Juhani Aho - Kevät ja takatalvi

–Lauri!—Anette ja Thure voivat kuulla!

–Kuulkoot, se tekee hyvää heille!

–Mutta eihän nyt kuitenkaan sovi tehdä skandaalia.

–Minä vähät skandaalista! Minun täytyy saada sanoa, mitä ajattelen! Se minua varsinkin, kun näin, millä tavalla se siellä hännysteli sitä ruhtinasta… Eikä se paljon mistään muusta koko matkalla, mihin vaan tultiin, joka pappilassa ja joka hovissa: »Sö vu felisit… Sö vu felisit» … kadun, etten tullut kanssanne, Antero.

–Se nyt on sitä heidän politiikkaansa ja voi olla hyvinkin viisasta ja kaukonäköistä…

–Pyh!—Mutta Snellman tukki toki häneltä suun niin, että se vasta täällä aukeni. Olisit kuullut, Antero. Ei, tässä maassa ei ole kuin yksi ainoa mies, joka uskaltaa ajatella vapaasti ja suunsa puhtaaksi puhua, ja se mies on Snellman.

Vaikka olikin luonteeltaan maltillisempi ja mielipiteiltään ja esiintymiseltään vähemmän raju, katseli ja kuunteli Robert kuitenkin mielihyvällä nuorempaa veljeään ja ihaili hänen uskallustaan ja ryhtiään esiintyä missä seurassa tahansa ja ketä vastaan hyvänsä. Pienestä pitäen se oli ollut sellainen, oli tullut esi-isiinsä, suorasukainen ja häikäilemätön. Kun innostui johonkin, innostui hän koko sielullaan, mutta voi myöskin helposti muuttaa kantaa. Koulussa hän oli ollut milloin kaksi vuotta luokalla, milloin lukenut kesälomalla luokan yli. Lukiossa hän oli laiskotellut ja tehnyt koko joukon tyhmyyksiä, mutta suoritti ylioppilastutkinnon ensimmäisenä erinomaisilla arvosanoilla.

–Te tapasitte siis todellakin Snellmanin, kysyi Antero Robertilta,—ja saitte olla hänen seurassaan! Sanokaa, millainen hän oikeastaan oli läheltä nähden?

–Hän on sama läheltä kuin kaukaakin, hän on Saima joka sanassaan ja hänen joka sanansa on Saimaa.

–Mutta miten hän puhuu, miten esiintyy?

–Hänen todisteluansa, väittelyänsä ajatellessasi ajattele seppää, joka ajaa vastahakoista naulaa puuhun: napaus ensin hiljempi, sitten kovempi, mutta viimein napaus niin tuima, ettei ole ajattelemistakaan sitä vastustaa—mene vaan päätäsi myöten ja uppoa pääkin puuhun, josta elä aiokaan sitä sulin näppinesi ulos kiskoa. Jos mieli, täytyy olla hyvät hohtimet. Sedällä ei ollut niitä hohtimia, ja siksi hän oli niin suuttunut, että pihisi, kun kiskoi kyntensä veriin, mutta paikoilleen jäi Snellmanin logiikan naula.—Niillä on jotain vanhaa vihaa, se on, sedällä on… Snellman on joskus sanonut jotain purevaa hänen julkaisuistaan ja samalla ivannut yliopiston muka tieteellisiä harrastuksia yleensä— inde ira! —Ei hän lopulta viitsinyt todistaakaan, väitti vain, sanoi vain, paukutteli, läiskäytti milloin selkään, milloin kylkeen. »Ruotsalainen sivistys on laina, sen henki on kokonaan vieras Suomen kansan ajatustavalle ja tunnemaailmalle»… Setä hyppi ja potki: »Mitä kuulen? Satavuotinen ruotsalainen sivistys?»– »Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole täällä mitään tulevaisuutta, yhtä vähän kuin sillä on ollut menneisyyttäkään!»—»Menneisyyttäkään?» —Mutta sitten se vasta tuleen nousi, kun Snellman alkoi ruoskia yliopistoa. »Yliopisto ei ole muuta kuin virkamiesleipomo, elämän leipää ei siellä ole koskaan kansallemme leivottu.»—»Se ei ole totta!»—Mutta ei hän saanut sananvuoroa.—»Kuka teistä, herrat professorit, on kirjoittanut lausettakaan Suomen kansan opetukseksi, kuka riviäkään kansanmiehen omalla kielellä, missä lehdessä näemme sanankaan suomea teidän kädestänne, ellemme ota lukuun fennisismejä omassa kielessänne?»—Tämä oli sedälle liian karvas pilleri. Olimme olleet Puijolla ja tulleet kaupunkiin kuvernöörin portille.– »Valitettavasti täyttyy minun riistää itseltäni hauskuus kuulla enempää, mutta varmaankin saamme jatkoa ensi numerossa.»—»Varmaankin, jos se saa minusta riippua.»—Kättä antamatta kumarsi setä ivallisen kohteliaasti ja meni kuvernöörin portista sisään.—Yht'äkkiä tuli Snellman totiseksi. Siinä tuli sensori meitä vastaan torilla, mies, jolla on kahta vertaa enemmän tuloja siitä, mitä pyyhkii, kuin Snellmanilla siitä, mitä kirjoittaa. Mikä lienee meidän mieleemme pistänyt, meitä oli siellä joukko ylioppilaita, kun asetuimme kunnia-asentoon antaaksemme tietä.—»Antakaa olla tuon!» sanoi Snellman, mutta se tuli liian myöhään. Tuo Lauri huutaa: »Na-plet-shoo!» ja samassa lensivät kaikkien kepit kunnia-asentoon.– »Tämä voi maksaa Saimalle hengen», sanoi Snellman, mutta pudisti sen samassa päältään ja kutsui meidät kaikki, sittenkun olimme saattaneet naiset kotiin, Wiikin hotelliin. Ja siellä vietimme avonaisten ikkunain ääressä, näköala Kallavedelle, yön niin ihanan ja innostuttavan, etten elämässäni ennen moista. Hän puhui vuoroin totta, vuoroin leikkiä, vuoroin innostutti, vuoroin manasi ja moitti, torui ja ruoski. Mutta kun me sieltä erosimme, niin oli jotain, en tiedä mitä se oli, olin saanut jotain…

