Juhani Aho - Kevät ja takatalvi

–Me kaipaamme kaiken aikaa yhteyttä sen keskustan kanssa, jossa aatteet elävät, jossa isänmaan ja kansan asioita ajetaan ja harrastetaan. Kaipuumme tähän yhteyteen pitää meitä henkisesti vireillä ja estää meitä vaipumasta jokapäiväisyyden ja aineellisuuden helmaan ja siihen nukkumasta. Tähän yhteyteen on meillä vain harvoin tilaisuus päästä, mutta olkaamme kuitenkin tyytyväiset, ettei sitä meiltä sentään kokonaan kielletä. Kerta vuodessa se meille on melkein säännöllisesti suotu. Se on suotu silloin, kun lumien lähdettyä ja kevään tultua yht'äkkiä kuulemme kuminan sillalta, kun portit lentävät auki ja meille niin rakkaat ja kallisarvoiset sukulaisemme ja tuttavamme tulvahtavat siitä sisään, tuoden mukanaan tuulahduksen suuresta maailmasta, leimahduksen aatteiden ahjosta; tietoja siitä, mitä siellä taotaan, se on, mitä siellä ajatellaan, tunnetaan ja harrastetaan. Semmoinen päivä, tämmöinen päivä kuin tämä tänäinen, on meille kuin uudestisyntymisen päivä…—hän joutui vähän hämilleen huomatessaan apulaisen oudoksuvan katseen toisesta päästä pöytää; sana ei ehkä ollut hyvin valittu, mutta kun hän ei kumminkaan tahtonut ottaa sitä takaisin, yskäisi hän ja jatkoi:—kuin uudestisyntymisen, tai ehkä oikeammin uudestivirkistymisen päivä. Tänään on meillä semmoinen päivä. Viestien tuojat ovat taas tulleet ja panneet sydämemme sykkimään vilkkaammin ja lämpimämmin kertoessaan niistä loistavista isänmaallisista juhlista, jotka »Alma mater» oli pannut toimeen pääkaupungissa, avaten uudet komeat aulansa kaikelle, mikä on maassamme oppineinta, jalointa, etevintä, kauneinta ja viehättävintä. Olemme kuulleet, mitä siellä on puhuttu ja runoeltu, miten iloittu, riemuittu ja innostuttu. Tunnetulla taidollaan, sillä eloquentia akademica'lla , joka on saavutettavissa ainoastaan pitkällisellä seurustelulla runottarien kanssa, on arvoisa ystäväni ja rakas lankoni tässä antanut meille yliopistollisista juhlallisuuksista kuvan niin elävän, kuin olisimme itse olleet niissä läsnä. Mielelläni olisinkin ollut mukana, jos se vain olisi ollut minulle mahdollista. Olisin tahtonut olla omin silmin näkemässä, kuinka hän, itse nuorison opettaja, painoi harmaantuneille hiuksilleen uudelleen vihertyneen seppeleen ja kuinka hän kuljetti tanssiin seppeleensä sitojattaren, saman, jonka niin kauan sitten…

Leikillisyys ja juhlallisuus, hymy ja liikutus vaihtelivat rovastin kasvoilla ja kuvastuivat siitä välittömästi ruustinnan ja hänen sisarensa kasvoille. Tyttärien kasvoilla oli koko ajan ilme: »Kuinka hyvin se puhuu tuo isä!» Professori, pieni laiha, hienopiirteinen, kuivahko mies, nyykäytti hyväksyvästi päätään, silloin kun rovasti antoi tunnustuksensa yliopistolle. Apulainen istui jäykkänä ja kylmänä, niinkuin tämä kaikki olisi ollut hänelle kokonaan vierasta.

–Ne juhlat siellä nyt ovat olleet ja menneet, jatkoi rovasti, ja nyt olette te täällä sydänmaassa. Ette ole kammoneet pitkän matkan vaivoja tullaksenne tänne meitä virkistävällä seurallanne ilahduttamaan. Emme voi täällä sinulle, lanko hyvä, tarjota paljoakaan korvaukseksi siitä, mitä sinne jätit, mutta toivomme kuitenkin voivamme täällä koivujemme siimeksessä ja koskemme suvannossa tarjota sinulle tilaisuutta siihen otium sapientis'iin , jonka pitkän, taas loppuun kuluneen ja voimiasi varmaankin paljon kuluttaneen työvuoden jälkeen olet niin rehellisesti ansainnut. Muuta emme voi sinulle tarjota. Tahdon kuitenkin kernaasti uskoa, että siihen nähden, että tänne vuosi toisensa perästä saavut, täällä-olosi on oleva sinulle hyödyllinen ja on antava sinulle uusia voimia jatkamaan niitä tieteellisiä töitä, joista emme ainoastaan me, sukulaisesi ja ystäväsi, vaan myöskin yliopisto ja maa syystä ovat sinun puolestasi ylpeät. Tervetuloa vielä kerran sillä veljellisellä toivomuksella, että täällä viihtyisit ja virkistyisit. Vivas, mi amice, vivas floreasque! Bibamus in salutem honoratissimi, carissimi …

–Sinä puhut kuin Cicero, sanoi professori mielissään, vaikka koettaen sitä salata ja ottaa maljan keveästi ja vain tavallisena kohteliaisuutena.

