Juhani Aho - Tuomio

HANNA LINDH, omaa sukua von Falck.

YRJÖ, hänen poikansa.

AILI, hänen tyttärensä.

EDVARD LINDH, kuvernööri.

HILDA LINDH, hänen rouvansa.

POLIISIMESTARI.

REHTORI SAARINEN.

PESONEN.

TILTA.

Tapahtumapaikka läänin pääkaupunki. Aika routavuosien synkin aika ennen vuotta 1904.

Kuvernööri Lindhin luona. Huone toisessa kerroksessa. Uudet huonekalut, epäaistikasta tusinatyyliä. Oikealla työpöytä ja telefooni. Vasemmalla sohva ja sen edessä pöytä ja tuoleja. Oikealla kaksi ovea. Vasemmalla ovi ja nurkkaikkuna, josta näkyy kylmä talvinen aamumaisema: kaupunki ja vanha kivikirkko ja sen edessä puisto huurteisine koivuineen. Talojen piipuista nousee vaaleita savuja suoraan ilmaan. Perällä kaksoisovi, joka vie korridoriin, missä näkyy alikertaan laskeutuvat raput. Uuni lämpiää.

PESONEN, vanhanpuoleinen mies, läänin vahtimestarin virkapuvussa, ottaa raskaasta laukusta esille kirjeitä ja asiakirjoja ja asettelee niitä pöydälle.

TILTA, keski-ikäinen ihminen, kohentelee uunia.

PESONEN. Kumpikos käärö se nyt oli kuvernöörille ja kumpiko tuonne lääninhallitukseen?

TILTA.

Eikös niissä näy osoitteita?

PESONEN. Vaan saakos niistä sitten selvän niistä nykyajan osoitteista. Siinä se on se jokapäiväinen kiipeli. Eihän tuota ennen siitä ruotsistakaan paljoa, vaan olivathan toki puustavit kuitenkin samat… Joo, joo, aika aikaa kutakin… Se on nyt kai tämä pienempi sille itselleen ja isompi hallitukseen.

TILTA. Montakohan ilmiantoa lienee tuossakin taas? Rouva sanoo, että niitä tulee tukuttain joka päivä.

PESONEN.

Tässä on kirje kuvernöörskalle.

Antaa sen Tildalle.

TILTA. Näkyy olevan nuoreltaherralta Helsingistä. Papalleen se ei enää milloinkaan kirjoita. Eikä neitikään. Eivät ilenneet omat lapsetkaan enää jäädä isän taloon. Ei tultu jouluksikaan kotiin. Että tekin viitsitte, vanha mies, tuon kuskipukilla istua ja kuletella häntä ympäri lääniä poikia arvannostoon ahdistamassa.

PESONEN.

Eihän sitä, vaan kun on sääli sitä eläkettäkin—kun jo on lopuilleen kolmekymmentä vuotta tätä palvelusta tehnyt monen maaherran aikana.

Pitikin pahan nenällä tulla tämän uuden komennon, juuri kun virka-aika oli täyttymässä.

Katsahtaa syrjittäin kulmainsa alta.

Vaan tässähän tuo näkyy olevan Tiltakin.

TILTA.

Sanoin jo itseni irti.

PESONEN.

Milloinka?

TILTA. Juur'ikään viedessäni puita kuvernöörskan huoneeseen. Ei sitä kehtaa enää ihmisten eikä itsensäkään tähden. Kun eivät tuttavat torilla enää tervehdikään, ja takanapäin haukkumasanoja heitellään: »Poprikohvin kätyrin kätyri, kätyrin kätyri!»—vaikka onhan minulla ne »Vapaat sanat» ja kaikki.

PESONEN.

Ka, en ollut muistaakaan.

Kaivaa kengänvarrestaan kirjeen ja antaa sen Tildalle.

TILTA.

No, siinähän ne on!

Alkaa lukea.

Tässä on juuri tästä meidän … jopa sanotaan taas suoria sanoja … kuulkaahan…

PESONEN. Hätääntyy. Elä sinä, Jumalan luoma, toki täällä niitä lehtiäsi lue! Mene toki, veikkonen, edes kyökkiin! Tilta lukee yhä. Päänsä kaupalla tässä ilmankin. Eilenkin, kun ajettiin kaupunkiin, niin vähän matkaa tuolla puolen tullin pomahti kivi metsästä kuomiin. Saattaa ne semmoiset sattua vielä kuskiinkin. Siihen ne vasta sattuukin. Ja mistä sen tietää, mikä vielä sattuu. Itsellään sillä ei ole mitään hätää kuomin sisässä. Kun jaksaisi vielä tämän talven.

TILTA. Kuulehan, mitä sanoo…

PESONEN.

Ole …

Menee.

ROUVA LINDH, keski-ikäinen, alakuloinen, vaaleaverinen, hyväntahtoisen näköinen, tulee saali hartioilla, aamuviluisena.

ROUVA LINDH.

Yhä vain tätä pakkasta kestää. Tilta lisää vielä puita kaikkiin uuneihin.

Katsoo lämpömittaria.

Kolmekymmentä astetta.—Juna siellä kolisee, niin että kuuluu tänne asti.

Ystävällisesti Tildalle.

