Alexandre Dumas - Neiti de Taverney

Imarteleva sorina purkautui muutamien huulilta.

– Missä ovat vihollisemme? – jatkoi Marat. – Meidän yläpuolellamme: he vartioivat palatsin porttia, he ympäröivät valtaistuimen askelmia. Tällä valtaistuimella on palladiumi, jota he suojelevat huolellisemmin ja pelokkaammin kuin troijalaiset Pallaan kuvapatsasta. Tämä palladiumi, joka tekee heidät kaikkivaltiaiksi, rikkaiksi ja röyhkeiksi, on kuningasvalta. Tähän kuninkuuteen ei pääse käsiksi muuta kuin kulkemalla sen vartijain ruumiiden yli, samaten kuin ei voi päästä koskemaan kenraaliin lyömättä häntä suojelevia pataljoonia. No niin, paljon pataljoonia on historian kertoman mukaan kukistettu, paljon kenraaleja on vangittu Dareioksesta kuningas Jeaniin, Reguluksesta Duguescliniin asti.

– Kukistakaamme henkivartijasto, niin pääsemme käsiksi epäjumalaan; lyökäämme ensin vartijat, niin sitten lyömme päällikön. Hovilaisiin, aatelisiin, ylimystöön kohdistettakoon ensimäinen hyökkäys, vasta viimein kuninkaaseen. Laskekaa etuoikeutetut päät: niitä on tuskin kahtasataatuhatta. Käyskennelkää terävä raippa kädessä siinä puutarhassa, jota nimitetään Ranskaksi, ja katkokaa nuo kaksisataatuhatta päätä kuten Tarquinius katkoi Latiumin unikot, niin tekonne on tehty. Silloin teillä on ainoastaan kaksi mahtia toisiaan vastassa: kansa ja kuninkuus. Koettakoon silloin kuninkuus, tuo vertauskuva, taistella kansan jättiläistä vastaan, niin saatte nähdä. Kun kääpiöt tahtovat kukistaa kolossin, ne alkavat jalustasta; kun puunhakkaajat haluavat kaataa tammen, he käyvät sen kimppuun tyvestä. Puunhakkaajat, puunhakkaajat, tarttukaamme kirveeseen, iskekäämme tammen juuriin, niin vanha, ylväslatvainen puu suutelee tuotapikaa hiekkaa!

– Ja murskaa teidät kuin kääpiöt kaatuessaan päällenne, te onnettomat! – huudahti Balsamo jyrisevällä äänellä. – Ah, te raivoatte runoilijoita vastaan ja itse käytätte puheessanne kuvikkaampia vertauksia kuin heidän! Veli, veli, – jatkoi hän kääntyen Marat'n puoleen, – kuulkaahan, te olette lainannut nuo lauseet jostakin ullakkokamarissanne valmistelemastanne romaanista.

Marat punehtui.

– Tiedättekö, mitä vallankumous on? – jatkoi Balsamo. – Minä niitä olen nähnyt kaksisataa, joten voin sen teille sanoa. Olen nähnyt muinaisen Egyptin, Assyrian, Kreikan, Rooman sekä aikaisemmat että keisarikunnan taantumisen vaiheissa tapahtuneet vallankumoukset. Olen nähnyt vallankumoukset keskiajalla, jolloin kansakunnat vyöryivät toistensa päälle, itämaat länsimaita, länsimaat itämaita vastaan, ja toisiaan ymmärtämättä teurastivat toisiansa. Paimentolaiskuninkaista meidän päiviimme saakka on tehty kenties sata vallankumousta. Ja vielä tällä hetkellä valitatte orjuuttanne. Vallankumouksista ei siis ole mitään hyötyä. Miksi niin? Siksi, että niitä, jotka vallankumouksia valmistelivat, kaikkia vaivasi sama huimaus: he kiirehtivät liiaksi.

– Kiirehtiikö Jumala, kiirehtiikö Hän, joka johtaa maailman kumoukset? – lisäsi Balsamo.

– Kaatakaa, kaatakaa tammi! – huudatte te, – ettekä ota huomioon, että tammi, joka tarvitsee sekunnin kaatumiseensa, kukistuessaan peittää niin suuren maa-alan, että täyteen laukkaan kannustettu hevonen tarvitsee kolmekymmentä sekuntia sen poikitse juostakseen. Ja kun niillä, jotka kaatavat tammen, ei olisi aikaa väistää odottamatonta romahdusta, he yllättyvät, murskautuvat ja menehtyvät sen suunnattomasti haarautuvien oksien alle. Tätäkö te tahdotte? Minulta ette sitä saa. Jumalan tavoin olen osannut elää kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä ihmisikää. Kuin Jumala olen ikuinen. Kuin Jumala olen osoittautuva pitkämieliseksi. Minulla on omani, teidän, maailman kohtalo tämän käteni kämmenessä. Kukaan ei saa minua avaamaan tätä jylisevillä totuuksilla täytettyä kouraa, ellen suostu sitä avaamaan. Se sisältää salaman, sen tiedän; niin, mutta salama säilyy siellä kuin Jumalan kaikkivaltiaassa oikeassa kädessä.