–Mutta paitsi rakkaita sukulaisiamme, jatkoi rovasti, kun professorin ja hänen rouvansa malja oli juotu—on meillä täällä tänään ilo nähdä ensi kertaa kattomme alla kaksi nuorta miestä—Naimi, joka istui Anteroa vastapäätä, nyökäytti hänelle päätään ja iski veitikkamaisesti silmää—kaksi nuorta miestä, jotka tähän saakka ovat ainoastaan nimeltään olleet meille tunnetut. He ovat meille vanhimman poikani tovereina sitä rakkaammat, kun äsken ovat yhdessä hänen kanssaan painaneet päähänsä laakeriseppeleen, tuon tunnusmerkin aseveljeydestä taistelussa aatteiden ja ihanteiden puolesta. Te olette jo tavallanne ennenkin kuuluneet perheeseemme ja olette nyt siihen vieläkin likemmin liittyneet. Pitäkää sentähden tätä taloa kuin kotinanne niin kauan kuin täällä viihdytte. Tervetuloa tänne kaikki!

–Yhdyn viimeiseen puhujaan! sanoi Robert, heidän välissään istuen, Anterolle ja Ristolle.

–Ja minä myös, virkkoi Naimi.—Kiitos, herra Hagman, puheestanne Korkeasaaren kalliolla! Se oli paras puhe koko promotsionissa.

–Todellakin!—Antero ei osannut muuta kuin punastua, mutta kun hän tunsi punastuvansa, tiesi hän vaaleiden tuuheain kulmakarvainsa pistävän yhä enemmän esiin ja hänen korvissaan soi aina silloin sana: »Villakoira!» jonka promotsionitanssiaisissa oli takanaan kuiskauksena kuullut. Kun hän silloin oli kääntynyt, oli hän nähnyt ryhmän nuoria neitosia takanaan, niiden joukossa Naiminkin, mutta hän se ei voinut olla, sillä hän oli selin.

–Niin juuri! vahvisti Robertkin. Puheesi ei ollut mikään tuommoinen tavallinen akateminen, vaan välitön, sydämestä tullut. Ja sillä oli vielä se suuri etu, että se oli suomenkielinen.

–Jota vain muutamat harvat ymmärsivät, sanoi Risto.

–Mutta ne sitä paremmin! lennätti Naimi yli pöydän.

Mutta professori oli, vähän aikaa mietittyään, tarttunut lasiinsa, siirtänyt sen eteensä, ja kun siitä syntyi hiljaisuus, aloitti hän:

–Olet lausunut minulle, lanko hyvä, kauniita sanoja siitä vähäisestä merkityksestä, mikä minulla voi olla tiedemiehenä ja nuorison opettajana. Kiitän sinua niistä, mutta panen ne suurimmalta osalta vanhan ystävyyden, sukulaisuuden ja isännän kohteliaisuuden lukuun—

–Ei, ei!

–Kuinka hyvänsä, jatkoi professori,—jokainen meistä tekee minkä voi sillä paikalla, mihin kohtalo on hänet asettanut, sinä, rakas veljeni, et suinkaan kaikista vähimmin. Olet esittänyt töitäsi ja vaikutustasi täällä maan sydämessä niin vaatimattomiksi kuin suinkin. Siihen tahdon saada sanotuksi, että se työ, mitä Suomen papisto on Suomen saloilla tehnyt ja yhä tekee sekä henkisen valistuksen että aineellisen vaurastumisenkin hyväksi, ja jonka papiston etevimpiä edustajia sinä aina olet ollut, rakas lankoni, että se työ, sanon minä, on täysin verrattava siihen, mitä me kukin yliopistossa suoritamme. Papisto on se joki, joka johtaa elämän veden erämaita kostuttamaan. Me, jotka olemme täällä vuosi vuodelta toimiasi seuranneet, tiedämme parhaiten arvostella sitä työtä, jonka olet täällä suorittanut.—Mutta jos oletkin arvioinut toisten työn liian suureksi ja omasi liian pieneksi, niin olet puhunut puhtainta totta siinä, mitä juuri sanoit yliopistosta ja sen merkityksestä. Yliopiston merkitystä maallemme ei voida kyllin suureksi arvioida. Jos papisto on joki, on yliopisto lähde. Sitä on tahdottu, tätä ainoata korkeampaa sivistyslaitostamme, viime aikoina halventaa ja sen arvoa alentaa. Eräs mielestään hyvinkin viisas mies, tuo tunnettu suuri oraakkeli Kuopiossa, joka mielellään esiintyy mestarina kaikissa asioissa, on sanonut juhlistamme, että ne ovat tanssimista isänmaan hautajaisissa. Niin on sanonut mies, tosin kyllä katkeruudesta ja kostosta niitä kohtaan, jotka eivät osanneet antaa hänelle sitä arvoa, mitä hän itse,—mies, joka kuitenkin on yliopistolle velkaa oman henkisen minänsä, niinkuin kaikki muutkin sivistyneet tässä maassa.