Bjørnstjerne Bjørnson - Liput liehumassa

_Norjan kirjallisuus keskittyy ulkomaalaisen mielessä tavallisesti melkeinpä vain kahteen suureen nimeen, Björnsoniin ja Ibseniin. Samalla kuin nämä voimakkaat ja itsenäiset miehet kohottivat maansa kirjallisuuden maailmanmaineeseen, heidän mahtava herätystyönsä mitä hedelmällisimmin pääsi vaikuttamaan monilla muillakin aloilla. Erityisesti Björnson sytyttävänä puhujana ja taistelua pelkäämättömänä sanomalehtimiehenä joutui sangen tehokkaasti ottamaan osaa myös isänmaansa valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin.

Martinus Björnstjerne Björnson syntyi papin poikana joulukuun 8 p: nä 1832 Kviknessä Hedemarkissa. Koulunkäyntinsä hän aloitti kotipaikkakunnallaan, mutta hänet lähetettiin sittemmin Molden kaupungin keskikouluun. Oppiminen sujui aika huonosti, sillä paljon enemmän kuin koulutehtävät tuota vilkasta, hilpeätä ja tarmokasta poikaa viehättivät historialliset romaanit, seikkailukertomukset ja uljaat viikinkisadut. V. 1849 Björnson erosi Molden koulusta ja meni sitten Kristianiaan jatkamaan opintojaan Heltbergin "ylioppilasleipomossa", jossa tutustui mm. Ibseniin ja Vinjeen ja josta tuli ylioppilaaksi v. 1852.

Yliopisto-opinnot päättyivät melkein alkuunsa. Björnson tunsi tehtävänsä olevan muilla aloilla. Hän herättikin pian huomiota sanomalehtimiehenä ja myös teatterinjohtajana. Vähitellen hän siirtyi suorittamaan varsinaista elämäntehtäväänsä kirjailijana kuitenkaan koskaan luopumatta politiikastakaan. Erityisen tehokkaasti Björnson saattoi vaikuttaa puheillaan, sillä hänen mielikuvituksensa rikkaus, hänen hehkuva innostuksensa ja hänen sanojensa tenhoava kauneus valloittivat vastustamattomasti penseimmätkin kuulijat.

Laajentaakseen näköalojaan Björnson teki useita ulkomaanmatkoja aina Etelä-Eurooppaa ja Amerikkaa myöten. Hän kävi Suomessakin, ja aina sorrettujen puolesta taistelevana hän rohkeasti esiintyi Suomen oikeuksien puolustajana Venäjää vastaan.

Björnson sai elämässään kokea paljon vastustusta, mutta myös runsaasti myötäkäymistä. Hänen osakseen tulleista lukuisista kunnianosoituksista mainittakoon tässä vain, että v. 1863 suurkäräjät myönsivät hänelle runoilijaneläkkeen – ensimmäisen Norjassa – ja että tunnustus Ruotsin taholta tuli Nobelin palkinnon muodossa v. 1903. – Björnson kuoli huhtikuun 26 p: nä 1910 Pariisissa.

Kirjallisessa tuotannossaan Björnson aluksi käsitteli historiallisia aiheita (mm. näytelmissä "Taistelujen väliajalla", "Ontuva Hulda", "Sverre kuningas", "Sigurd Stembe", "Sigurd Jorsalfan") ja loi muutamia ihanteellisia ja samalla todellisuudentuntuisia eteviä kansanelämän kuvauksia (mm. suomennetut "Päivärinteen Synnöve", "Arne", "Iloinen poika", "Kalatyttö", "Morsiusmarssi"). Mutta 1870-luvulla hän ryhtyi käsittelemään, etupäässä näytelmissä, nykyaikaisen yhteiskunnan ja moraalin probleemeja. Hänen tuotannossaan on nyt läpikäypänä piirteenä tinkimätön totuuden vaatimus. Valtiollisen ja liike-elämän monet epäkohdat hän räikeästi vetää julkisen tarkastelun alaisiksi (näytelmissä "Toimittaja", "Konkurssi", "Kuningas", "Uusi järjestelmä", "Paul Lange" ja "Tora Parsberg"), ja myös yksityiselle ihmiselle hän puhuu vaativan velvoittavasti. Jokaisen on ymmärrettävä elämän vastuullisuus, kaikessa on pyrittävä puhtauteen, miehen on siveellisyydessä täytettävä samat mitat kuin naisen, ja nainen saakoon kehittää itseään yhtä vapaasti kuin mies (romaani "Liput liehumassa", näyt. "Leonarda" ja "Hansikas"). Uskonnon piirissä liikkuvat Björnsonin paras näytelmä "Yli voimain" ja romaani "Jumalan teillä", jossa tekijä selvittelee omaa kristillisyydenkäsitystään.