–Olit saanut isänmaan, Robert! huudahti Lauri.

–Niin, sen sanon vain, kuulukoon se kuinka liioitellulta tahansa, että kaikki oppi ja äly ja yliopiston viisaus painavat kuin höyhenet sen rinnalla, mitä tämä yksi ainoa mies ajattelee, tietää ja ymmärtää.—Sen ne tietävät nuo yliopiston herrat ja muut, ja siksi ne häntä niin sydämensä pohjasta vihaavat.

Robert oli päässyt puhumaan hiljaisella, mutta sisäistä tulta hehkuvalla äänellään, posket hiukan punottaen, katse loistaen silmälasien takaa, hartiat vähän kumarassa, huulilla sama kaunis hymy kuin Kaarinalla. Thure, Kaarina, Risto ja Anette olivat hiljentäneet kulkuaan ja liittyneet jälessä tuleviin; Antero katseli tarkastelevin silmin Anettea ja varsinkin Thurea. He eivät ottaneet osaa keskusteluun, joka kävi suomeksi, mutta silmissä, ilmeessä näkyi, että se, mitä sanottiin, mistä innostuttiin, oli heille jotain uutta, melkein ihmeellistä.

Oli saavuttu sillalle, jossa keskustelu keskeytyi ja kosken pauhu ja veden kuohunta veti kaiken huomion puoleensa. Robert läheni Anettea ja Thurea, joiden läheisyydessä Ristokin koko ajan pysyttelihe, ja alkoi selittää heille jotain osoitellen kädellään maisemaa, mikä laajoina näköaloina aukeni vesiä pitkin pohjoiseen ja etelään. Lauri ja Kaarina seisoivat kaidetta vasten seuraten arkkujen välissä myllertävää vaahtoa. Antero seisoi yksin, erillään muista, vähän matkaa Naimista, haluten mennä hänen luokseen, mutta saamatta sitä kuitenkaan tehdyksi. Äsken oli Naimi Robertin puhuessa tuon tuostakin luonut häneen tutkivan katseen, ikäänkuin kysyäkseen, käsittikö hän kaikkea, kuuliko hän, hyväksyikö hän joka sanan, osasiko hän antaa täyttä arvoa sille, mitä viisas veli puhui. Mutta nyt näytti hän yht'äkkiä unohtaneen kaiken sen ja vaipuneen omiin ajatuksiinsa, heikko, onnellinen, jonnekin kauaksi aiottu hymy huulilla. Mitä hän mietti? Mitä ajatteli? Ketä ajatteli? Lohi loikkasi korkealle ilmaan aivan heidän edessään, mutta Naimi ei siitä liikahtanutkaan. Hän ei siis nähnyt sitä, hänen mielensä vaelsi siis muualla jossain? Anteron olisi tehnyt mieli temmata hänet pois noista mietteistä, kysyä häneltä: »kenellepä, neiti nuori, kannat hymyn huulillasi?»—ja sanoa hänelle: »elä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori, kanna huultesi hymyä.»—Yht'äkkiä pyörähti Naimi ympäri, ikäänkuin heräten jostain, huomasi Anteron, siirtyi häntä lähemmä ja virkkoi:—Mitä pidätte tästä Kontojärvestä, herra Hagman? Antero sanoi, että tämä oli hänestä erinomaisen kaunista seutua, mutta ei hän nyt sitä nähnyt eikä ajatellut, näki vain viehättävän kuopan tytön poskessa ja harmaansiniset suuret silmät ja niiden tummat ripset.

–Minusta on niin hauskaa taas olla kotona!

–Eikö teillä sitten ollutkaan hauskaa Helsingissä?—ja Antero olisi toivonut kieltävää vastausta.