Juhani Aho - Kevät ja takatalvi

–Isästä oli jotenkin sopimatonta se, mitä hän sanoi sinulle Helsinkiin lähtiessäsi, sanoi Kaarina.

–»Etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa ja pyytäkää hänen vanhurskauttaan.»—»Itsekutakin uskonsa auttakoon», sanoin minä siihen.—»Hakekaa ja te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan», vastasi hän.

–Isä sanoi hänelle: »Elkää huolehtiko lapsistani, heidän autuudestaan pidän minä itse huolen.»—»Oletteko varma, että sen voitte?»—»Olen», sanoi isä. Sen jälkeen he eivät ole niistä asioista sanaa vaihtaneet, mutta kohta seuraavana sunnuntaina hän saarnasi siitä, että suruttomain lapsia ei saa jättää vanhempainsa varaan.—Ollaan menevinämme hautausmaalle.

–Ei, minä tahdon puhua hänen kanssaan.

Heidän kohdalleen tullen aikoi Helander mennä ohitse, mutta kun Naimi tervehti häntä ystävällisesti ja hän lakkiansa nostaessaan pudotti keppinsä, pysähtyi hän.

–Kuinka Maria voi? kysyi Naimi.

–Kiitos, kyllä hän voi hyvin.

–Entä pojat, kuinka ne voivat?

–Hyvin ne voivat nekin.

–Sinä et tiedä, Naimi, että pikku Martti on kuollut, huomautti Kaarina.

–Kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet?

–Et olisi ehtinyt saada kirjettä.

–Niin, mitäs niistä nyt kaikista kirjoittamaan, sanoi Helander.

Syntyi äänettömyys heidän seisoessaan sakastin perässä.

–Naimilla oli hauska pääkaupungissa? virkkoi Helander häntä yhä tarkastaen.

–Oli niinkin.—Naimi koetti kestää katsetta ja voittaa sen.—Oli niinkin, hyvin hauska. Siellä sai kuulla niin paljon hyvää ja kaunista.

–Hyvää ja kaunista, kertoi Helander merkitsevällä painolla.

–Niin, tarkoitan semmoista, joka ylentää mieltä ja antaa uutta sisältöä elämälle.

Se oli nyt Naimista tyhmää ja sopimatonta, mutta hän ei osannut muutakaan.

–Tai toisin sanoen »uudestisynnyttää»—niinkuin setä sanoi.

–Niin, tavallaan kyllä—mutta ei pappa tarkoittanut sitä niin kuin te tahdotte selittää … enkä minäkään sitä.

–Jaa, niin, ei kai, ei suinkaan … mutta onko uskonsa auttanut Naimia?

–Onhan se, kyllä kai.

Hautausmaan portti narahti samassa ja keskeytti heidät. Sieltä tuli nuorenpuoleinen nainen, jolla oli huivi päässä ja joka oli puettu körttipukuun.

–Rouva Helander, esitti Kaarina hänet Anterolle.

–Naimikin on palannut, sanoi rouva Helander hiljaisella, tasaisella äänellä.—Lähdin vain vähän sinua vastaan, kun tiesin sinun tulevan,– virkkoi hän sitten miehelleen, vetäytyen tämän suojaan niinkuin jotakin pakoon.

Syntyi taaskin kiusallinen tila, kun ei tiedetty, erotako ja mitä sanoa.

–Niin, täytyy mennä,—sanoi Helander vihdoinkin.

–Eikö Maria tule koskaan meillä käymään? koetti Kaarina sanoa niin ystävällisesti kuin suinkin.

–Kaarina on hyvä ja sanoo terveisiä Hannalle, vastasi siihen apulaisen rouva; ja niin pääsivät he eroamaan.

–Näitkö, Naimi, minkä moittivan ja tutkivan katseen Maria loi meidän pukuihimme, kuiskasi Kaarina heidän käännyttyään kotiin päin.—

–Kuinka on Hanna saanut sen armon hänen silmissään, että hän lähettää hänelle terveisiä?

–Tiedätkö, Hanna on muuttunut niin merkilliseksi tänä keväänä, sill'aikaa.

–Tuolta tulee Lauri! huudahti Naimi.

He pysähtyivät siihen kirkon rappujen eteen kertomaan Laurille kohtauksestaan Helanderin kanssa: mitä Helander oli sanonut Naimille ja mitä Naimi hänelle.

–Lauri! Minun tekisi mieleni yht'äkkiä tanssia! On, niinkuin en saisi muuten pudistetuksi jotain päältäni, joka painaa.

–Jos et ole muuta vailla!—ja Lauri tarttui Naimia vyötäisiin.

–Ei, ei, ei nyt, huomenna juhannuskokolla!

–Lauri, et saa tässä kirkonmäellä!

–Joko sinustakin, Kaarina, on tullut pietisti! Tra-la-laa!– tra-la-laa!

–Lauri, päästä!

