Juhani Aho - Ensimmäiset novellit

Siihen aikaan, kun isä lampun osti, sanoi hän äidille näinikään:

–Äiti hoi, kuulehan,—eiköhän ostettaisi lamppua meillekin

–Mitä lamppua!

–No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet.

–Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä?

–Se se on—ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttakoon.

–Mutta mitenkä se märkä öljy palaa?

–No, mitenkäs viina palaa?

–Mutta saattaisihan siitä tulla tulipalo koko taloon—kun viina syttyy palamaan, ei se sammu vedelläkään.

–Eihän siitä mitenkä talo palamaan pääse, kun öljy on kiintonaisen lasin sisässä ja tuli on myöskin.

–Lasin sisässä!—Mitenkä se tuli saattaa lasin sisässä olla—eikö se poksahda rikki?

–Tuliko?

–Ei, vaan lasipa.

–Poksahda rikki! Eikä poksahda—kyllä se saattaa poksahtaakin, jos tulta liian korkealle vääntää, mutta onko pakko vääntää.

–Tultako vääntää'—Elä—elä, mitenkä sinä tulta väännät!

–No, ka—kun ruuvia vääntää oikeaan käteen, niin sydän nousee—siinä on niinkuin kynttilässäkin sydän, ja tuli nousee myöskin, mutta kun vasempaan käteen, niin se pienenee, ja kun sitten puhaisee, niin se sammuu.

–Vai sammuu—mutta en minä sitä nyt ymmärrä, vaikka kuinka selittelisit—mitä lienee niitä uusmuotisia herrain laitoksia.

–Kyllä sitten ymmärrät, kun saat nähdä, jahka minä sen ostan.

–Paljonko se maksaa

–Seitsemän ja puoli markkaa—öljy erittäin, ja sitä saa markalla kannun!

–Seitsemän ja puoli markkaa, ja vielä öljy erittäin! Sillähän saa jo pärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä kiskoo, ei mene penniäkään hukkaan.

–Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä meidän maalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakaan; pitää etsiä ja vedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo kohta ovat lopussa.

Äiti kyllä tiesi, etteivät pärepuut vielä kuitenkaan niin yht'äkk taida loppua, koskapahan siitä tähän asti ei ole mitään kuulunut, mutta että nyt vain piti se syyksi sanoa, kun lamppua teki mieli. Mutta ei se äiti siitä asiasta kuitenkaan sen enempää sanonut, sillä isä olisi saattanut suuttua. Ja koko lamppu olisi ehkä sitten saattanut jäädä näkemättä ja ostamatta. Taikka olisivat johonkuhun muuhun taloon ennen ennättäneet lampun ostaa, ja kohta olisi koko pitäjä puhunut, että se talo oli— pappilaa lukuun ottamatta—ensimmäinen, jossa alettiin lamppua polttaa. Näin se äiti ajatteli sitä asiaa ja sanoi sitten isälle, että »osta sitten vain, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekö vai muu öljy, kunhan vain kehrätä näen. Milloinka sinä sen sitten ostaisit?»

–Ajattelin, että sopisi ehkä jo huomenna lähteä—olisi vähän muutakin asiaa kauppamiehelle.

Tämä oli keskellä viikkoa, ja äiti kyllä tiesi, että ne muut asiat olisi ennättänyt lauantainakin ajaa, mutta ei hän nytkään virkkanut mitään, ajatteli vain, että kuta pikemmin sitä parempi. Ja jo samana iltana kannatti isä aitasta sen ison matkakirstun, jossa ukkovaari ennen vanhaan Oulussa käydessään eväänsä kuletti, ja käski äidin täyttää sen heinillä sekä panna pumpulia keskelle. Me lapset kysyimme, minkä tähden siihen ei panna muuta kuin heiniä ja sitten pumpulia keskelle, mutta äiti käski meitä olemaan vaiti. Isä oli paremmalla tuulella ja selitti, että hän tuo kauppamieheltä lampun, joka on lasista ja saattaisi särkyä, jos sattuisi kaatumaan tai reki muuten tärskähtäisi.

Sinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta lamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, joka kaikki päreet kiskoi, alkoi jo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes kertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon puhetta riitti.

Isä viipyi matkallaan koko päivän, ja se päivä tuntui meistä kaikista hyvin pitkältä, ettei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli maitovelliä puoliseksi. Istukas-Pekka se vain söi muidenkin edestä ja kiskoi sinä päivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä monta leperettä kehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunaan katsomaan, eikö isää jo näkyisi jäältä tulevaksi. Muutaman kerran hän sanoi Pekalle, ettei niitä päreitä enää taideta tarvitakaan, mutta Pekka ei sitä puhetta edes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi kysynyt, miksi nyt ei enää muka päreitä tarvittaisi.

Vasta iltaista syötäessä kuului ruunan kulkunen kartanolta.

Pala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät pirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua reestä nostamaan. Pekka jo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli siinä käynyt niin kömpelöksi, että kolahdutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän kanssa pirttiin kantoi. Mutta siitä olisi hän saanut isältä korvilleen, jos olisi ollut nuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä itseään vanhempaa miestä ole eläessään lyönyt.

Paha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt, mutta ei sille toki tullut mitään.

–Mene uunille, sen tollo! ärjäisi isä Pekalle, ja Pekka nousi uunille.

Mutta isä oli jo ottanut lampun kirstusta ja riiputti sitä kädessään.

–Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on—tänne lasin sisään pannaan öljy, ja tuo suikale siellä sisällä on veeku—pysykää ulompana päreinenne siinä!

–Eikö sitä panna palamaan? kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän ulommaksi.

–Oletko sinä hupakko—mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä öljyäkään?

–No, mutta eikö sitten saata panna öljyä?

–Vai öljyä panna, e-hei! Niin sen äkkinäinen luulisi, mutta kauppamies varoitti moneen kertaan, ettei saa tulen valolla öljyä panna, se saattaisi syttyä ja polttaa koko talon.

–Milloinkas siihen sitten saa sitä öljyä panna?

–Päivällä, päivällä, etkö sinä jouda päivää odottamaan—ei se niin kovin kummaa ole!

–Oletko sinä sen sitten jo nähnyt palavan!

–Minäkö? Jo toki montakin kertaa olen lampun palavan nähnyt—olen nähnyt pappilassa, ja tätäkin jo kauppamiehen luona koetettiin.

–No, paloiko se?

–Paloihan se, ja kun pantiin puodin luukut kiinni, niin olisi nähnyt vaikka nuppineulan lattialta—katsokaa, tässä on tämmöinen kuuppa, ja kun tuossa tuli palaa, tämän soikulaisen lasin sisässä, niin valo ei pääse kattoon jossa sitä ei tarvitakaan, vaan leviää alas kaikki, niin että näkee vaikka nuppineulan lattialta.

Kyllä meidän kaikkien olisi kovasti tehnyt mieli koettaa, näkisikö vaikka nuppineulan lattialta, mutta isä ripusti lampun kattoon ja rupesi syömään.

–Tänä iltana pitää vielä pärevalkeaan tyytyä, sanoi isä syödessään, mutta huomenna tässä talossa poltetaan lamppua.

–Katsos, isä, Pekka on tänäpäivänä kiskonut orrellisen päreitä.

–Ka, eikö ole kiskonut—kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi—muuhun ei nyt enää päreitä tarvitakaan.

–Tarvitaan niitä siltä vielä saunassa ja navetassa, sanoi äiti.

–Mutta tuvassa poltetaan lamppua, sanoi isä.