Bjørnstjerne Bjørnson - Liput liehumassa

Nyt on puhuttava Curtin kuolemasta. Se kävi seuraavasti. Kaupunkiin oli tullut muuan talonpoika vaimonsa ja tyttärensä keralla, ja vaikka paikalla samaan aikaan oli vilkasta kansan vilinää, ei kukaan ollut nähnyt niin komeita ihmisiä, ja tästä puheltiin eräissä kartanon kemuissa. Erittäinkin ylisteltiin tytärtä. Eipä toisin siis käynyt kuin että seuraavana päivänä talonpoika, hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat linnassa, Curtin sinne kutsumina. Siellä heitä kestittiin kuin hienointa väkeä ja opasteltiin kaikissa huoneissa. Mutta kaiken loppuna oli, että Curtin väkeä tuli joukkoon ja tyttö erotettiin isästään ja raiskattiin. Hän oli kovin loukkaannuksissaan ja pyysi isäänsä vaatimaan suuren hyvityksen. Sen isä tekikin; mutta Curt ei ollut millänsäkään. Silloin talonpoika valitti kuninkaan voudille, joka neuvoi häntä siihen tyytymään; sillä kukaan ei ollut vielä saanut korvausta Curtilta, tällä kun oli puolellaan koko ylempi esivalta, sekä hengellinen että sotilaallinen ja maallinen, samoin kuin suosijoita hovissa. Lisäksi Curt saattoi varmasti luottaa kaupungin alhaisoon.

Mutta talonpoika meni ylös Curtin luokse yksinänsä ja tapasi hänet tallin takalistolla, sen ja navetan välisellä tanhualla. Ja siellä hän vaati taas korvaustansa. 'Minä sinulle antamas korvausta persauksistani, senkin verdammte bauer -kollo', vastasi Curt. Tämä oli hänen tavallinen puheenpartensa. Silloin talonpoika sieppasi herra Curtin syliinsä maasta. Sitten hän päästeli ikäänkuin kaikessa rauhassa hänen housunsa alas ja otti korvauksensa, mistä Curt oli hänen käskenyt sen ottaa, lähipaikoilta. Ja hän otti sen puukollaan. Pihalla ei ollut ketään muita kuin pari naisihmistä sekä muuan vanha tallirenki. Tämä seisoi katselemassa. Curt ja mikä häneen kuului heitettiin tunkiolle. Siinä päättyi Curtin elämä.

Ihmiset eivät tahtoneet sitä uskoa, vaan kiirehtivät katsomaan. Ei ollut Curt koskaan ennen hävinnyt ketään miestä vastassa, ja nyt oli hänet siepattu kuin pieni lapsi avuttomuudessaan. Siitä läksi liikkeelle se puhe, että paholainen oli nähtävästi itse ollut kaupungissa ja ryhtynyt rankaisemaan. Ja sitä vahvisti se seikka, ettei talonpoikaa sen koommin ollut löydettävissä eikä hänen nimeänsä kuultu, kun häntä ei tuntenut kukaan niistä talonpojista, joita silloin oli kaupungissa. Mutta talonpojat osaavat olla vaiti, joten asia ei ole varma.

Olipa se kuka tahansa, sääsi tässä kaikkivaltias Jumala itse. Sillä ilman Hänen tahtoansa ei halpa varpunenkaan putoa maahan. Hän on ennakolta määrännyt omat tiensä, ja niinpä sen suuren syntisen piti henkensä heittää siellä tunkiolla kaikkien entisten lastenruumiittensa seassa. Jumalan nimi olkoon ikuisesti kiitetty, amen!

Curtin pojat olivat siihen aikaan Köpenhaminassa maisteri Owe Guden hoteissa. Hänen kanssaan he myöhemmällä matkustivat ulkomaillekin ja oleskelivat eritoten Curtin ylhäisten sukulaisten luona kauan. Adler palasi sitten kotiin ottamaan kartanon haltuunsa. Mutta Max jäi sinne lueskelemaan papiksi, suurten puhujalahjojensa vuoksi.

Herra Adler näyttäysi harvoin kaupungilla eikä milloinkaan lähtenyt sinne kävelylle, vaan häntä kantoivat upeaan liveriin puetut palvelijat porte chaisessä Samaten linnassa; siellä seisoi toinen palvelija toisensa tiellä ja kaikki vaatetettuina kuin ruhtinaan pitoihin. Herra Adler olosteli yksinänsä ja seurustelematta kaupungin arvoisien porvarien kanssa, jotka eivät olleet hänelle mitään. Herra Adler tursistui ajan mittaan ylenmäärin lihavaksi ja kävi omituiseksi oloissansa ja tavoissansa. Niinpä hän ei koskaan puhunut ihmisten kanssa, kuunteli vain.

