuitenkin hän ensimäisenä ryhtyi jälleen puhumaan.

– Väititte vastikään, – virkkoi hän, – että jos kyselisitte mieheltä tämän leikkauksen tulosta, hän antaisi varman vastauksen, vaikka se tulos vielä on tulevaisuuteen kätketty?

– Väitän sitä vieläkin, – sanoi Balsamo.

– No, koettakaamme sitten.

– Mikä on tämän mies raukan nimi?

– Hänen nimensä on Havard, – vastasi Marat. Balsamo kääntyi potilaaseen, jonka suu vielä hyräili valittavan loppusäkeen viime säveliä.

– Ka, ystäväni, – kysyi hän sairaalta, – mitä ennustatte tämän Havard-poloisen tilasta?

– Mitäkö ennustan hänen tilastansa? – vastasi potilas. – Odottakaahan, minun täytyy palata Bretagnesta, jossa olin, hänen luokseen Hôtel-Dieun sairaalaan.

– Aivan; tulkaa sinne, katselkaa häntä ja sanokaa minulle hänestä totuus.

– Oh, hän on sairas, hyvin sairas! Häneltä on leikattu jalka.

– Todellako? – virkkoi Balsamo.

– Niin.

– Ja onnistuiko leikkaus?

– Erinomaisesti; mutta… Potilaan kasvot synkistyivät.

– Mutta?.. toisti Balsamo.

– Mutta, – jatkoi mies, – hänellä on hirvittävä koettelemus kestettävänä… kuume.

– Ja milloin se häntä kohtaa?

– Tänä iltana kello seitsemältä. Kaikki läsnäolijat katsahtivat toisiinsa.

– Ja tuo kuume? – kysyi Balsamo.

– Oi, se tekee hänet hyvin sairaaksi! Kuitenkin hän voittaa ensimäisen puuskan.

– Oletteko siitä varma?

– Oh, kyllä.

– Mutta pelastuuko hän sen ensimäinen kohtauksen jälkeen?

– Ah, ei! – huokasi haavoitettu.

– Kuume siis palaa?

– Voi, niin, entistä kauheampana.

– Havard rukka, – jatkoi hän, – Havard-rukka, hänelle on vaimo ja lapsia! – Poloisen silmät täyttyivät kyynelillä.

– Täytyykö hänen vaimonsa jäädä leskeksi ja hänen lastensa orvoiksi? – kysyi Balsamo.

– Odottakaa, odottakaa! – Hän pani kätensä ristiin. – Ei, ei. – virkkoi hän sitten. Hänen kasvonsa kirkastuivat ylevästä uskosta. – Ei, hänen vaimonsa ja lapsensa ovat niin paljon rukoilleet, että he ovat löytäneet armon Jumalan edessä.

– Hän siis paranee?

– Paranee.

– Te kuulette, messieurs, – sanoi Balsamo, – hän paranee.

– Kysykää häneltä, kuinka monessa päivässä, – virkkoi Marat.

– Kuinka monessa päivässä?

– Niin, tehän sanoitte, että hän itse ilmoittaisi toipumuksensa vaiheet ja ajan.

– En pyydä parempaa kuin häneltä sitä kysellä.

– Kysykää siis.

– Ja milloin luulette Havardin paranevan? – kysyi Balsamo.

– Oh, toipuminen kestää kauan; odottakaas: kuukauden, kuusi viikkoa, kaksi kuukautta; hänet tuotiin tänne viisi päivää sitten ja hän lähtee täältä kaksi kuukautta ja viisitoista päivää saapumisensa jälkeen.

– Ja lähteekö hän parantuneena?

– Kyllä.

– Mutta, – huomautti Marat, – työkyvyttömänä ja siis myöskin kykenemättömänä elättämään vaimonsa ja lapsensa.

– Oh, Jumala on armollinen, Jumala pitää huolen heistä.

– Ja millä tavalla Jumala pitää heistä huolen? – kysyi Marat. – Kun tänään nyt olen oppimassa, tahtoisin saada tietää senkin.

– Jumala on lähettänyt hänen vuoteensa viereen armeliaan miehen, jonka on käynyt häntä sääliksi ja joka on virkkanut hiljaa itsekseen: "Tahdon että Havard poloiselta ei mitään puutu."

Kaikki läsnäolevat katsahtivat toisiinsa; Balsamo hymyili.

– Olemme tosiaan merkillisen näytelmän todistajina, – virkkoi ylikirurgi, tarttuen samalla sairaan käteen, kuunnellen hänen rintaansa ja tunnustellen otsaa; – tämä mies näkee unta.