Aivan erikoista huomiota ansaitsee Björnsonin lyriikka. Se on raikkaan, nuorekkaan inspiraation synnyttämää, korutonta, havainnollista ja elävää, ja monien mielestä Björnson onkin päässyt suurimpiin taiteellisiin tuloksiin juuri lyriikassaan._

Kartano oli todennäköisesti muodostunut samaan tapaan kuin useimmat muutkin suurtilat kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, väkevän oikeudella. Kenties enemmän tai vähemmän väkinäisillä naimiskaupoilla ja rehellisillä, ostoilla, mutta kenties myöskin juonien, petosten ja muiden halpamaisuuksien avulla; emme sitä enää tiedä.

Kaksisataa vuotta takaperin se oli suunnaton maatila. Päätilus oli silloin kuten nytkin kaupungin yläpuolelle kohoavalla metsäisellä vuorenrinteellä. Koko kaupungin näkee sieltä, sekä tällä puolen satamaa sijaitsevan vanhan kaupungin että tuolle puolen hiekkaniemelle syntyneen uuden asutuksen. Niemi suojaa satamaa mereltä päin, mutta ei ole kuitenkaan avointa ulappaa vastassa; ulkopuolella on saaria ja särkkiä, joiden välissä on kaupungin kaksi pääsysalmea, pohjoiseksi ja läntiseksi väyläksi nimitettyä. Kaikki tuo näkyy "Kartanoon", samoin kuin laaja merenselkäkin. Edelleen näkyy oikealla joki, joka vaahdoten vyöryy satamaan savikumpujen lomitse. Aikoinaan joki ja kaikki sen suulle rakennetut laitokset olivat "Kartanon" omaisuutta, vieläpä koko kaupungin alue, saaret ja rannikko molemmin puolin. Siihen kuuluivat joen ylävarreltakin alemmat rinteet ja metsät. Kaksisataa vuotta takaperin oli asiain laita näin.

"Kartanon" päärakennus on iso muurikivitalo, jonka yläpuolelle kohoaa lyhyt, tylppä torni. Oikealla siihen liittyy pitkä sivurakennus, mutta kumma kyllä ei vasemmalla. Takana on joukko vanhoja muurikivisuojia, kuten talli, navetta ja sen sellaisia, sekä palvelusväen tupa. Talon pääportaissa – jotka ovat kooltaan todellinen paasivuori – on puoliympyrässä askelmat laidasta laitaan. Niiltä johtaa juhlallinen puistokuja aina torille asti, kumpaisellakin sivullaan korkea kiviaita, joka reunustaa sitä melkein perille saakka, sillä niin pitkälle ulottuvat puistokujan kahtia jakamat kasvitarhat. Ketoa viljelmien molemmin puolin, niiden ja kaupungin välillä samoin. Rakennusten yläpuolella vuoren kupeella lehtimetsää, jossa havupuut ovat kuitenkin jälleen aloittaneet hiljaisen taistelunsa. Aikoinaan on nimittäin havumetsä yksinään vallinnut vuorta.

Kuka on tehnyt nämä suuret raivaukset, pystyttänyt nämä jyhkeät suojat? tulee kysyneeksi nähdessään ensi kertaa "Kartanon" rakennukset ja tilukset.

Jo kolmattasataa vuotta takaperin, vuoden 1660 vaiheilla, muuan saksalainen laivuri, Kurt nimeltään (silloisen kirjoitustavan mukaan Curt), ensi kerran poikkesi tuonne satamaan laivalla, jonka hän siellä maalautti uudestaan ja takiloitsi toisin, arvattavastikin tehdäkseen sen tuntemattomaksi. Nyt tiedämme, että hän oli silloin aikoja sitten karkotettu isänmaastaan väkivallan takia ja että hän oli suurta saksalaista ruhtinassukua, jolla vieläkin on kuuluisa nimi; sitä ei tarvitse tässä mainita. Hän esittäysi Curtina, ristimänimellään. Hän ei ollut siellä pitkääkään aikaa oleillut, kun jo kosi "Kartanon" tytärtä ja perijätärtä, eikä hän häikäillyt, kuten alempana kerrotusta nähdään.

Se oli jalosukuinen neiti Ingeborg Klauntytär. (Seuraan tästä alkaen sananmukaisesti erästä kaupungista ja erittäinkin kartanosta laadittua kuvausta, jonka on edellisen vuosisadan alkupuolella kyhännyt sikäläisen Sancta Marian kirkon vanha suntio ja kanttori.) Hän pujahteli piiloon pimeille ylisille, alas kellareihin, navettaan ja talliin, tai pakeni hakaan ja metsään, joka kerta kun mahtipontinen ulkomaalainen laivuri Curt tuli kosiokäynnille. Sillä silloin tämä tavallisesti oli pöhnäpäissään. Jalosukuisen herra Klaus Matiaksenpojan piti toimittaa hänelle olutta kellaristaan ja tarita, mitä hän suvaitsi muuta pyytää, ja jälkeenpäin Curt löi hänet melkein vaivaiseksi, kun herra Klaus ei voinut hankkia neitiä puheisille hänen kanssaan, ja hätyytteli kaikkia talossa eläjiä.