Alexandre Dumas - Neiti de Taverney

– Ja sanotte, että hän joutuu kärsimään?

– Kauheasti.

– Sielunsako tähden?

– Sielunsa tähden, kun se on liian hellä hänen ruumiilleen.

– Miksi ette sitten tee leikkausta sielussa? Sen tyyneys johtaisi ehkä ruumiin paranemiseen.

– Niin olen tehnytkin, – virkkoi Marat sillävälin kun potilasta vielä sidottiin.

– Oletteko valmistanut hänen sieluansa?

– Olen.

– Millä tavoin?

– Niinkuin sanoilla voi tehdä. Olen puhunut sielulle, järjelle, tunnolle, sille osalle, joka sai kreikkalaiset filosofit lausumaan: "Tuska, sinä olet paha!" Olen puhunut sille soveltuvaa kieltä. Minä sanoin hänelle: "Te ette ole kärsivä." Nyt on vain sielun asiana olla kärsimättä. Siinä on tähän asti tunnettu keino. Sielun kysymyksiin taasen vastaan: valhetta! Miksi onkaan se sielun pahus liitetty ruumiiseen? Kun vastikään katkaisin tämän pään, niin ruumis ei hiiskunut mitään. Ja kuitenkin oli operatsioni vakava. Mutta niinpä olikin liikuntakyky jo loppunut, tunto oli sammunut, sielu oli poistunut, kuten te spiritualistit sanotte. Senvuoksi tämä poikkileikkaamani pää ei virkkanut mitään, senvuoksi ruumis, josta sen irroitin, ei ponnistellut vastaan, jotavastoin tämä ruumis, missä sielu vielä asuu, kohta päästää hirvittäviä huutoja. Tukkikaa tiukasti korvanne, mestari! Tukkikaa ne, te kun olette herkkä tälle sielujen ja ruumiiden yhtenäisyydelle, joka yhä on kumoava opinkappaleenne, kunnes se oppinne onnistuu eristämään ruumiin sielusta.

– Luuletteko, että koskaan ei voida sitä eristämistä toteuttaa?

– Yrittäkää, – virkkoi Marat, – tilaisuus on oivallinen.

– Niin kyllä, olette oikeassa, – myönsi Balsamo, – tilaisuus on oivallinen, ja minä yritän.

– Yritättekö?

– Yritän.

– Millä tavoin?

– En tahdo, että tuo nuori mies kärsii; hän on minusta mielenkiintoinen.

– Te olette mainehikas päällikkö, – sanoi Marat, – mutta ette ole isä Jumala, ettekä Jumalan poika, ja tuota veitikkaa ette voi estää kärsimästä.

– Ja uskotteko, että hän paranisi, jos hän ei kärsisi?

– Paraneminen olisi silloin luultavampaa, vaikka ei varmaa.

Balsamo loi lääkäriin kuvaamattoman, voitonriemuisen katseen ja asettui nuoren potilaan eteen, kohdaten katseellaan hänen peljästyneet ja kauhun tuskan jo sumentamat silmänsä.

– Nukkukaa, – käski hän ei ainoastaan suullaan, vaan katseellaankin, tahdollaan, verensä kaikella kuumuudella, ruumiinsa sähkön koko voimalla.

Tällä hetkellä ylikirurgi alkoi tunnustella kipeätä reittä ja osoittaa oppilaillensa vamman tavatonta vakavuutta. Mutta tästä Balsamon käskystä horjui istualleen kohonnut nuori mies hetkisen apulaisten käsivarsilla, pää vaipui, silmät sulkeutuivat.

– Hän voi pahoin, – virkkoi Marat.

– Ei, monsieur.

– Mutta ettekö näe, että hän menee tainnuksiin?

– Ei, hän nukkuu.

– Mitä, nukkuu?

– Niin.

Jokainen kääntyi omituiseen lääkäriin päin, pitäen häntä hulluna.

Epäilyksen hymy vilahti Marat'n huulilla.

– Onko tavallista, että ihminen puhuu tainnuksissa ollessaan? – kysyi Balsamo.

– Ei.

– No, kyselkää häneltä, niin hän vastaa.

– Hei, nuori mies! – huusi Marat.

– Oh, teidän ei tarvitse huutaa niin kovaa, – virkkoi Balsamo; – puhukaa tavallisella äänellänne.

– Sanokaahan meille, miltä teistä tuntuu.

– Minua on käsketty nukkumaan ja minä nukun, – vastasi potilas.

Ääni oli aivan rauhallinen ja omituinen vastakohta äänelle, jolla hänen oli kuultu puhuvan muutamia minuutteja aikaisemmin. Kaikki läsnäolevat katselivat toisiansa.

– Päästäkää hänet nyt irti, – kehoitti Balsamo.