Oltuansa täällä joitakin vuosia, kaikkien hommien muuten menestyessä hyvin Torbiörn Kristofferinpojan taitavassa hoidossa, matkusti herra Adlerkin Köpenhaminaan. Sillä silloin ei enää ollut Kristian Viidettä, korkeastiautuasta muistossa; oli hänen poikansa, meidän korkea perintöruhtinaamme ja herramme, suurvaltaisin, kaikkeinarmollisin kuningas Fredrik Neljäs (jota Jumala kaikilla hyveillä kaunistakoon ja tukekoon!) tullut meidän hallitsijaksemme. Ja hänen eteensä polvistui vaivalloisesti herra Adler rukoilemaan häntä täyttämään hänen korkeastiautuaan herra isänsä hänen autuaalle isällensä antaman armollisen lupauksen suvaita tulla meidän luoksemme tänne kaupunkiin ja nukkua hänen halvan kattonsa alla hänen ensi kertaa käydessään vieraisilla Norjassa, missä kaikki häntä odottelivat. Ja salaisena tarkoituksena oli, kuten kuningaskin tiesi, että herra Adler saisi takaisin sen korkean aatelisarvon, jonka hänen isänsä oli aikomaan nuoruudessaan konnankoukuilla menettänyt. Tätä suvaitsi kuningas suosiollisesti kuunnella.

Silloin herra Adler matkusti suoraa päätä Hollantiin, sillä mitä isä oli tehnyt, ei ollut kylliksi kelvollista. Tältä matkalta hän myöskin toi kotiin sen suuren karossin, jollainen täällä nähtiin ensi kertaa. Sotakomisaari, herra v. Synnestwedt arveli, ettei herra Adlerin sopinut ajaa karossissa, kun hän ei ollut mikään säätyhenkilö, ja teki asiasta valituksen. Ensi kertaa tunnustettiin silloin Köpenhaminasta käsin, että Curtit olivat hyvin korkeata aatelia. Siitä asti hän ei koskaan ajellut ilman esiratsastajia ja metsästäjiä, sitä paitsi vielä pitäen kahta palvelijaa takana. Siksipä täytyikin hänen mäkien vuoksi käyttää neljää hevosta. Mutta kaupunki luki sen itsellensä kunniaksi, että siellä oli mies, jolla oli moiset oikeudet.

Mutta herra Adler oli Köpenhaminassa havainnut, että siinä linnassa, jossa kuningas siellä asui, eivät nukkuneet hänen palvelijansa eikä hänen seurueensa, kuten kohtuullista olikin, vaan ainoastansa hän ja hänen korkea perheensä. Sitä vastoin kuninkaallinen seurue ja kuninkaallinen palvelusväki asui eriksensä kumpainenkin sivurakennuksessaan. Siitä syystä herra Adler liitätti uuteen linnaan sen ison oikeanpuoleisen sivurakennuksen, joka siellä nyt nähdään. Siellä oleskelisivat kuninkaan seurue ja palvelusväki, samoin kuin herra Adler itsekin ja hänen palvelusväkensä, kun kuningas tulisi. Mutta Torbiörn Kristofferinpoika, hänen uskottu miehensä, kieltäysi jyrkästi liittämästä vasenta sivurakennusta lisäksi ja uhkasi lähteä. Sentähden on oikeanpuoleinen yksinänsä. Eikä herra Adler päässyt täydentämään torniakaan. Sillä kartanoon oli otettu vielä monia uusia kiinnityksiä tämän suuren prameuden takia, eikä Torbiörn Kristofferinpoika mitenkään saanut korkorahoja irti, joten muutamia kalleimpia pantteja oli suurella tappiolla myytävä. Samaten myytiin kaupungin rakennustontit kukin vuokraajalleen, joka lunastaa jaksoi. Silloin kartanon paloittelu alkoi.

Herra Adlerin nuorempi veli, pappi Max-herra, oli kaikenlaisissa toimissa hyvin taitava mies, joten hän tuki Torbiörn Kristofferinpoikaa. Ja kun nyt käyn antamaan kuvausta herra Maxista, rukoilen Jumalaa varjelemaan minua nostamasta nurjamielisyyden kilpeä kuollutta miestä vastaan, joka on minulle tuottanut moninaista kiusaa. Sillä minusta oli samana vuonna ansiottomasti tullut Sancta Marian kirkon suntio ja kanttori tässä kaupungissa; mutta minä en tahdo nyt täyttää kallista paperia kaikella meidän kinastelullamme siitä ruukusta, joka oli ostettu herra Curtin jälkeen toimitetusta huutokaupasta ja joutunut minulle perintönä, taikka sillä riidalla, joka syntyi, kun minun piti herra Maxin sijasta, hänen sinä päivänä voidessaan juomisesta pahoin, lukea saarna Dr. Martinuksen kirjasta ja herra Max tuli ylös saarnastuoliin ja löi minut kumoon. Tämä kaikki olkoon minun puolestani unhotuksen omaa nyt, kun hän on turpeen alla. En siis siitä syystä tässä hänestä tosikuvausta piirrä. Mutta että jälkeentulevaiset tietäisivät, millä tavoin Herran ihmeelliset tiet ovat sattuneet tähän sukuun. Myöskin että kävisi selväksi, miten tämä kaupunki lienee edellä muita Jumalan vaarinpidossa, koska hän niin näkyväisesti on avittanut sitä lyömällä sen kiusanhenget maahan.