– Messieurs, messieurs, jättäkäämme nämä liian ylhät korkeudet ja astukaamme takaisin maahan.

– Hyvät herrat, sanon sen teille yksinkertaisesti ja vakaumuksella, aika ei ole vielä tullut. Hallitseva kuningas on viimeinen heijastus suuresta kuninkaasta, jota kansa yhä kunnioittaa, ja tässä himmenevässä majesteetissa on vielä jotakin kylliksi häikäisevää teidän pienten närkästystenne salamain vastapainoksi. Hän on kuningas, ja hän kuolee kuninkaana; hänen sukunsa on uhmaista, mutta puhdasta. Hänen alkuperänsä voitte lukea hänen otsastansa, liikkeistänsä, äänestänsä. Tämä kuningas on aina pysyvä kuninkaana. Jos hänet kukistatte, niin tapahtuu mitä tapahtui Kaarlo I: lle; hänen pyövelinsä lankeavat kasvoilleen hänen eteensä, ja hänen onnettomuutensa harrastajat suutelevat loordi Capelin tapaan pyövelin kirvestä, joka on katkaissut heidän herransa pään.

– No niin, hyvät herrat, te kaikki tiedätte, että Englanti kiirehti liiaksi. Kuningas Kaarlo I tosin kuoli mestauslavalla; mutta Kaarlo II, hänen poikansa, kuoli valtaistuimella.

– Odottakaa, odottakaa, messieurs; sillä ajat alkavatkin jo käydä otollisiksi.

– Te tahdotte hävittää liljat. Meidän kaikkien kilpikirjoituksenamme on lilia pedlbus destrue , mutta on välttämätöntä, ettei ainoakaan juuri säily jättämään Ludvig Hurskaan kukkaselle uudelleenpuhkeamisen toivoa. Te tahdotte hävittää kuningasvallan? Jotta kuningasvalta iäksi kukistuisi, on välttämätöntä, että sen lumousvoima ja olemus heikkenevät. Te tahdotte hävittää kuningasvallan? Odottakaa, kunnes kuninkuus ei enää ole pappisvirka, vaan pelkkä maallinen toimi, kunnes sitä ei enää harjoiteta temppelissä, vaan kauppakojussa. Sillä se mikä kuninkuudessa on pyhintä, Jumalan ja kansojen kautta vuosisatojen säätämä laillinen kruununperimys, on ainaiseksi katkeava! Odottakaa, odottakaa! Tämä voittamaton, tuo ylipääsemätön este, joka on asetettu meidän, mitättömien ihmisten, ja noiden melkein jumalallisten olentojen välille, tuo laillisuudeksi nimitetty raja, jonka yli kansat eivät ole uskaltaneet astua, majakan tavoin välkkyvä sana, joka tähän asti on kuningasvallan suojellut haaksirikolta, tuo sana on sammumassa sallimuksen salaperäisestä henkäyksestä.

– Niin, dauphine , joka on kutsuttu Ranskaan jatkamaan keisarillisen veren sekoituksella kuningasten sukua, prinsessa, joka jo vuosikauden on ollut naimisissa Ranskan valtaistuimen perijän kanssa… Tulkaa lähemmäksi, messieurs, sillä minä pelkään, että sanani kaikuisivat teidän piirinne ulkopuolelle.

– No sitten? – kysyivät nuo kuusi päällikköä levottomina.

– Niin, hyvät herrat, kruununprinsessa on vielä neitsyt! Kaamea sorina, joka olisi karkoittanut pakosalle maailman kaikki kuninkaat, sillä niin paljon kiukkuista iloa ja kostonriemua siihen sisältyi, purkautui kuolettavana usvana näiden kuuden melkein toisiaan koskettavan henkilön muodostamasta ahtaasta ryhmästä, jonka yli kumartui puhujalavallaan seisovan Balsamon pää.

– Asiain näin ollen, – jatkoi Balsamo, – voimme olettaa kaksi mahdollisuutta, jotka kumpikin ovat pyrkimyksillemme yhtä edulliset.

– Ensimäinen on, että dauphine jää hedelmättömäksi, ja silloin suku sammuu, eikä tulevaisuus tuota ystävillemme taisteluja, vaikeuksia eikä huolia. Tälle kuoleman jo edeltäkäsin merkitsemälle suvulle tapahtuu niinkuin Ranskassa aina, kun kolme saman suvun kuningasta on seurannut toisiaan valtaistuimella. Niin tapahtui Filip Kauniin pojille: Ludvig Toraisalle, Filip Pitkälle ja Kaarlo IV: lle, jotka kuolivat jälkeläisittä, oltuaan kaikki kolme vallassa. Samoin tapahtui Henrik II: n pojille: Frans II: lle, Kaarlo IX: lle ja Henrik III: lle, jotka myöskin kuolivat jälkeläisittä, sitten kun kaikki kolme olivat hallinneet. Heidän tavallaan nykyinen dauphin sekä Provencen kreivi ja Artois'n kreivi hallitsevat kaikki kolme, ja kaikki kolme kuolevat lapsettomina, kuten edellämainitut ovat kuolleet; se on kohtalon laki.