Luettelen nyt henkilöt siinä järjestyksessä kuin he osuivat silmiin.
Salin sivuseinää hallitsi iso taulu, jossa kolme naista poimi omenoita puusta jostakin syystä ilman pienintäkään verhoa alastomuutensa peittona. Päättävästi selin siihen kääntyneenä istui salin epämukavimman tuolin reunalla jäykässä asennossa vanha nainen. Ja niinkuin taulu omalla tavallaan hallitsi seinää, niin hän hallitsi omalla tavallaan koko sitä puolta huoneesta.
Hänellä oli päällysvaatteet yllään ja päässä kulunut musta hattu. Luisevassa kourassaan hän puristi sateen-varjoa, joka oli lyhyt ja paksu kuin sotanuija, ja jalassa hänellä oli läskipohjaiset kävelykengät. Hänen pukunsa vanhuuttaan kellertävä pitsikaulus ulottui luisevaan, jäykkään leukaan asti kuin panssari. Hatun alta näkyvät hiukset olivat harmaat, mutta vielä verraten rypyt-tömistä kasvoista katsoivat yllättävän suuret ja ulkonevat, ilmeettömän siniset silmät. Hän loi arvostelevan katseen ensin Palmuun ja sitten ohimennen minuun.
»Vihdoinkin!» hän sanoi ja koputti kiivaasti sateen-varjonsa kärjellä lattiaan.
Hän oli vanhaneiti Amalia Rygseck, vanhan ukko Rygseckin ainoa tytär, joka omisti neljäsosan Rykämön konsernin osakkeista. Mutta se ei ollut tehnyt häntä on-nelliseksi, sen näki heti hänestä.
Samalla puolella huonetta, mutta turvallisen välimatkan päässä hänestä istui mukavassa tuolissa ja mu-kavassa asennossa, silkkiverhoinen sääri toisen päälle kohotettuna, vielä verraten nuori nainen. Hän oli huomattavan kaunis ja huomattavan taitavasti maalattu ja hänen hartioitaan verhosi ilmeisen ylellinen minkkistoola. Hän oli täyteläinen ja solakka, mutta hänen tumman-harmaitten silmiensä yllättävää kovuutta lievensi eräänlainen odottava, kylmäverinen uteliaisuus, kun hän katsoi Palmuun.
Hän oli Brunosta erossa elävä rouva Rygseck ja nähdessäni hänen silmänsä tunsin vaistomaisesti, että mi-näkin mieluummin olisin elänyt erossa hänestä.
Tyttö – Airi Rykämö – oli ponnahtanut seisomaan astuessamme sisään ja katsoi meihin kiivaasti hengittäen, pelästynein, onnettomin silmin. Veli nousi myös is-tuimeltaan ja tarttui kevyesti kädellään häntä ranteesta kuin pidättääkseen häntä. Heistä molemmista näki heti, että he kuuluivat yhteen, olivat veli ja sisar. Mutta jos Airi Rykämö niin sanoakseni oli kuin keväinen sunnuntaipäivä, niin Aimo Rykämö puolestaan ainakin tänään vas-tasi ruumiillistunutta maanantaiaamua. Hänen savuketta pitelevät sormensa vapisivat, kasvot olivat kalpeat ja laikukkaat ja koko olemuksesta kuvastui mitä selvimpänä paha omatunto, fyysillinen ja moraalinen kohmelo.
Sinänsä he molemmat olivat kauniita lapsia. Heidän jäsenensä olivat pitkät ja solakat, kasvojen iho sileä ja hoidettu, molemmilla oli ruskeat silmät kauniisti kaartuvien kulmien alla. Tytön yllä oli yksinkertainen konttoripuku, jonka kaulus ja hihansuut olivat valkoiset, ja tunsin, että mielelläni tahtoisin palvella samassa konttorissa kuin hän. Hänen olemuksessaan oli jotakin valpasta ja älykästä, vaikka hän nyt olikin hyvin onneton. Poika sen sijaan ei vaikuttanut nerolta nykyisessä tilassaan. Hän oli juuri sellainen nuorukainen, jota hyvän toverin tekee mieli ravistella, mutta jolle samalla pakosta täytyy antaa anteeksi paljon hänen hyvänahkaisuutensa tähden. Hyvänahkainen poika, joka on sortunut huonoille teille, tämä arvostelma suorastaan huusi hänen olemuksestaan syksyisenä maanantaiaamuna.
