СтаВл Зосимов Премудрословски - Hullu etsivä. Hauska etsivä

Harutun kuoriutti silmänsä pelosta ja vuodatti seniliteetin kyyneleitä.

– Valitettavasti patruuna, holkkiin ei ole asetettu luoti, vaan patruuna.

– No, kuulet sitten, kuinka paljon, selitän pähkinänkuoressa: Eeee… luitko Gogolin?

– Hän joi mogulin.

– Vitsitkö minua?

– Se oli huumoria. Katsoin elokuvia hänen osallistumisellaan.

– Se on hyvä. Katsoitko elokuvan NOS: sta?

– Kenen nenästä?

– No, ei sinun? … – Ottila hyppäsi pöydältä, – Huumori taas?

– Mnn, kyllä! – vanha mies nousi huomiolle. Ottila katsoi ruumiillisen nivusia ja nosti päänsä pullistuneilla silmillä heittämällä päänsä loppuun ja näki vain unisen plexuksen.

– Istu vitun!! hän huusi. Ruumiillinen istui lähtöasennossa.

– Muistan. Patruuna… täällä mies menetti nenänsä…

– Muistitko?

– Se on totta!!

– Joten etsimme häntä. Itse … – Ja Ottila nappasi sormen kattoon. – kysyi minulta puoli päivää. Hän vaati erittäin, että minä itse ottaisin asian esille. Niin sanottuna, otti henkilökohtaisen hallinnan.

– Jumala?

– Ei, huijaat, marsalkka. Nuuu, jumalamme. Hän sanoi, ettei ole ketään arvokkaampaa … – Ottila hyppäsi polvilleen pysyvästi alaisena ja otti tilanteen hallintaansa.

– Ja miten me etsimme häntä. Onko tämä tarina?! Lisäksi he kuolivat.

– Ketkä he ovat?

– No, nämä päähenkilöt kuolivat kauan sitten… ja Gogol on tärkein todistaja, sama… no, kuollut.?! Tämä ei ole huumoria.. Ahhh?

– hullu. – Vika hyppäsi Inkefalopatin sylissä. – Etsimme muistomerkkiä varastetulta kuparilevyltä. Joko kodittomat tai huijarit. Samanaikaisesti monumentti NOSU: lle ja ehkä… antiikkia.!?

– Ja kuka jää tänne?

– Isolde ja Izzy päähenkilölle.

– Onko hän vielä pieni?

– Mikään ei ole pieni, tunsin jo naisen hänen vuosinaan.

– Tätä varten paljon mieltä ei tarvita: laita se, sylki ja meni…

– Kuinka tietää, kuinka tietää…

– Ei, suojelija, voisin pysyä, sydämeni on heikko…

– Ei mitään, täällä Pietarissa hengität kaasuja ja helposti.

Harutun halusi silti sanoa jotain pysyäkseen Klopin vaimonsa kanssa, mutta hänestä tuli ajattelevainen ja katsoi pois indeksoivalle kahdelle häntänsä polvelleen ja puristi hyönteisen peukalollaan housujensa kankaaseen.

– Mitä halusit pilkata? – kysyi sarkastisesti silmiänsä, Ottila.

– Minulla ei ole rahaa tai lääkettä.

– No, se on ratkaistavissa. Kaikki maksaa budjetin. Jos löydämme nenän.

– Ja jos emme löydä sitä?

– Ja jos emme löydä sitä, kaikki kulut vähennetään… sinulta.

– Kuinka niin?

– Ja niin. Jos kysyt silti tyhmiä kysymyksiä, voit menettää työsi. Saitko sen?

– Se on totta, ymmärretään. Milloin olemme menossa?

– Tyhmä kysymys. Meidän pitäisi olla jo siellä. Mennään nyt!

– Ja mikä on niin pian? En pakennut matkalaukkuani?

– Meidän on aina pidettävä se valmiina. Tiesit mistä sait työpaikan… Muuten, sama asia…

– Mitä?

– En pakennut matkalaukkuani. Kyllä, me emme tarvitse niitä. Saapuessasi osta, mitä tarvitset. Minulla on pankkikortti.

– Ja jos rahaa ei ole tarpeeksi?

– Hän heittää. – ja jälleen piirin poliisi nappasi sormen kattoon ja hyppäsi pygmi-tyyliin pöydän avulla pöydälle heiluttaen jalkaa kollegan nenän eteen. Hän nousi jaloilleen ja ylitti pöydän jalka suuntaan Arutunista tuoliinsa. Kyynele ja suuntasi uloskäynnille.

– mitä sinä istut? mennään! – ja heilutti kättään, – ja ikään kuin Pietarin pitkin, pyyhkäisi maan päälle…

He lähtivät linnoituksesta, jättäen oveen vain liidulla huomautuksen:

«Älä huolestu. Lähdimme kiireelliseen toimeksiantoon Pietariin. Pysyt Incephalaten ja Izyan sijaan – minun sijasta.. Minä!»

