Juhani Aho - Kevät ja takatalvi

–Oli, oli toki, mutta on se nyt kuitenkin niinkuin helpotus, kun se on takana—että sitä saa vain muistella.

–Sitäkö äsken ajattelitte?

–Milloin?

–Äsken juuri—

–En muista enää, mitä ajattelin.—

Hän käänsi päänsä pois ja punastui… Kyllä kai hän muisti, mitä ajatteli.

–Mitä pidätte veljistäni? Robert pitää teistä paljon. Hän on usein kirjoittanut, mitä te yhdessä puhuitte, luitte ja mietitte. Tapasimme teitä niin vähän Helsingissä. Se oli sellaista humua ja menoa.—Robert on semmoinen filosofi. Hän luultavasti matkustaa pian Saksaan.

–Robert on etevimpiä nuoria miehiä yliopistossa.

–Ettekö tekin ole etevä?

–Minäkö?

He nauroivat vähän sille molemmat.

–Tiedättekö, että minun tekee kovasti mieleni lukea ja oppia. Olen setä Jaakon johdolla lukenut latinaa samalla kuin pikkupojatkin. Kaarinalla on muuten parempi pää kuin minulla. Hänen eikä minun olisi pitänyt päästä Helsinkiin näkemään kaikkia niitä viisaita miehiä, mutta kun Robert oli valinnut minut seppeleensitojakseen… Voi, millaista hälinää ja huminaa se oli! En minä oikeastaan mistään muusta niinkuin musiikista—se juhlakantaatti, se oli sentään jotain—tulkaa, mennään kirkolle päin!

–Te soitatte kanteletta?

–Mistä te sen tiedätte?

Antero kertoi koettaneensa soittaa hänen kantelettaan.

–Ai, se oli niin, että kun setä Lönnrot tuli meille, niin hän laulatti koko päivän Paavilaa, joka asui meidän torpassa, hän on jo kuollut, mutta illalla pyysin minä häntä soittamaan. Hän soitti ja opetti minullekin. Istuimme kuinka kauan lienemme istuneetkaan, vanhassa pirtissä kuutamon hämärässä. Minä opin monta pientä runoa ja osaan vieläkin. Lähtiessään lahjoitti hän minulle kanteleen, mutta sanoi, ettei sitä saa viedä yläpuolelle, pytinkiin, vaan täytyy aina antaa olla pirtissä ja soittaa siellä. »Se ujostelee, ei soi muualla ja hämmentyy, sillä muualla ei sitä ymmärretä.» Hän on niin herttainen ja soma, se setä Eljas. Kerran olin tyhmä ja vein kanteleen saliin, kun laamannin tytöt ja muita vieraita oli meillä. Se ei tehnyt heihin mitään vaikutusta.—Zittra ska' de' vara, kantänka. Mutta minä menen usein illan hämyssä sitä vanhaan pirttiin soittamaan.

–Teidän pitää kerran soittaa minullekin, sanoi Antero, sydän ja ääni värähtäen.

–Mielelläni. Sillä on oma tarunsa, kanteleellani.—Ei, mennään tästä kirkolle päin, tulkaa muutkin tänne!—niin, hyvin romanttinen ja surullinen. Oli ollut eräs tyttö, jolla oli sulhanen. Niin, niin se tyttö oli juossut koskeen sentähden, että julma vouti oli hänet ryöstänyt, mutta sulhanen löysi ruumiin ja hautasi kauniiseen saareen ja soitti siinä kanneltaan ja laski sen sitten kuin seppeleen hänen haudalleen, voi, voi, kuinka se on liikuttava tarina! Tehkää siitä runo, herra Hagman!

–Runoko? Minäkö?

–Robert sanoi, että te kirjoitatte runoja. Hän uskoo, että teistä kerran voi tulla suuri runoilija, yhtä suuri suomalainen kuin Franzén on ruotsalainen. Teidän pitää kerran lukea minulle runojanne, lupaatteko?

–Enhän minä…

–Robertista tulee tiedemies, professori … mitä te nauratte, herra Hagman.

Anteroa nauratti, mutta ei hän oikein itsekään tiennyt miksi. Hänen oli vain sanomattoman hyvä olla. Hänestä oli kaikki niin hauskaa, somaa, kaunista ja erinomaista.

He olivat tulleet tienhaaraan, jossa toinen tie erosi pappilaan, toinen kirkolle. Siinä tulivat heitä vastaan ruustinna ja professorska menossa koskelle päin, saalit hartioilla, kädet niihin käärittyinä, valkeat päät valkeissa myssyissä, yhdenkokoiset ja hyvin yhdennäköiset, professorska vain hiukan nuorempi ja hienompi. Tytöt aikoivat kääntyä heidän mukaansa, mutta pyörähtivät pois.

–Ei, antaa heidän mennä rauhassa!—Sanokaa, mistä te juttelitte?– Pojistanne tietysti, eikö niin?—Mutta minne jäivät papat?