– Niinkö luulette? – virkkoi Balsamo, – ja tähdäten haavoitettuun käskevän ja tarmokkaan katseen hän sanoi: – Herätkää, Havard!

Nuori mies avasi ponnistellen silmänsä ja katsahti raskaasti huoahtaen läsnäoleviin, jotka olivat muuttuneet hänelle sävyisiksi ja vaarattomiksi, oltuaan äsken niin uhkaavia.

– Kah, – virkkoi hän surumielisesti, – eikö minua vielä olekaan leikattu? Tuotetaanko minulle siis vielä tuskaa?

Balsamo puuttui vilkkaasti puheeseen. Hän pelkäsi sairaan mielenliikutusta. Mutta hänen ei ollut tarvis kiirehtiä. Kukaan ei olisi ennättänyt hänen edelleen; saapuvilla olevien hämmästys oli liian suuri.

– Ystäväni, – sanoi hän, – rauhoittukaa; herra ylikirurgi on tehnyt sääressänne leikkauksen, joka tyydyttää tilanne kaikki vaatimukset. Näytätte olevan hiukan heikkoluontoinen, poikapoloiseni, sillä te menitte tainnuksiin heti ensi kivusta.

– Oh, sitä parempi, – virkkoi bretooni iloisesti, – minä en tuntenut mitään! Uneni oli leppoisa ja virkistäväkin. Olipa onni, että minulta ei katkaistakaan jalkaa.

Mutta tällä hetkellä onneton katsahti itseensä; hän näki vuoteen täynnä verta, näki silvotun reitensä. Hän parahti, ja tällä kertaa hän todella pyörtyi.

– Kyselkää häneltä nyt, – sanoi Balsamo kylmästi Marat'lle, – niin näette, vastaako hän.

Sitten hän vei ylikirurgin huoneen nurkkaan, sillä välin kun sairaanhoitajat nostivat onnettoman nuoren miehen takaisin vuoteeseensa.

– Monsieur, – virkkoi Balsamo, – te kuulitte, mitä potilas-raukkanne sanoi?

– Kyllä, monsieur, että hän tulee terveeksi.

– Hän sanoi muutakin; hän sanoi, että Jumala säälisi häntä ja toimittaisi hänelle, millä elättäisi vaimoaan ja lapsiaan.

– Niin?

– Niin, monsieur, hän puhui totta tässä niinkuin muussakin. Mutta ryhtykää te armeliaisuuden välittäjäksi potilaanne ja Jumalan välillä. Tässä on noin kahdenkymmenentuhannen livren arvoinen timantti; kun näette potilaanne parantuneeksi, te myytte sen ja annatte hänelle rahat. Mutta koska sielulla, niinkuin oppilaanne hra Marat varsin järkevästi sanoi, on suuri vaikutus; ruumiiseen, sanokaahan Havardille heti hänen toinnuttuaan, että hänen ja hänen lastensa tulevaisuus on turvattu.

– Mutta, monsieur, – sanoi ylikirurgi epäröiden ottaa Balsamon hänelle tarjoamaa sormusta, – ellei hän paranekaan?

– Hän paranee!

– On välttämätöntä, että annan teille siitä myös kuitin.

– Monsieur!..

– Ainoastaan sillä ehdolla otan vastaan niin kallisarvoisen jalokiven.

– Tehkää niinkuin tahdotte, monsieur.

– Nimenne, jos suvaitsette?

– Kreivi de Fenix.

Kirurgi meni viereiseen huoneeseen, kun Marat sitävastoin lyötynä, hämmentyneenä, mutta vielä taistellen todistusta vastaan lähestyi Balsamoa.

Viiden minuutin kuluttua lääkäri palasi kädessään paperi, jonka hän antoi Balsamolle. Siinä oli seuraava kirjoitus:

Olen vastaanottanut herra kreivi de Fenixiltä timantin, jonka hän itse on ilmoittanut kahdenkymmenentuhannen livren arvoiseksi, jotta siitä saadut rahat annettaisiin Havard-nimiselle miehelle sinä päivänä kun hän lähtee Hôtel-Dieun sairaalasta.

Guillotin , D.M.

Tänä syyskuun 15. p: nä 1771.

Balsamo kumarsi tohtorille, otti kuitin ja lähti Marat'n seuraamana.

– Unohdatte päänne, – virkkoi Balsamo, jolle nuoren kirurgianoppilaan hajamielisyys tuotti voitonriemua.