Mikä nyt sitten on oikein syynä siihen, että Tilta tahtoo jättää vanhan paikkansa?

TILTA. Ei vastaa.

ROUVA LINDH.

Ja kesken vuoden?

TILTA.

Kyllä kuvernöörska syyn tietää. On siitä ollut siksi paljon puhetta.

ROUVA LINDH.

Joku on varmaan yllyttänyt Tiltaa.

TILTA.

Kyllä minä ymmärrän yllyttämättäkin.

ROUVA LINDH.

Tilta nyt sentään miettii, ennenkuin lopullisesti päättää.

TILTA.

On jo mietitty.

Menee.

KUVERNÖÖRI LINDH, keski-ikäinen, harva tukka, hiukan kalju, pidätetyn hermostunut, epäluuloinen ilme kasvoilta, tulee peremmästä ovesta oikealta ja menee aukomaan postiansa.

TILTA. Tuo teekeittiön ja asettaa sen pöydälle sohvan eteen.

LINDH. Tildalle.

On tapana sanoa hyvää huomenta.

TILTA.

Huomenta.

Menee.

ROUVA LINDH. Laittelee teekeittiötä.

Hän sanoi itsensä irti.

LINDH.

Vai niin, ja mistä syystä?

ROUVA LINDH. Huoahtaen merkitsevästi, hiukan katkerasti. Kai siitä syystä, mistä kaikki muutkin ihmiset ovat kääntäneet meille selkänsä.

LINDH. Koettaa naurahtaa ja olla huoleton. Piiatkin! Mainiota! Kai se on »kansalaiskatkismuksen» huoneentaulussa niin käsketty. Hauska nähdä, että jalot opetukset lankeavat hyvään maahan. Soittaa telefoonia. Poliisimestarille.—Halloo! Se on kuvernööri Lindh.—Tehkää hyvin ja käykää kasarmilla pataljoonan päälliköltä ottamassa selkoa siitä, miten hän huomenna kutsunnassa … vai niin, olette jo käynyt. Pieni kävelyretki kaupungin läpi ja lyseon ohi … se kyllä riittää. Tulette sitten puheilleni. Hyvä on.

Soittaa kiinni.

ROUVA LINDH. On pysähtynyt toimessaan ja kuunnellut, moittiva ilme kasvoillaan.

Mutta onko nyt venäläiseen apuun turvautuminen tarpeellista?

LINDH. Olantakaisesti. On olemassa nimenomainen määräys ilmoittaa asianomaisille sotilasviranomaisille siitä, milloin kutsunnat alkavat. En voi estää heitä marssimasta, missä tahtovat.

ROUVA LINDH. Siitä saavat taas uutta aihetta käydä kimppuusi. Kaikki pannaan tietysti sinun syyksesi.

LINDH. Ja siitä minä välitän niin herttaisen vähän, että kaikki lisä siltä taholta päinvastoin on minulle sydämellisen tervetullutta. En voisi hyvin, ellen saisi panetteluista ja solvauksista jokapäiväistä annostani.

ROUVA LINDH.

Kuinka kaikki tämä vielä mahtanee päättyäkään!

LINDH. On silmäillyt jotakin kirjettä ja heittänyt sen pöydälle. Se kai päättyy niin, että minut jonakin kauniina päivänä ammutaan. Ja sittenhän on kaikki hyvin! Oikeus riemuitsee, ja pahuus on saanut ansaitun palkkansa.

ROUVA LINDH. Kuinka sinä voit, Edvard?

LINDH. Sittenhän olisin minäkin marttyyri, sitten tehtäisiin minustakin kansallinen pyhimys.

ROUVA LINDH.

Edvard, lakkaa nyt jo…

LINDH. Ottaen taas kirjeen. Tämä on kai olevinaan »viimeinen varoitus»: »Poistu tai kuole». Se saapuu jo kolmannen kerran ja joka kerta yhä suuremmilla kirjaimilla.

ROUVA LINDH.

Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, keneltä se on?

LINDH.

Ei, mutta se kai saadaan aikanaan tietää—saat ainakin sinä.

ROUVA LINDH. En todella ymmärrä, kuinka sinä viitsit ja voit. Mitä hauskuutta voi sinulle tuottaa tuommoinen?

LINDH. Hetken kuluttua.

Olet saanut kirjeen.

ROUVA LINDH.

Kaarlo on muuttanut nimensä.

LINDH. Miksi minulla nyt on kunnia kutsua poikaani—jos tiemme joskus vielä sattuisivat yhteen?

ROUVA LINDH.

Olisi hän voinut olla sen tekemättä.

LINDH. Se oli kuitenkin turvallisinta. Tarvitaan hiukan rohkeutta tätä nykyä kantaa Lindhin nimeä. On yhä availlut kirjeitä ja ristisiteitä. Täällä on lisää samaa sorttia. Urheaa väkeä, toden totta, nuo perustuslailliset: nimettömiä uhkauskirjeitä, nimettömiä haukkumakirjoituksia maanalaisissa sanomalehdissä. »Petturi!»– »Roisto!»—»Edvard Andreijevitsch!»—»Veljesi veri huutaa!» … ja niin edespäin, ja niin edespäin…