Ja alareunassa on lisäys toiseen käsialaan:

«Anteeksi, Pupsik, tulen takaisin niin kuin tarvitsen! Kirppusi ollessa ylös. Odota minua ja tulen takaisin. Ehkä yksi…»

Izya lukei muistion ja kirjoittamalla arkkiin isänsä ja Intsefalopatin käsialalla, piilotti sen taskuunsa ja pyyhi kirjoituksen ovelta.

– No, vanha vuohi, sait sen. – Otin matkapuhelimen ja lähetin tekstiviestin isälleni. Sitten hän meni taloon ja antoi muistion äidilleen. Hän luki ja kohautti olkiaan.

Anna hänen ratsastaa. Me korvaamme sen. Eikä sanaakaan isän jatkumisesta. Saitko sen?

– Tietysti, äiti, ymmärrän… Ja ottakaamme sika rehtorilta, ah? hän ehdotti.

– mitä sinä olet? Meidän on tehtävä kaikki peruskirjan ja oikeudenmukaisuuden mukaisesti.

– Ja hän huutaa minulle oikeudenmukaisesti?

– Hän on ohjaaja. Hän tietää paremmin. Ja hän itse vanhurskautetaan Jumalan edessä.

– Onko se seinä, joka roikkuu toimistossa seinällä?

– Melkein. Siellä roikkuu hänen sijaisensa Iron Felix. Okei, mene tekemään kotitehtäväsi.

– tein. Äiti, voinko mennä kävelylle joelle?

– Mene, muista, koiranpentu: hukku, älä tule kotiin. Tapan sinut… Onko sinulla?

– Kyllä. – Izzy huusi ja katosi oven taakse…

– Ei, suojelija, voisin pysyä, sydämeni on heikko…

– Ei mitään, täällä Pietarissa hengität kaasuja ja helposti.

Harutun halusi silti sanoa jotain pysyäkseen Klopin vaimonsa kanssa, mutta hänestä tuli ajattelevainen ja katsoi pois indeksoivalle kahdelle häntänsä polvelleen ja puristi hyönteisen peukalollaan housujensa kankaaseen.

– Mitä halusit pilkata? – kysyi sarkastisesti silmiänsä, Ottila.

– Minulla ei ole rahaa tai lääkettä.

– No, se on ratkaistavissa. Kaikki maksaa budjetin. Jos löydämme nenän.

– Ja jos emme löydä sitä?

– Ja jos emme löydä sitä, kaikki kulut vähennetään… sinulta.

– Kuinka niin?

– Ja niin. Jos kysyt silti tyhmiä kysymyksiä, voit menettää työsi. Saitko sen?

– Se on totta, ymmärretään. Milloin olemme menossa?

– Tyhmä kysymys. Meidän pitäisi olla jo siellä. Mennään nyt!

– Ja mikä on niin pian? En pakennut matkalaukkuani?

– Meidän on aina pidettävä se valmiina. Tiesit mistä sait työpaikan… Muuten, sama asia…

– Mitä?

– En pakennut matkalaukkuani. Kyllä, me emme tarvitse niitä. Saapuessasi osta, mitä tarvitset. Minulla on pankkikortti.

– Ja jos rahaa ei ole tarpeeksi?

– Hän heittää. – ja jälleen piirin poliisi nappasi sormen kattoon ja hyppäsi pygmi-tyyliin pöydän avulla pöydälle heiluttaen jalkaa kollegan nenän eteen. Hän nousi jaloilleen ja ylitti pöydän jalka suuntaan Arutunista tuoliinsa. Kyynele ja suuntasi uloskäynnille.

– Miksi istut? mennään! – ja heilutti kättään, – ja ikään kuin Pietarin pitkin, pyyhkäisi maan päälle…

He lähtivät linnoituksesta, jättäen oveen vain liidulla huomautuksen:

«Älä huolestu. Lähdimme kiireelliseen toimeksiantoon Pietariin. Pysyt Incephalaten ja Izyan sijaan – minun sijasta.. Minä!»

Ja alareunassa on lisäys toiseen käsialaan:

«Anteeksi, Pupsik, tulen takaisin niin kuin tarvitsen! Kirppusi ollessa ylös. Odota minua ja tulen takaisin. Ehkä yksi…»

Izya lukei muistion ja kirjoittamalla arkkiin isänsä ja Intsefalopatin käsialalla, piilotti sen taskuunsa ja pyyhi kirjoituksen ovelta.

– No, vanha vuohi, sait sen. – Otin matkapuhelimen ja lähetin tekstiviestin isälleni. Sitten hän meni taloon ja antoi muistion äidilleen. Hän luki ja kohautti olkiaan.

Anna hänen ratsastaa. Me korvaamme sen. Eikä sanaakaan isän jatkumisesta. Saitko sen?

– Tietysti, äiti, ymmärrän… Ja ottakaamme sika rehtorilta, ah? hän ehdotti.