– Mahdotonta, – vastasi ylikirurgi, – yksi ainoa liike voisi aiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen.

– Hän ei liikahda.

– Kuka sen minulle takaa?

– Minä ja hän itsekin. Kysykääpä häneltä.

– Voidaanko teidät päästää vapaaksi, ystäväni?

– Voidaan.

– Ja lupaatteko olla liikahtamatta?

– Lupaan, jos minua siihen käskette.

– Minä käsken.

– Totisesti, – virkkoi ylikirurgi, – te puhutte niin varmana, monsieur, että minun tekisi mieli koettaa.

– Tehkää niin, älkää peljätkö mitään.

– Päästäkää hänet, – käski ylikirurgi. Apulaiset tottelivat.

Balsamo astui vuoteen pääpuolelle.

– Tästä hetkestä alkaen, – virkkoi hän, – älkää liikahtako ennenkuin teitä käsken.

Hautakummulla lepäävä muistomerkki ei olisi voinut olla liikkumattomampi kuin potilas tämän määräyksen jälkeen.

– Toimittakaa nyt leikkaus, monsieur, – sanoi Balsamo; – potilas on siihen täydellisesti altis.

Kirurgi tarttui operatsioniveitseensä; mutta juuri kun oli ryhtymäisillään työhönsä, hän epäröitsi.

– Leikatkaa, sanon teille, – käski Balsamo haltioittuneen profeetan sävyllä.

Vaikutuksen alaisena, kuten Marat, kuten potilas; kuten kaikki muut, tämä lähensi terästä lihaan. Se kitisi veitsen viiltäessä, mutta sairas ei huokaissut, ei hievahtanutkaan.

– Mistä seudusta olette, ystäväni? – kysyi Balsamo.

– Olen bretagnelainen, monsieur, – vastasi sairas hymyillen.

– Ja rakastatteko maatanne?

– Oi, monsieur, se on kovin kaunis!

Kirurgi teki tällävälin rengasmaiset haavat, joiden avulla leikkauksissa käydään paljastamaan luuta.

– Oletteko lähtenyt sieltä nuorena? – kysyi Balsamo.

– Kymmenvuotiaana, monsieur.

Liha oli viilletty, kirurgi lähensi sahaansa luuhun.

– Ystäväni, – virkkoi Balsamo, – laulakaahan minulle siis se sävel, jota Batzin suolankeittäjät kajahduttelevat iltasilla työstä palatessaan. Minä muistan siitä vain alkusäkeen:

Terve, suola vaahtopää.

Saha puri luuta.

Mutta Balsamon kehoituksen kuullessaan sairas hymyili ja alkoi laulaa soinnukkaasti, verkalleen, haltioittuneena kuin rakastaja tai runoilija:

Hei, terve, suola vaahtopää, ja lampi, taivaan kuvastin, ja turve, joka lämmittää kotoista takkaa iltasin!

Isälle laulan, vaimollein, ja muistan lapsiain, – jo äidin armaan multaan vein, tuon hälle kukkiain.

Oi terve teille! Kotihin on matka, päättyi työ, siell' olla mun on suloisin, kun levon hetki lyö!

Sääri putosi vuoteelle potilaan yhä laulaessa.

Jokainen katseli potilasta kummastellen, lääkäri ihaillen. Joukossa oli niitäkin, jotka sanoivat, että molemmat olivat hulluja Marat välitti tämän otaksuman Balsamolle kuiskaamalla hänen korvaansa.

– Mies parka on pelosta menettänyt tajunsa, – virkkoi hän; – senvuoksi hän ei enää kärsi.

– Sitä en usko, – vastasi Balsamo, – ja kaukana siitä, että hän ei olisi täydessä tajussaan, olen varma, että hän kysyessäni ilmoittaisi meille kuolinpäivänsä, jos hänen on kuoltava, tai toipumiskautensa pituuden, jos hän jää henkiin.

Marat oli vähällä yhtyä yleiseen mielipiteeseen, – uskoa Balsamon yhtä vähämieliseksi kuin potilaankin.

Tällävälin kirurgi parhaillaan sitoi valtimoja, joista virtasi tulvimalla verta.

Balsamo veti taskustaan pullon, tipahdutti liinannukka-tukkoon muutamia pisaroita sen sisältämää nestettä ja pyysi ylikirurgia painamaan täten kostutetun nöyhdän valtimoille. Lääkäri totteli hiukan uteliaana.

Hän oli ammatissaan aikansa kuuluisimpia, mies, joka todella rakasti tiedettä hylkimättä mitään sen salaisuuksia ja jolle sattuma oli vain epäilyksen pahin muunnos.

Hän sovitti pienen tukon valtimolle, joka vavahti, kuohahti, eikä päästänyt verta enää valumaan kuin pisaroittain. Sitten kykeni hän sitomaan suonen mitä helpoimmin.