Mutta Lauri vei sisartaan valssin tahdissa ja keikautti hänet Anteron ja Kaarinan nauraessa—hiukan väkinäisesti nauraessa—kirkon rappusille.

Vasta silloin he huomasivat, että Helander ja hänen rouvansa olivat kääntyneet jälelleen katsomaan ja nähneet kaiken.

–Voi, voi, päivitteli Kaarina. Nyt saamme kuulla kunniamme.

–Äsh!—Ei se mitään!

Odotellessaan nuoria, jotka illallisen jälkeen vielä olivat menneet soutelemaan järvelle, mistä heidän laulunsa tyynenä iltana tuon tuostakin kajahti, istuivat ruustinna ja hänen sisarensa järvenpuoleisella parvekkeella jatkaen juttelujaan. Molemmat he olivat sitä ennen käyneet saattamassa miehensä makuulle.

–Niin no, ja kuinka se sitten oli? kysyi professorska.

–Kaikki oli valmiina, me kudoimme ja ompelimme lakanoita ja peitteitä ja pinosimme tyynyjä tyynyjen päälle, Hanna itse ensimmäisenä. Häät olivat jo määrätyt, täksi kesäksi, niinkuin juhannukseksi, ylihuomeneksi, mutta onneksi ei oltu vielä kuulutusta otettu. Hän kirjoitteli kyllä yhä harvemmin ja yhä harvemmin, ja Hanna oli usein vielä totisempi kuin hän yleensä on, mutta emmehän me nyt osanneet sitä aavistaa. Viimein lakkasivat kirjeet kokonaan tulemasta, kunnes lopulta tuli sormus takaisin.

–Ja mikä oli syynä siihen?

–Hän on tullut »herätetyksi», hän on huomannut, että koska Hanna on »suruton», eivät he enää voi sopia toisilleen. Semmoista jotain on hän kirjoittanut, mutta ei Hanna koskaan ole näyttänyt sitä kirjettä. Minä luulen, että sukulaiset ja ystävät ne ovat sen niin toimittaneet. Se olisi ollut misalliance —voitko ajatella!

Professorska heilutti vain päätään kahakäteen, se oli jotain niin kauheaa, niin käsittämätöntä … mon Dieu, mon Dieu!

–Pappa ja minä ja koko perhe olemme sen joukon erityisessä epäsuosiossa. Meillä tanssitaan, soitetaan, lauletaan, käydään »koreissa» vaatteissa; papan viattomista peli-illoista laamannin kanssa on tehty kamala pahe—ja itse hän täällä, se samainen, apulaisena ollessaan otti kaikkeen siihen osaa—se on niin, että voisi—

–Ulkokullaisuutta, teeskentelyä—uh!

–En tiedä, en tahtoisi tuomita, mutta kun ajattelen, ettei meidän hiljainen, vaatimaton, työtätekevä, kaikkia muita paitsi itseään ajatteleva, uhrautuva Hannamme, jonka luulisi täyttävän kaikki kristityn vaimon vaatimukset—ja ainoastaan sen vuoksi, ettei suostu vaihtamaan huivia kaulukseen ja heittämään pois mansetteja—

–Se on fanatismia! Sitä se on! Jumalani! Että sellainen villitys yhä vaan saa jatkua ja myrkyttää mieliä!

–Sitä on jo Helsingissäkin, yliopistossakin.—Mutta niin sääli kuin minun onkin hänen onnettomuuttaan, on minusta kuitenkin onni, ettei hän joutunut siihen sinisenharmaaseen laumaan. Semmoinen kunnon tyttö kuin hän voi saada miehen millaisen tahansa, minä vien hänet mukanani Helsinkiin.

–Ei hän sinne tulisi.

–Mutta kuinka hän itse ottaa sen? Miten se on häneen vaikuttanut?

Ruustinna katsoi sisartaan pitkästi silmiin ja virkkoi sitten hitaasti:

–En ole siitä vielä kenenkään kanssa puhunut—en papankaan—mutta minä pelkään, että hän itsekin on tulemassa pietistiksi.

–Mitä sanot sinä, Selma?

–Olen tavannut hänet lukemasta niitä niiden mustakantisia kirjoja … ja sitten hän on alkanut seurustella Helanderissa, vaikkei Maria koskaan tule meille käymään.

–Sinun pitää kieltää se! huudahti professorska.

–Kuinka voisin sen tehdä?

–Sinä olet hänen äitinsä, ja se on sinun velvollisuutesi.

–Se on niin arka asia, en ole tahtonut siitä vielä edes puhua.

–Jos et sinä puhu, niin puhun minä!

–Elä tee sitä, Lisette, elä ainakaan vielä! Minä luulen, että on paras olla sitä huomaamatta. Ehkä se menee ohi, kun te kaikki nyt olette täällä. Minusta näyttää, että hän teitä odottaessaan on käynyt valoisammaksi. Robert voi ehkä kaikista parhaiten häneen vaikuttaa. Kyllä on ollut vaikea tämä asia.