–Papat jäivät väittelemään … Snellman ja Snellman—Saima ja Saima— ah, mikä vedenpaisumus! Siitä tulee satamaan koko kesän!—ja mennessään kohotti professorska koomillisella liikkeellä olkapäitään.

–Voi voi, semmoiset mammat, puhui Naimi edelleen heidän mennessään kirkolle päin. Nyt se alkaa puhuminen, ja sitä tulee kestämään koko kesän. Niin pian kuin on vähänkin aikaa, istuutuvat he johonkin ja kertovat. Äiti kertoo kaikki pienimmätkin puuhansa syksystä kevääseen, ja täti esittää kaikki, mitä hänelle ja sukulaisille ja tuttaville Helsingissä on tapahtunut. Se on hauskaa, sillä siten saamme me talven kuluessa taas kuulla kaiken sen äidiltä. Niin yhdennäköisiä, mutta kuitenkin niin erilaisia! Äiti tuollainen mukava maalaisruustinna, täti Helsingin hienoimpia rouvia. Mutta vielä erilaisempia olemme me serkukset, pojat ja Thure ja me tytöt ja Anette. Ne osaavat niin hyvin olla ja esiintyä, eivät sano yhtä ainoata sopimatonta sanaa, eivät koskaan innostu eivätkä kiivastu—minulla on niin paha luonto—

–Teilläkö paha luonto?

–Minulla juuri, minä en—ah, katsokaa!

He olivat kohoavaa maantietä myöten, jonka kahden puolen oli pappilan hevoshaka, tulleet kirkolle. Siitä oli näköala yli pappilan taitteisen katon, yli tyvenen suvannon, yli laamannin niemen ja sen päässä olevan vanhan keltaisen herraskartanon ja sitten kauas yli kimmeltävän vesistön etäisiin etelän viljeltyihin vaaroihin. Muut olivat jääneet jonnekin jälemmä Naimista, Kaarinasta ja Anterosta. Tytöt istuutuivat kirkon rappusille, jonka ruskeanharmaata seinää ja pieniä kaikenkiiltäviä ikkunoita mailleen menevä aurinko kultasi.

–Mitä sanotte? kysyi Naimi. Minusta ei ole muu Suomi mitään tämän rinnalla. Kun ne puhuivat isänmaasta ja sen kauneudesta ja sille maljoja esittivät, niin ajattelin minä aina tätä ja join hiljaa, kenellekään mitään hiiskumatta, tämän näköalan maljan. Ne kun näyttelivät ja kehuivat ja huudahtelivat—siellä Punkaharjulla ja Savonlinnassa ja Puijolla—niin, kaunistahan se oli minustakin, mutta minä olin kuin salakihloissa tämän kanssa—en minä osaa sitä suurta Suomea, sitä koko Suomea—osaatteko te?

–Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin olisin erityisesti kiintynyt. Olen elänyt siellä täällä, milloin Uudellamaalla, milloin Hämeessä, milloin saaristossa meren rannalla. Mutta kuitenkin tuntuu minusta nyt siltä kuin olisin vihdoinkin löytänyt Suomen, ikäänkuin kehyksiinsä pantuna tauluna, jonka voin itselleni yhdellä silmäyksellä omistaa ja johon voin aivan erityisesti rakastua.

–Mikä paikka se on? kysyi Kaarina.

–Se on näköala Rajavaaralta.

–Elkää sitä, se on niin liian suurenmoinen, niin kaukainen, se ikäänkuin ei mahdu minun syliini, puhui Naimi.

–Ehkä on herra Hagmanilla avarampi syli kuin sinulla, Naimi, virkkoi Kaarina.

–Niin, mutta omistakaa kuitenkin tekin tämä tästä kirkon rappusilta.

–En mitään haluaisi mieluummin, mutta tämähän on jo teidän…

–Ei se mitään … saavat sitä muutkin ihailla ja rakastaa.

–Pidetään tätä siis yhteisenä, sanoi Antero.

–Niin pidetään!—Hän nousi ylös ja pyörähti iloisesti kantapäillään.– Kuka tuolta tulee?

–Helander, sanoi Kaarina.

–Kuule, Kaarina, millaiset hänen ja isän välit nyt ovat?

–Eivät he enää väittele, mutta kireät ne on. Helander puhuu vain kirkossa, joka on aina täysi, kun hän saarnaa, ja melkein tyhjä, kun isä puhuu.

–Tiedätkö, että minä näin hänestä usein unta Helsingissä, ja ne hänen tuimat ja samalla surulliset ja haaveelliset silmänsä seurasivat minua siellä pitkät ajat. Kun me siellä tanssimme ja iloitsimme, niin tapasin minä tuon tuostakin itseni ajattelemasta, että mitähän hän sanoisi tästä kaikesta. Mitä olisi minun tarvinnut siitä välittää, mutta usein se häiritsi iloani.