Ikkunan luona, selin huoneeseen, seisoi kookas, le-veähartiainen mies tuijottaen ulos syksyn harmauteen. Nyt hän kääntyi hitaasti ja levollisesti ja katsoi muista välittämättä suoraan Palmuun. Hän oli melkein yhtä pit-kä kuin minä – ja se on aika paljon. Hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja avoimet ja hänen olemuksessaan oli ensi hetkestä alkaen jotakin turvallista ja luottamusta herättävää. Ehkä parhaiten kuvaan häntä sanomalla, että hän ulkomuodoltaan oli juuri sellainen tarmon ja toimen mies, johon nuoret tytöt rakastuvat. – Mutta – ja kuta enemmän häntä katseli, sitä suuremmaksi muodostui tuo mutta —. Hänen ryhtinsä oli liian jäykkä, lii-an tärkeä niin nuorelle miehelle. Oli kuin hän liian raskaasti olisi joutunut raivaamaan itselleen oman tien ja liian varhain joutunut vastuunalaiselle paikalle olemaan ehdottomasti varma itsestään ja siksi perin herkästi vainuten ivaa tai arvostelua muiden taholta. Häneltä puut-tui aivan ilmeisesti sovittavaa huumorintajua ja se teki varmasti hänen elämänsä vaikeaksi. Jos hänen kehityksensä jatkuisi samalla tavoin, tulisi hänestä varmaan myöhemmällä iällään varsin sietämätön ihminen.
Hän oli insinööri Vaara, Rykämön konsernin apulaisjohtaja ja johtaja Rygseckin luottamusmies. Hän astui nyt ikkunan luota keskilattialle ja otti pelkällä ryhdillään asiain johdon ja tilanteen hallinnan käsiinsä. [18] Он шагнул от окна на середину комнаты и уверенно взял управление ситуацией в свои руки.
»Poliisilaitoksesta?» hän sanoi kysyvästi ja hieman alentuvasti kuin auttaakseen Palmua alkuun.
Tiesin hyvin, että Palmu oli jo ehtinyt mielessään valokuvata koko huoneen ja jokaisen siinä olevan henkilön ja muodostaa näistä oman käsityksensä. Mutta ulkonaisesti hän seisoi salin ovella hajamielisen epävarmana tirkistellen, kuin koko lihavalla olemuksellaan pyytäen anteeksi tunkeutumistaan sisään ja häveten joutumistaan näin hienoon seuraan.
»Niin – tuota —», hän änkytti, »olen komisario Palmu – apulaiseni – tulen täällä sattuneen ikävän ta-paturman vuoksi – tietysti vain pelkkä muodollisuus, mutta pitäisi varmaan laatia jonkinlainen pöytäkirja.»
Insinööri Vaara katsoi hieman säälivästi häneen ja hengähti pitkään herpautuen jännittyneestä asennostaan. Vanhaneiti Rygseck hymyili itsekseen ja painautui taas mukavampaan asentoon. Neiti Rykämö huokasi ja helpottui, kuin paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Veli hellitti hänen ranteensa ja istahti veltosti entiselle paikalleen. Aivan niin! He kaikki olivat odottaneet jota-kin muuta, he olivat pelänneet.
Insinööri Vaara huomautti suojelevasti, että he kaikki olivat jääneet odottamaan tiedonantoa sairaalasta. Poliisille ilmoittaminen oli ehkä ollut ennenaikainen toimenpide, mutta haluttiin varmistautua ja niin edespäin.
»Anteeksi», sanoi Palmu hämillisesti ja onnistui todella punastumaan. »Jos saan keskeyttää, meillä on sellainen tapa, että minun pitäisi saada muistiin läsnäolijain henkilötiedot ja aika, jolloin kukin saapui tänne. Ehkä saanen tehdä muutamia kysymyksiä ja apulaiseni tässä merkitsee vastaukset muistiin.»
Otin esille muistiinpanolehtiöni, kumarsin Amalia Rygseckille ja uskalsin istuutua pöydän ääreen voidakseni paremmin kirjoittaa. Palmu aloitti kyselynsä mahdollisimman hienovaraisesti koettaen saada kaiken mahdollisimman vähän muistuttamaan kuulustelua.
Nimi, ikä, arvo tai ammatti, osoite ja niin edespäin. En välitä kopioida suoraan muistiinpanojani, vaan luettelen seuraavassa tässä ensimmäisessä kuulustelussa esiintulleet faktat:
Vanhaneiti Amalia Rygseck saapui taloon arviolta klo 9.35. Hänen mukanaan oli rouva Rygseck. Hän oli käskenyt Batlerin heti herättää isäntänsä. Batler oli vastaan in-tettyään [19] Батлер, немного попререкавшись, отправился наверх.
mennyt yläkertaan ja palannut ilmoittaen, että herra oli luvannut tulla alakertaan otettuaan kylpynsä ja pukeuduttuaan. Molemmat naiset jäivät odottamaan saliin.
Rouva Alli Rygseck vahvisti nämä tiedot.
Insinööri Erik Vaara oli saapunut täsmälleen klo 9.45. »Tiesin, että Bruno nousee joka aamu neljännestä vailla kymmenen.» Batler oli sanonut isäntänsä menneen jo kylpyyn ja tulevan kohta. Insinööri oli jäänyt saliin odottamaan naisten seurassa.
Читать дальше